En ole poissa...

Taas yksi niistä päivistä, raskaista ja pelätyistä. Ei onneksi meillä, mutta muualla. Päivistä joiden tietää olevan edessä, mutta joita ei halua ajatella, vaikka ne toisinaan hiipivät raskaina varjoina mieleen muistuttamaan olevansa edessä. Päivistä jotka ovat niitä varjopuolia, peikkoja, pahimpia koko asiassa. Päivistä joihin ei oikein ole sanoja, on vain tunteita jotka tulevat pintaan. Päivistä, jota vastaan saamme sen kaiken hyvän, parhaimman.

Päivistä joita joskus vielä voi muistella hyvillä muistoilla. Tintin kohdalla jo hyvin pystyy - Taran ei. Viime yönä näin unta Mustasta. Ikävä on tällä kertaa poikkeuksellinen, ikävä, jonkalaista en tiennyt olevankaan ja se nousee aina pintaan erikoisvahvana, näinä aikoina.

Jaksamisia The Koutsi ❤

"Se, mitä olimme, olemme nyt. Se, mitä meillä oli, on edelleen.
Yhteinen menneisyys, lähtemättömästi läsnä.
Kun siis kuljet metsässä, jossa kuljimme yhdessä ja etsit aurinkoiselta pientareelta varjoani, kun pysähdyt kukkulalle katselemaan kaukaisuuteen ja kädelläsi etsit tapasi mukaan minua etkä enää löydä ja tunnet surun hiipivän sydämeesi ole hiljaa. Sulje silmät. Hengitä.
Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.
En ole poissa, kuljen mukanasi, aina sinussa."


Tintti - The Koira - Koira jonka silloin tarvitsin.

Vieraalla maaperällä

Penni Menninkäinen pakkasi eskarireppunsa ja lähti kouluun. Jälkikouluun. Vieraalle maaperälle, oikean open oppiin. Pennistä tuli kertaheitolla niin iso, että se myös ensimmäisen kerran hyppäsi kyselemättä ja kertomatta ihan itse autoon. Kamalaa miten ne kasvaa isoiksi nopeaan... 👀

Matka meni hyvin, Postafen auttaa. Lisäksi on hyvä ettei se tunnu aiheuttavan mitään sivuoireita, väsymystä tai sen sellaista. Pikkuneiti suhtautui alkuun rauhallisesti ja jäi autoonkin odottelemaan nätisti jäljentekoa. Sitten kun oma jälki jäi muhimaan ja yksi jälkipuksutin lähti hommiin, repesi sukkahousut. Hirveä meteli...

Hiljeni se jossain vaiheessa ja sitten tulikin oma vuoro. Voihan sentään miten pieni oli Penni ja suuri maailma. Vähän jänskätti, vieras ope ja vieras maaperä. Hiippailtiin kuitenkin jäljelle ja alku imi ihan kohtalaisesti. Sitten jänskätys otti voiton ja häiriöt vei mennessään. Meno oli katkonaista mutta riitti ruokapurkille asti, jonka sisältö sitten hävisikin sekunnissa kitusiin. Tiesin että jännitystä saattaisi olla ilmassa, mutta ylläri oli jotta noin paljon..

Autoon rauhoittumaan (ja reuhoamaan) kun vielä kolmas kokenut konkari veti otsalampun valokeilassa oman jäljen. Tämän jälkeen otin pentusen ulos. Alku oli levotonta mutta vähitellen eskarilainen rauhoittui, meni moikkaamaan kaksijalkaisia ja malttoi jopa keskittyä pieneen tottisteluunkin!

Kävi vielä muovitetut kanttipaalit vieressä pelottelemaan heiluvilla ja rapisevilla muoviluiskillaan, siitäkin piti pörhistellä mutta yllätti rohkeasti vetämällä Narunjatkeensakin perässään mennessään reippaasti paalien kapeaan väliin tarkistamaan tilannetta!

Summasummaarum, vaikka alku oli huono ja vähän mietitytti moinen epävarmuus, loppu oli oikein hyvä, penneli rauhallinen ja reipas ja päällimmäiseksi jäi hyvä fiilis! Apua tullaan tarvitsemaan, se mantra, jota hokee että seuraavan pennun kanssa ei sitten tee niin ja noin, osoittautui taas ihan turhaksi. Tämä Kolikkoinen kun sattuu olemaan aivan erilainen kuin Kira, Tara tai Tiina. Siinä on kihakkuutta enemmän kuin Kirassa tai Tiinassa, se on päättäväisempi kuin Kira, mutta pehmeämpi ja enemmän ihmisen koira kuin Tara. No, haastetta olla pitää ja onneksi meillä on The Koutsi! ❤


Penni vai tuhat.

"Jos kävelet tiellä, ja ohitsesi ajaa polkupyöräilijä, joka heiluttaa tuhannen euron seteliä ja huutaa sinulle että saat setelin jos saat pyörän kiinni, on melko todennäköistä, että yrität juoksuaskelin tavoittaa pyörää. Jos sitten ajatellaan, että vieressäsi kävelee toinen ihminen, joka pyrkii siihen että et kiinnitä huomiota pyöräilijään ja antaa sinulle 5 sentin kolikon jokaisesta kontaktista, jonka tähän taluttajaasi otat – kuinka todennäköistä on että katsot mielummin taluttajaasi kuin yrität jahdata ohi kulkevaa pyörää? Entä auttaako tähän se, että harjoittelet taluttajasi katsomista 10 000 kertaa, ja saat jokaisesta toistosta 5 sentin kolikon? Tai se, että taluttajasi syytää sinulle viisi senttisiä kiihtyvällä tahdilla pyörän ajaessa ohitse. Ei välttämättä.

Entä siis jos tilanne käännettäisiinkin sellaiseksi, että joka kerran kun tuhannen euron seteliä heiluttava pyöräilijä viuhahtaisi ohitsesi, saisitkin taluttajaltasi 1100 euroa kun katsotkin häntä etkä lähde jahtaamaan pyöräilijää? Voisiko olla niin, että houkutus rynnätä setelipyörän perään ei olisikaan niin suuri, jos saat taluttajasi katsomisesta parempaa tai vähintään samanarvoista palkkaa kuin pyörän jahtaamisesta? Ehkäpä pyöräilijän ohiviuhahtelu olisikin kohta sinulle merkki siitä, että taluttajan kanssa on jälleen alkamassa melkoiset rahakekkerit, etkä kokisi enää lainkaan tarvetta poistua hänen läheltään."

Lähde: Koirakouluverkossa

Niin. Meillä on Pennin kanssa tämä vaihe menossa. Ymmärsin pointin. En vain vielä tiedä paljon se 1100e. on.




Jälkiä pimeässä...

Kiitos kuvasta Koutsi, ihan itse pöllin ;)
... pimeät jäljestäjät.

Alkaa ilta olemaan armoton, valo käy vähiin, tunnit vuorokaudessa vähenee. Eipä sitä niin aatellut kun kaaraan hyppäsi innosta tirisevä Kira Narunjatkeensa kanssa.

Penni ei päässyt mukaan ei. Ei vieläkään. Penni oli juuri suorittanut hurjanhyvin kaupunkiturneensa ja sai nyt metsittyä vielä hetken. Ehkäpä sitten ensikerralla... On jo pakko... ;)

(Tähän väliin on muuten sen verran noista Pennin autoiluista ja lääkityksistä sanottava, että yksi eläinlääkäri meinasi max. 1-2 x vkossa lääkettä, ehkä pidemmille matkoille. Noh, meiltä on pitkä joka paikkaan, sanoo Pennikin.

Toinen eläinlääkäri taasen sanoi että max. 1 x pv. Siis päivä. Aika hurja ero? Itse ajattelin että 1 x vko, max 2. Ei sitä halua penneliä kovasti huumailla, mutta toisaalta metsän ulkopuolellakin olisi pakko käydä. Mielenkiintoista oli se, että kun viimeksi annoin lääkkeen vähän liian myöhään, eli penneli-parka kuolasi kuin Niagaran putous jo ennen kuin ehdittiin liikkeelle, ei se enää tällä kertaa olisi halunnut koko auton kyytiin. Yksi huono kerta väliin riitti siihen että autosta tuli hyvin epämielyttävä paikka. Tästä lääkäri taas jo varoittikin, matkapahoinvointi on helposti oravanpyörä. Kyllähän tekin sen "Oksettaa jo pelkkä ajatus" -fiiliksen tiedätte. Oksettaa koska oksettaa. Nojoo, jottei nyt menisi ihan Pennin puklausten päivittelyksi - jatketaan siitä mihin jäätiin, eli pimeisiin jäljestäjiin.)

Kiralle jälki mallia aina kahdelle ekalle herkku ja sitten vaihdellen 4 - 8 tyhjää. Elviksenä otin myös tunnistepalikat mukaan, olihan niitä kotona treenattu loistavalla menestyksellä! Pitkä - lyhyt - pitkä, kaksi kulmaa. Viimeisellä ne palikat.

Into oli piukassa kuten aina, hirveä kiiru jäljelle, ruohotupsut vaan ruopien matkaan. Meni ihmeen hyvin! Pitkä väli eikä edeltävät olleet olleet niin mahtavia. Nyt poimi aika hyvin eikä jäänyt pyörimään juurikaan. Kulmat löytyi haun kautta, mikä oli hyvä, koska tunnistepuu hävisi kummasti sinne pimeyteen... Jossain vaiheessa kääntyi katsomaan ja kysymään että tässäkö se vois mennä? Sitten taas hyörähti ja jatkoi. Palikat... No niitä ei ollut, ei ainakaan Kiran mielestä, paitsi se perässä kulkeva. Vein herkut liian liki ja pitää harjoitella vielä kotona lisää. Enskerralla sit! Elvistelen miten hienosti Kira ilmaisee! ;)

Hienosti meni, tyytyväinen sai olla. Vähän vauhtia on liikaa, meno ei ole niin tarkkaa kuin kahdella muulla, mutta ne harjoitteleekin paljon enemmän! ;) Toinen puksutteli hienosti ristiin rastiin tienkin yli tosta vaan jo!

Sitten pimeyden laskettua lopullisesti tarjoiltiin vielä kakkukahvit, että joo, ihan vallan mukava reeni-ilta, kiitos taas Team Pimeät 💖


En ole poissa...

Taas yksi niistä päivistä, raskaista ja pelätyistä. Ei onneksi meillä, mutta muualla. Päivistä joiden tietää olevan edessä, mutta joita ei h...