Facejuttuja ja talveentotuttelua

Nyt heti alkuun, laitan tämän tännekin teille kaikille jotka fasebuukissa lymyilette. Kennel Track-Action, josta siis rakas enkelimittarimatomme Nipsukin tuli, tekee hyväntyön ja antaa jokaisesta  sivun tykkääjästä 50 senttiä rahaa Pro Animals Finland ry:lle. Klikkaapa siis tästä ja kanna kortesi kekoon! :)

Henk.kohtaisesti mielelläni tuen kotimaassa olevia kohteita, jos mahdollista, ennemmin ja ehkä olen ihan kamalan pahansuopa peikko mutta en ihan aina hyvällä näe sitä, että ulkomailta, siis näistä ko. maista, tuodaan kodittomia koiria tänne. Kyllä meillä täällä kotimaassakin näitä kodittomia karvakorvia valitettavasti riittää. Asia joka varmasti jakaa mielipiteitä kahtia ja ei siitä sen enempää. Track-Actionin ele on kuitenkin kiva ja hyvin vaivaton tukea, joten... :)

Ja sitten tänne T&T-yksikköön. Lumi tuli ja tulikin siinä määrin etten edes uskonut tulevaksi. Tuli myös ikimuistettavasti, kun kesärenkailla piti lähteä töihin aamulla ja takaisinkin selvitä. Menomatka sujui hyvin, pääosin suolatulla tiellä mutta takaisintuloreitti oli valittu väärin, piukkaan hiotulle lumelle, josta sitten kaarani takatassuista karkasi pito ja kierähdys vähän yli kävelyvauhdin päätyi ojaan, puolittain kyljelleen. Paikalle hälyytetty apuvoima-varakuski ja kotinikkarimme alkutuomio oli lunastus. Olin aika kauhuissani, en oikein ollut valmis ollenkaan luopumaan viha-rakkaussuhde-kaarastani. Toisaalta hetken mietin että oliko tämä nyt "luonnollinen" siirtymä siihen farmariautoon...

No ei ollut. Auto kärrättiin korjaamolle ja hovikorjaaja teki lauantain töitä ja toi kaaran kotio, lähes yhtä hyvänä kuin ennenkin! Hymy oli leveä, illalla kun sainkin vielä ja taas hypätä tutun ja turvallisen auton rattiin, tällä kertaa talvirenkaiden kera. Eli edelleen kuulisin mielelläni kokemuksia ja ajatuksia koiran matkustamisesta sedanautossa. ;)

Sitten itse koiramaisiin asioihin takaisin. Lumentuloa Kira ei oikeastaan noteeranut mitenkään, Tara pienenä ihmetteli sitä mielestäni enemmän. Vaan eipä Kiran sisaruksetkaan kuulemma ole kovasti asiaa ehtineet pohtia. Kivaahan se oli että kura-kira-aika loppui edes hetkeksi. Toisaalta myös melko kylmä tuli, -14° ja -10° nurkilla on aamuisin ollut. Että häkissä ei enää kauaa nakoteta, vaikka patja siellä onkin, ettei varpaat jäädy. 

Olen koittanut enemmän ja enemmän antaa Taran ja Kiran olla yhdessä, vaikka se välillä vaikeaa onkin ja erotuomarin pitää puuttua asiaan. Kira on selkeästi sitä mieltä että kun kerran Tara viilettää karkuun, pitää sen perässä juosta ja kiinni saadessa käydä kiinni. Melko hyvin Tara kuitenkin suhtautuu ja pitää vain kovaa meteliä.

Vähitellen ne on alkaneet sisällä portin ollessa erottajana, leikkiä, tassuilla huidotaan ja suu auki mölistään. Tara kokee sen ihan hauskaksi, koska on kuitenkin naskaleilta turvassa. Ulkonakin sitten on pikkuhiljaa edetty siihen pisteeseen että on jo vähän leikittykin eikä vaan juostu hippasia. Varovainen saa silti olla, ehkä olen vähän liiankin, mutta toisaalta ehkä kuitenkin parempi niinpäin. 

Kuitenkin jo osa-aikaisesti on hetkiä että maailmassa on muutakin kiinnostavaa kuin "isosiskon" kiusaaminen ja jahtaaminen. Kaikkeahan pitää myös ehtiä maistaa ja syödäkin... Toivon että pian jo päästäisiin siihen aikaan, että Kira ja Tara voivat olla pihalla kimpassa suht lunkisti keskenään. Sitä odotellessa...

Rokotussuunnitelmat lykkääntyivät kun hovitohtorimme ei päässytkään tulemaan tiistaina. Harmittavaista mutta ajattelin ettei viikkoon kuolla vaikka ei vielä kerhoon päästäkään. Uusi aika sovittiin tulevalle tiistaille. Muiden sisarusten kuulumisia ja kehitystä on ollut tosi kiva lukea ja kuulla. On aika hauskaa, miten samantyyppisiä tuntuvat nämä olevan, jopa kehityksen vaiheissaan. "Hukka"-siskon sanomalehtileikki laittoi naurattamaan, kunnes ihan hetkenperästä sain kokea saman leikin ja ymmärtää asian karun todellisen puolen. Nimittäin paperillehan ensin pissittiin ja sen jälkeen siitä olikin kuivasta kulmasta hauska ottaa kiinni ja kirmata ympäri huonetta häntä suorana... Haahaahaa... Ompas hauskaa juu tosiaan... :)

On asioita jotka on kiellettyjen listalla. Kirakin alkaa oppia sen. Miten koira voikin olla niin viisas, ihan kuin lapsetkin kuulemma, joku asia muuttuu vain hauskemmaksi kun se kielletään. Ja sitten ihmiset vielä sanovat ettei eläimet osaa suunnitella eikä ajatella tällaisia asioita! Hah! Meillä on sitten varmaan keskivertoa viisaammat eläimet! Kyllä ainakin pikkuneiti-Kira osaa, vaikkapa se sanomalehti ja sen raivoisa repiminen. Se tietää että ei niin saa tehdä. Se alkaa ihan pienestä, ensin selän takaa kuuluu pieni rips.. raps... -Ei. Sitten kuuluu Riipsraaapssrips... -Ei. Hyi! Ja kun käännyn, tuijottaa tiukasti kaksi nappisilmää suoraan silmiini kyyryasennossa sanomalehtisilpun takana, häntä vähän koholla. Ja sitten: RIIPSRAAPSRIPSRAAAPS! tömps-tömps-tömps! EI - EI EI! Ja sanomalehtien lisäksi riemu on revennyt ylimmilleen, kirmatessa sanomalehtiriepaleet suussa pitkin huonetta. Siinä on kyllä toisaalta vaikea pitää pokkaa ja olla tiukkana...

Pee-Pee pitäisi ehtiä hakemaan sairaalasta kotiin, leikkaus on tosiaan onnistunut hyvin mutta erinäisistä syistä kotiutuminen on venynyt. Sensijaan kannatti osallistua koiranleluskabaan, onnetar suosi ja koirat kiittävät Dogpro:ta lelusta!

Wo-hooo!

Maailmaa ihmetellessä, PP:tä kotiin odotellessa

Tyhmä Noksu-känny ja Omppu-tietska riitelivät keskenään enkä saanut jo eilen kännystä kuvia koneelle. Tänään oli parempi päivä. Tää on niin tätä, tietotekniikan ihmeellinen maailma. On sitä ja tätä ja sitten ei mikään kuitenkaan toimi. Ainakaan silloin kun pitäisi. Kännyllä ei tule hyviä kuvia mutta kun se sattuu olemaan mukana kuitenkin enemmän kuin kamera, tulee sillä koitettua ikuistaa näitä elämän arkisia hetkiä.

No onneksi Kira kuitenkin toimii! Oltiin lauantaina hakemassa hevosille rehuja (hyvin hevosharrastepainoista näemmä on senkin elämä jo) Agrimarketista. Harmittavaista oli huomata että autoonmeno oli taas kovin epämielyttävä ajatus, tosin kohde oli taas sen ei-suosikki-avolava-auto. 

Kira matkustaa kuitenkin oikeinkin mallikelpoisesti, hiljaa ja rauhassa, saattaapa jopa unetkin napata, mutta jostain syystä silti inhoaa ihan selkeästi ajatustakin reissuunlähtemisestä. Ainakin sillä kamalalla avolavalla. Tällä kertaa ei-enää-niin-pieni pentu valitsi jalkatilan ja sehän olikin ihan järkivalinta, paljon paremmin tilaa kuin sylissä. 

Matka meni hyvin, kaijjareista kuului jotain hassua pientä radiopulinaa ja sitä piti pää edestakaisin kallistellen kuulostella. Pientä nieleskelyä oli loppumatkasta havaittavissa mutta perille päästiin ilman puklauksia. Häntä suorana sitten kiirehdittiin Kuskin perässä liukuovista sisälle ja eteenpäin suoraan tiskille tilaamaan. Niin, mitäs sitä sitten turhia ihmettelemään. Tiskillä oli tosi kiva tätimyyjä, jonka mielestä Kirakin taisi olla aika kiva. Kira olisi kovin halunnut kiivetä tiskin tädin puolellle mutta kaikki hauskahan aina tietysti kielletään. Siellä sitten ihmeteltiin hetki ja kaikkien ihmisten luo olisi ollut tosi kiva mennä hyppimään mutta kun maksun aika tuli, me tytöt hipsittiin hiljaa liukuovista ulos ja jätettiin Kuski yksin kassalle... ;) 

Kurkittiin auton luona odottamassa ja moikattiin kaikkia ihmisiä, toisia vähän enemmänkin. Yksi ihan viereen parkinnut maasturi oli sen verran epäilyttävä, että se piti kiertää karkuun oman auton vierelle piiloon. Kai pieni matkakammoilija vain halusi varmistaa, ettei senkin kyytiin vaan pian joudu. Mukavia kuitenkin oli ihmiset jotka sieltä ulos tulivat rapsuttelemaan ja ihailemaan hienoa pikkusakua. Pian kuskikin oli selvinnyt maksuista eikä joutunut inventaariota tekemään, ja lähti hakemaan rehut varastosta kyytiin. Me taas lähdettiin jo etukäteen kävellen kotiinpäin. Sovittiin että liftataan sitten jossain. (Ja toivotaan että maksumieheksi salaa jätetty kuljettaja poimii meidät kuitenkin sen kamalan avolavansa kyytiin.)

Siellä jalkakäytävällä taaperrettiin, autoista ei välittänyt yhtään, hajuja oli niiiiiin paljon. Kauas ei ehditty hajujen jarruttelemana kun taksi jo tuli ja taas pienen vastustelun jälkeen kiivettiin matkaan. Matkalla pysähdyttiin lähimarkettiin, Kiran kanssa omia aikojamme tultiin autosta pois, jostain syystä sitä nyt vähän jännittää se autosta ulostulokin, vähän makaa jarru päällä kun koittaa syliin kammeta alasmenohissiä varten. Ensin pakotetaan autoon ja sitten taas hetkenpäästä sieltä ulos. Ei ihan järkevää taida pikkukoiruuden mielestä tämä ihmisten touhu olla ei. 

Kaupanpihalla ihmeteltiin istuskellen kaikessa rauhassa, tulevia ja meneviä ihmisiä. Lapsikaksikko (varmasti suunnitteli jotain pahojaan!) hengaili ja rapisteli läheisen puskan luona, sinne olisi kiva ollut koiralapsenkin mielestä mennä. Vaan kaikki hauska loppuu aikanaan ja taas piti mennä autoon... Kamalaan avolava-autoon....

Kotimatkaa ei jäljellä ollut enää kuin kymmenisen kilometriä ja pihaan käännyttäessä ehtisin jo melkein juhlia siististi sujunutta matkaa kunnes Kiran aamupala päätti ottaa varaslähdön ja poistua muovipussiin. Ei kokonaisuudessaan sentään onneksi, mutta pieni osa. Pienestä oli siis enää kiinni. Kotiin on aina kiva tulla sanoi kuitenkin reipas pikkumatkaaja ja innoissaan kirmasi pitkin pihaa ja sisälle tsiikaamaan että Tara oli kotona. 

Sunnuntaina tuotiin se talven heinäkuorma, 24 valkoista kanttipaalia isolla dinosaurus-traktorilla. Ei jaksanut enää vanha Rymättylässä(/Jurassicparkissa) tavattu tuttavuus kiinnostaa, vaikka edestakaisin paalit pihdeissään pärisikin. 


Pikkuruisia lenkkejä käydään kävelemässä paikallisella hiekkabaanalla, toivoen että edes autoja tulisi ainakin vastaan. Joskus saattaa tulla, yleensä ei. Ei ole ihan helppoa yrittää täällä keskellä metsää totuttaa kolmiokorvaa uusiin asioihin. Myös peltolenkin osalenkkiä ollaan taaperrettu ja siellä se vasta kaikenlaisia mielenkiintoisia hajuja onkin. On muuten melkoinen jälkinenä-Kira, jos Tara on mennyt aikaisemmin samaa reittiä, mennään mekin nenä tiukasti maassa, määrätietoisesti samoja tassunjälkiä pitkin. Muuta jälkeä ei olla vielä, ainakaan tarkoituksenomaisesti haisteltu, pitäisi kyllä. Treenataan istu-maahan-tänne- sivulle-seuraa- juttuja, ihan noin pieninä askareina, ulkonakin. Istu ja maahan on aikalailla jo automatisoituneet, no ainakin istu. Ei - sanakin tuntuu vähitellen saavan jonkinlaista merkitystä, ennen esimerkiksi eteisessä rynnittiin aina kenkien kimppuun sisälletullessa, nyt "Ei" -ja kengät saa huokaista, ainakin hetkellisesti. Kohde kengistä tosin usein muuttuu Ei-käskynjakajan villasukkiin... Vaan edistystä se on pienikin askel, pieni on koirakin vielä! 

Sitäpaitsi Tara 3vee, hioo vielä seuraa-käskyä kontaktilla. Koira jolla ei ole ollut minkäänlaista kiinnostusta makupaloihin, eikä kontaktinhakuisuuteen, ei ole ollut ihan helppo opastaa käskyihin. Istu-maahan, tänne ja sivulle toimivat kuitenkin kokolailla napista. Ei toimineet kuitenkaan vielä 12vkoisena eikä puolivuotiaanakaan...

12vkoa on kuitenkin tullut nyt Kiralle täyteen ja tälleviikolle on sovittuna rokotukset. Sitten päästään aloittamaan koirakerho, jännää! Ainiin, ja Pee-Pee, eli Paha-Possu on vielä sairaallaosastolla, haava on tikattu ja paraneminen on edistynyt hyvin. Varmasti näinä päivinä haetaan PP kotiin ja taas Pahikset on koossa jälleen! :)

Kira & Tara

Ja kuvia normiarkipäivän ulkoiluhetkestä. Kuten näkyy, Kira melkolailla harrastaa "isosiskon" väijyntää. Vaikka Tara välillä on helisemässä pienen riiviön kanssa, joka ei muuten tuumaakaan osoita minkäänlaisia alistumisen merkkejä, vaikuttaa niillä silti olevan hauskaakin takaa-ajo & väijyntäleikeissään. Eiköhän ne pikkuhiljaa muodostu ihan loistavaksi koiravartiopartio-kaksikoksi :)













Minulla on koira...

Minulla on koira. Olen minä sitä kouluttanutkin. Lenkkeilijöihin se suhtautuu tosi luontevasti. Iloisesti häntä heiluen se tulee tervehtimään kaikkia kuntourheilun ystäviä. Minä olen siinä ihan lähellä, narun toisessa päässä, rähmälläni.

Hyvin suhtautuvat kaikki lenkkeilijät poistuessaan paikalta tapaamisemme jälkeen, kuraiset tassunjäljet rintapielessä ja naama nuoltuna. Haluavat tavata toistekin. Moni on huutanut: Te kuulette minusta vielä!! Mukavaa sakkia!

Vaikka kyllä koiran koulutus vaatii pitkäjänteisyyttä. Kapulan heittämisestä se tykkää valtavasti. Kerran heitin. Poliisit toivat koiran illalla kotiin. Minä sanoin, että ei olisi tarvinnut. Luulivat että lasken leikkiä...

Naapuritkin pitävät meidän koirasta kovasti, ovat antaneet sille lempinimenkin: ADHD. Outo nimi. Olisiko arabiaa?

Kerran minä vein sen lääkäriin ja sanoin että nyt tälle idiootille on tehtävä jotain. Lääkäri kysyi, että voiko eläintenhoitaja pitää sillä välin minun koiraani. Kaikki eläinlääkärit eivät ole tosikkoja. Uskoihan lääkäri puhetta, ja määräsi koiralle rauhoittavia pillereitä. Muutaman purkillisen se niitä sitten söikin, nälkäänsä.
Antoi vielä tassua kiitokseksi. Pitihän minunkin yksi maistaa. Viikko meni horroksessa. Lääkitys lopetettiin tehottomana. Ei siitä ollut huumekoiraksi.

Koirat ovat kovia syömään. Aamiaiseksi se vetäisee pari desiä nappuloita, maksalaatikkoa ja olkkarin sohvan.

Koiran hankkiminen ei ole kovin kallista. Tonnilla saa hyvät paperit omaavan koiran. Remonttiin menee kymppitonnin verran ja ruokaan viitisenkymppiä kuussa. Meillä lisäkustannuksia aiheutti turvahäkin ostaminen, mutta se osoittautui liian pieneksi koko perheelle.

Luin koirakirjan. Siinä sanottiin että koiraperheessä johtajuus on tärkeässä asemassa. Helpotti. Yksi asia on sentään meilläkin hoidettu oikein: koirani on loistava johtaja!

Lenkkikaverihan minun piti siitä itselleni kasvattaa. Ensimmäisellä lenkillä vedettiin yhtä köyttä tosi hienosti. Eri suuntiin. Koiran kanssa juokseminen vaatii vahvoja olkapäitä. En oikein uskaltautunut taannoin mukaan keskusteluun lenkkipoluilla häiriköivistä koirista. Ymmärsin heti, että joku oli nähnyt meidät.

Päätin kuitenkin tulla ulos kaapista kun tajusin, ettei ongelma ole yksin minun, se on myös niiden joita meidän koira on häiriköinyt. Eiköhän sovita, että jokainen hoitaa omat ongelmansa.

Kennelpiireissä on väläytelty ongelman ratkaisuksi niinkin julmaa asiaa kuin piikin antamista häiriökäyttäytyjille. Minusta se on kohtuuttoman kova rangaistus, sitä paitsi suurin osa lenkkeilijöistä on ihan mukavaa porukkaa!!


Shamanin tarina - epilepsia ja aggressio

Linkitän tämän tänne siksi, että edesmenneellä mäyriksellämme Nipsulla oli epilepsia. Siinä oli myöskin agressiivisia piirteitä aika-ajoin. Uskoin myös aina että ne jotenkin liittyivät epilepsiaan. Kohtaukset pysyivät melko hyvin kurissa lääkityksellä (Barbivet), pahoja oli vain muutama, joista toisessa piti Pikku-Nipsu laittaa narkoosiin jotta kohtaus laukesi. Ilmeisesti yhtäkkinen, sisäinen verenvuoto, joka Nipsun luotamme vei, ei liittynyt epilepsiaan. Ilmeisesti.

Kaipaamme kovasti pientä mittarimatoamme, joskus voisin ehkä kirjoittaa enemmänkin Nipsusta ja myös sen epilepsiasta. Ainakin omaa epätietoisuutta helpotti muiden tarinoiden lukeminen ja asiasta saatu lisätieto.

Shamanin tarina - epilepsia ja aggressio

Paha-Possun spitaali ja muut kummat jutut

Noniin. Nyt se sitten tapahtui. Pahantekijä-Possu sairastui spitaaliin. Kärsä alkoi olla irtonainen ja sitten jouduttiin suorittamaan operaatio kärsän poisto. Kira on jokseenkin nyt varmasti vähän järkyttynyt koska joutuu olemaan ilman hyvää ystäväänsä Paha-Possua. PeePee lepäilee vuodeosastolla ja parantelee huimaa avohaavaansa, josta tursuaa täytteitä. Saattaa mennä jopa muutama päivä, kunnes PP on taas iskukunnossa tikattuna ja voi tulla Kiran kanssa painimaan, tekemään pahojaan ja kanoottiin koiranpennun kainaloon nukkumaan.

Tällä hetkellä Kira purkaa järkytystään kumileluunsa, joka ennen sekin piti ääntä, vaan ei enää. Mikään ei ole ennallaan tämänkaltaisten operaatioiden jälkeen.

Leluista puheenollen, tosiaan jossakin vaiheessa huomasin että Kiran ja Taran lelut vaihtoivat jotenkin omituisesti paikkojaan, Taran sininen pulikka oli yhtäkkiä Kiran häkissä ja Kiran oranssi pallo oli taas häkin ulkopuolella, Taran suussa. Pohdin olikohan kyseessä joku isosisko vs. pikkusisko lelusota, nakkeliko ne toisiaan leluillaan aidan yli, vai mitä ihmettä?

No, hetken perästä sain tähänkin vastauksen kun jokunen aamu sitten olin saanut ensin koiruudet pihalle ja itseni, ehkä koirilta vähän yllärinopsaan, kun huomasin että Tara teki juuri tiukat iikkarit Kiran häkissä ja loikkasi sieltä äkkiä pois, rappusten kautta, Kiran pallo suussa. Vaihdokiksi oli jätetty sininen pulikka. Olin kieltämättä aika hämmästynyt, että "isosysteri" vapaaehtoisesti kipaisi sen "ihan(an)kamalan pikkusiskon" luona kylässä leluineen.

Tara on kyllä super-lelurosvo, lähes edesmenneen Nipsu-mäyriskoiramme veroinen, joka ovelasti odotti että enkelikaverinsa Tintti (jota on ihan hirveä ikävä edelleen) lähti luunkaluamisensa ohessa juomaan, raahasi oman, melkein itsensä kokoisen luunsa Tiinan luun tilalle ja otti vaivihkaa erittäin nerokkaan Missionimpossible - ilmeen kera vaihdokkiluun ja häntä pystyssä ylpeänä taas raahasi sen etäämmäs järsittäväksi itselleen. Tintti-rukka haisteli hetken kuin ihmetellen ja kohauttamalla olkapäitään jatkoi uuden luunsa kynimistä. Harmi ettei moista taidonnäytettä rosvoamisesta saanut vaikkapa videoitua. Olisi ollut hyvä esimerkki siitä, että nämä nerokkaat tassuystävämme todellakin osaavat myös suunnitella!

Kiralla on muuten mahtava haukku! Ihan ison koiran, hyvin itsevarma HAU! Jopa niin iso ja itsevarma, että eräs ilta iltatallissa, Taran kanssa ollessa, kantautui pihalta talliin näitä HAU!-äänia sarja ja Tara hetken niitä kuulosteltuaan rynni pihalle kauhealla vastineHAU:llaan karvat pystyssä. Se siis ihan selkeästi luuli että joku vieras, iso vahtikoira oli eksynyt meidän pihalle. Oli sitten hyvin hämillään ja vähän nolona kun vastassa olikin Pikku-Kira ja Pasi...

Pasi aina sanookin, kun Kira kiljuu ja räyhää protestiksi jostain niin että koko pitäjä täräjöö, että tulee hyvät ja vahvat keuhkot! Hyvä ja vakuuttava Haukku ainakin, jos ei muuta. :)

Paha-Possun paha leikkaushaava kärsän kohdalla....


Heinähommissa

Torstaina käytiin tosiaan hakemassa se talven testikanttis ja Kira luonnollisesti tuli mukaan, vaikkakin olisi ehkä kuitenkin jäänyt mielummin kotiin. Se ei edelleenkään hihku innosta päästessään (sen mielestä siis joutuessaan) matkustelemaan. Vaikkakin luulenkin että siitä on hyvää vauhtia muodostumassa ooppeli-fani (oma autoni), saihan se siellä ison tilan takapenkiltä käyttöön eikä edes kauniimmin sanottuna voinut edes pahoin, toisin kun avolavassa, jossa toistaiseksi on matkustanut sylissä. Avolavaankin on tehty penkkien taakse takapenkin kokoinen tila, jossa on hyvä matkustella, siellä Tara treenasi ekat automatkansa ja viihtyi hyvin, ei edes oksennellut koskaan. Ehkä seuraavaksi tarjotaan Kirallekin tätä vaihtoehtoa, jotenkin vaan tuntuu että se on vielä niin pieni että sylissä on hyvä matkustella.

Rymättylässä oli jo ihan pimeää ja mentiin Kiran kanssa vähän etäämmäs pellonnurkalta kun iso traktori heinäpihteineen ja valonheittimineen päristeli kanttipaalia auton lavalle. Kuvittelin että pienen koiranpennun näkövinkkelistä kyseessäoleva toimenpide saattoi ehkä näyttää Jurassicparkmaiselta dinosauruskohtaukselta. Kuvitellahan saa vaikka mitä, tuumasi Kira ja tyynenrauhallisena istui vieressäni katsellen paali lavalle-projektia. Kun traktori sammutettiin ja pitkä heinämiehen hahmo tuli ulos autonviereen seisomaan, oli pieni valpas vahti sitä mieltä että mennään nyt moikkaamaan heinäntoimittajaakin. Yhtään empimättä reippaasti suuntasi suoraan pitkän tumman hahmon luo, isosta traktori-dinosauruksesta valonheitinsilmineen välittämättä! Rohkeutta ei kyllä puutu, olisi moni muu pieni tyttönen voinut vähän kyllä arastella mutta ei Kira.

Tehtiin myös pikainen (tai ei niin pikainen) "yritysesittelykierros", tilata löytyi melko hulppeat kokous- yms. tilat, Kira matkusti sylissä tiloista toiseen ja hyvin kärsivällisesti jaksoi ollakin. Kunnes sitten jossain vaiheessa alkoi vähän tympiä ja ehkä enemmän omat kädetkin puutua ja lähdettiin pihalle ja sen myötä myös kotiin.

Matka takaisin meni pienessä väsykänkkiksessä, nukkua ei voinut kun auto pomppi ja heilui. Aina kun meinasi saada unenpäästä kiinni, tuli joku ärsyttävä tietöyssy. Väsy oli jo aikamoinen mutta periksi ei pikkuvintiö antanut paitsi ihan loppumatkasta uni alkoi viedä voiton ja pihalle tullessa joutui vähän jo herättelemään että joskos nyt mentäisi autosta jo ulos... Väsy meni vähän yli, illalla alkoi senpäiväinen reuhoaminen vaikka luulin että varmasti uni maittaa hyvin jo aikaisin, vielä mitä.

Ensimmäinen arkiviikko on nyt takana ja sehän menikin hyvin! Itseasiassa mitään tuhoja ei oltu tehty, mitä nyt tietysti vähän huonetta oli järjestelty uudelleen, sanomalehtiä oli luettu paljon ja lelujen kanssa leikitty mutta niinhän sitä pitääkin. Kongi oli ajanut asiansa, pari ruokanappulaa oli onnistunut välttämään syödyn kohtalon ja piilotelleet poimuissa, mutta vähän kopistelemalla nekin tipahtivat ulos. Tarankin toivelistalle taisi ilmaantua oma kongi. Tara on muuten ihan guru lelujen vaihtamisessa ja rosvoamisessa! Tai en tiedä heitteleekö se "pikkusiskoaan" rappusilta leluilla vai mitä, mutta jonkinlainen leluleikki niillä on meneillään monesti kahdestaan ulkona ollessaan. Siitä vähän myöhemmin lisää, joskos tänään saisi vaikka jo uusia kuvia ulkona, joku omituinen valopalloilmiö on ilmaantunut taivaalle viikkojen sateiden jälkeen...

Kira 10vko

Tara 11vko

Arki rullaa

Täällä ollaan! :) 

Talo siis on pystyssä! Kiran huonekin on ehjä eikä Tarakaan ole lähtenyt metelievakkoon, eli jos tästä voisi jotain päätellä niin ilmeisesti kaikki on sujunut koirien keskenäisin (onkohan tuo edes mikään sana?) kotipäivinä hyvin. Tosin pentu tuntuu kasvavan joka päivä täällä salaa ja sen myötä varmasti puuhaenergiaakin sitten kerääntyy, joten saas nähdä mitä vielä tulee tapahtumaan. Alkuun on kuitenkin kunnialla päästy!

Tara oli viimeviikon loppupuolella jotenkin osa-aikaisesti allapäin, eikä halunnut Kiraa lähelleen. Se ei murise tai ole ilkeä vaan Taramaiseen tapaansa menee hämmentävissä tilanteissa vähän lukkoon, vaivaantuu ja vetäytyy kokonaan pois. Sillä on varmasti suruaika edelleen. Tilannehan on senkin elämässä uusi, ensimmäistä kertaa se on vähän yksin kun Tinttiä ja Nipsua ei enää ole.
Pikku-Kira taas ei oikein ole paras lohduttaja ja uusi ystävä vielä osoittaessaan ystävyyttään hyppimällä ja repimällä. Vaan eiköhän tämä helpota paljon kun Kiralta kasvaa tuo kaikkien ja kaiken pureminen ja maistelu pois. Taraa aina kovasti kehutaan kun se hakeutuu pennun lähelle ja innostetaan sitä uudesta kaverista. Välillä se vähän jo innostuukin taas, heiluttaa häntää ja selkeästi pohtii että ehkä tuon kanssa vois joskus vähän leikkiäkin...

Vanha perhe vielä koossa, yläkuva olisi ollut kivampi mutta eihän penska jaksanut poseerata.

Samoin se käy portin takana istuskelemassa ja katselemassa Kiran puuhia, välillä heiluttelee sille häntää ja vähän vikiseekin, haluaisi mennä jo luo mutta tietää että pikku naskalileuat paukahtaa armotta kiinni. Kira on muutenkin nyt hyvin hanakka puremaan, leikkiminen sen kanssa on välillä tuskaa kun leikin kohde pallo, räsy, pikku-pulikka, possu jne. eivät kiinnosta, vaan se käsi joka niitä liikuttaa. Siihen hyökätään kiinni paljon mielummin. Ja hommaanhan tulee sopivasti vaan lisähaastetta kun kielletään, sisua ei tästä neidistä siis puutu. Ei olla asiasta sen kummempaa numeroa tehty, kiellän ja lähden pois jos homma menee vallan mahdottomaksi. Hetken pikkuriiviö pitää rähinää, paiskoo leluja yksinään ja sitten rauhoittuu. Varmasti vähitellen ikä ajaa tehtävänsä kun alkaa ymmärtää ja oppia enemmän asioita ja saadaan kohdistettua puruvimma muualle kuten treenaamalla hyödyllisempiä taitoja. Tänne! - Istu - Maahan -sujuu jo aikaslailla hyvin, nyt treenataan seuraa-harjoitusta ja sekin sujui melkein heti kuin itsestään! Hauskaa miten jo näin pienikin oppii tuosta vain ja tärkeä, innokas ilme silmissään tuntuu oikein odottavan käskyjä. Todellisuudessa taitaa kyllä odotella sitä makupalaa... ;) (Me ollaan muuten aika hakoja kun mennään pian pentukerhoon, jahka saadaan rokotukset kuntoon!)

Pihallakin on mennäviiletetty jo vähän vapaana, hyvin pysyy lähellä ja mukana. Tietysti uudet nurkat, joissa ei ole vielä käyty eikä tavallaan olisi tarve käydäkään, kuten mm. lantala, kiinnostaa. Hepat on vielä takatarhoissa, eli pelkoa niidenkään jalkoihin menemisestä ei juuri ole, kuitenkin koitan kokoajan hokea tyhjäänkin tarhaanpäin tunkiessa "Ei - tänne! Hyvähyvä! Unohtuu tarhat näppärästi ja suunta vaihtuu, ainakin vielä. Hevoset kyllä kiinnostaa kovasti ja ihan lähelle pitäisi jo päästä.

Kissojen hermoja koetellaan taas myös, ne varmasti ajatteli Taran kasvettua pentuiästä ohi että HUH! Hetken rauha ja eikun uutta kissankiusaajaa kehiin! Varmaan pohtivat jo muuttoa koirattomaan kotiin? Onneksi kissojen nerokkuus voittaa nämä kolmiokorvat hyvin pitkälti ja pakenevat kyllästyessään märkiin, tökkiviin kirsuihin, jonnekin yläosastoille närkästynyt ilme naamallaan tuijottamaan alhaalla ihmettelevää koiraa.

Tänään olisi illalla töiden jälkeen edessä talven isomman testikanttipaalin haku, Kiran kanssa varmaan lähdetään mukaan ellei mitään ihmeempiä ilmene. Pääsee taas vähän autoon istumaan ja haistelemaan uusia hajuja taas maailmalta. :)

Jos sattuu nyt jotain pientä "ei-niin-toivottua"-tekemään,
lattiaan on aina hyvä maastoutua suojavärin turvin! ;)

Maailmanmatkaaja-Kira

Tänään on sitten se ensimmäinen päivä, kun Pikku-Kiran arki alkaa myös. Kesälomat on lusittu ja töihin pitäisi mennä, pentuvapaa loppuu. Sensortin elämää on ainakin koko aamu nyt pidetty, milloin saa matto huutia, milloin ruokakupista otetaan mittaa ja milloin penkinkulmia on hauska maistella. (Mikä on hyvä konsti tehdä penkin ja muiden ei syötävien juttujen nurkat pahanmakuisiksi? Taran kanssa menin jo lankaan ja ostin M&M:stä Chew Stoppa-spraypullon, vaan eipä Tara saati myöskään Kira huomannut minkäänlaista epämielyttävää aromia tai maustetta pirttikaluston kulmissa... Jotkut kuulemma ovat laittaneet chiliä ja tabascoa jne. mutta kuulostaa omaan korvaan vähän tujuilta?)

Eilen oli touhuntäytteinen päivä myös, heti aamupäiväsellä tuli vähän vahingossa ja ohimennen etäisesti testattua paukkuarkuutta, kun hirvenjahtaaja-lahtaajat oli kerääntyneet nurkkiin ja posauttu hirviparan hengiltä, tai ainakin yrittivät. Laukaus kuului hyvin sisälle asti. Kumpikaan koira ei ollut onneksi reagoinut asiaan mitenkään.

Päivä meni normipuuhissa, pitkästä aikaa ei satanut, tuuli oli kyllä hyvinkin syksyisen kylmä ja toi esimakua tulevista viimoista. Kira ulkoili kuitenkin pikkuhäkissään talonvieressä tuulensuojissa ja hengailtiin pitkin pihaakin välillä.

Illalla hypättiin autoon, tällä kertaa omaani ja takapenkille. Biltemasta hain auton takapenkin suojan, yritin hakea sellaista joka olisi suojannut myös ovet, eli esim. mallia tällainen, mutta niitä oli myynnissä vain kulkukoira.comissaissa sekä VIP-storessa. Jokaisella alueen lemmikki- ja koiratarvikeliikkeellä löytyi sitten kyllä tätä vastaavaa Bilteman mallia, (tosin tuplahintaisena tietysti) joten kipaisin Biltemaan. Aikani pähkin miten se mahtaakaan sinne asettua mutta asettui vallan erinomaisesti. Keskellä oli myös vetoketju, jolla sai kaksijalkaiselle vierustoverille avattua jalkatilan. Ainoa miinus oli turvavyöklipsien aukkojen puuttuminen sekä olihan se hiukan liukas, likaa hylkivänä, mutta oletettavasti ehkä aika monikin on tehty samankaltaisesta matskusta eikä kyllä kokeneempaa matkustajakoiraa asia haitannut mitenkään. Eli asteikolla 1-5 annan... 3½ pistettä. Sivusuojat olisi nostaneet pisteet yhdellä.

Alkuun Kiraa hirvitti tämä uusi matkustusmuoto mutta nopeasti ymmärsi että ilman syliä on oikeastaan isompi tila käytössä pötköttelyyn. Jossain vaiheessa se myös avasi ekaa kertaa isosti sanallisen arkkunsa, mutta nopsaan myös sitten tyytyi hiljaa ihmettelemään ja päätti ottaa nokoset. Ensimmäinen reissu siis ilman pahoinvointia ja pääosin nukkuessa, hienoa!

Kipaistiin sitten Anoppilaan, ajatuksissa hiukan kierrellä ko. keskustaa autoja ja muuta hulinaa ihmetellen. Autot eivät juuri jaksaneet kiinnostaa, ihmisiä olisi ollut kovasti kiva mennä moikkaamaan, mopomimmit (Huom! Mimmit!) ohi päristellessään onnistuivat vähän pelästyttämään mutta peljästyksestä toivuttiin yhtä nopeasti mitä se tulikin. Kontaktinhaku ja kuulollaoleminen oli kiitettävää. Sitten Anoppia moikkaamaan, tarkoituksena tosiaan vain moikata ja jatkaa matkaa mutta kun reippaasti tutustumiset oli tehty, alkoi pikkumatkaajaa väsyttämään ja siinä lattialla oli hyvä taas tempaista pikkutirsat. Kahvitteluille siis jäikin hyvä aika :)

Varoiteltiin ennen tuloa että matot kannattaa rullia pois varuiksi, mutta vielä mitä, kyllähän Kira nyt ymmärsi ettei sentään Anopin lattioille ole soveliasta pissiä. Aivan mahtavasti siis kyläili pikkukoiruus, erinomainen asenne ja reippaus!

Kotona odotti Tara, ihan ekaa kertaa aivan yksin. Hiukan pohdittiin mitä neiti oli touhunut, oliko yksinolo alkanut ahdistaa mutta ei, riemukas Tartsi tuli ovella innoissaan vastaan, oli varmaan vetänyt rauhassa kunnon iltaunet. Tänään sitten jännätään miten kaksikko pitää taloa pystyssä työpäivän ajan. Eli jos blogi siirtyy tämän jälkeen hiljaiselolle, tiedätte että yksinolo ei vielä kuulunut suosikkiohjelmaan pienen pennun elämässä... ;) (Ja ellei koko rakennusta ole päätetty laittaa maantasalle lisäilen illalla vielä eilisestä reissusta pari kuvaa.)

Edit (091021): Rakennus pystyssä, kaikki hyvin ja pari kuvaa lisätty! ;)

Koiran omistuslait

Ihan pieni kevennys raskaan murheen keskelle. Itseasiassa piti kirjoittaa tietysti pikku-Kiran päivistä ja Tarankin, mutta nyt on vaan sellainen hetki ettei saisi mitään kovin selkeää ja järkevää ulos. Olo on jo hiukan kevyempi, järki alkaa voittamaan vollottavat tunteet ja tiedostaa, että Tiina-mummelin tarvitsema viimeinen toive ja palvelus on tehty. Nyt ei vanhusta kolota eikä väsytä.

Tosin sensijaan toisaalta tuli vielä murheellisia koirauutisia, nuoren koiran elämän lyhyys on ehkä aina sellaista, mitä järkikään ei voi mitenkään ymmärtää, miksi niin pitää olla. Jaksamisia pikkukoiruuden omalle ihmiselle, onneksi nämä meidän kanssa polkua jatkavat ovat erinomaisia lohduttajia. Suosittelen siis kaikille, jotka joutuvat vanhan karvakorvaystävänsä tai elämän epäreiluudelle nuoren tassuttelijan menettämään, pentu- tai myös aikuiskoiraterapiaa! Se on hyvin tehokasta.

Kira on ollut mainio, se räväkästi vaatii huomiota ja remuaa tuoden täyttä elämää koko kämpän täyteen. Samoin Taran täysillä tai ei mitään - asenne pellolla kirmatessa tuo aina hyvän fiiliksen. Elä tässä hetkessä täysillä nyt, älä murehdi huomista tai eilistä, nyt on vain tämä päivä. Koira todellakin on ihmisen paras ystävä ja tarpeenvaatiessa lohduttajakin.

Ja vielä ne koiran omistuslait. Ei ehkä ihan noin mustavalkoista, mutta koiran pointti; Keep it simple! (Josta meidänkin olisi toisaalta hyvä ottaa mallia...)

1. Jos pidän siitä, se on minun.
2. Jos se on suussani, se on minun.
3. Jos pystyn ottamaan sen sinulta, se on minun.
4. Jos se oli minulla juuri äsken, se on minun.
5. Jos se on minun, se ei saa koskaan näyttää olevan sinun.
6. Jos pureskelen jotain palasiksi, kaikki palaset ovat minun.
7. Jos se vain näyttääkin siltä että se on minun, se on minun.
8. Jos näin sen ensin, se on minun.
9. Jos leikit jollakin ja laitat sen maahan, siitä tulee automaattisesti minun.
10. Jos se on rikki, se on sinun.


Nähdään sateenkaarisillalla, vie Nipsulle terveisiä!

Niin se päivä sitten koitti, polun pää tuli vastaan. Yhdessä kuljettiin loppuun asti, yksin oli raskas matka tulla  takaisin. Nyt tiedän miltä tuntuu menettää paras ystävä. Tiedän miltä tuntuu kun ei voi enää rutistaa ja halata rakasta karvakorvaa, joka vähän tosin kuisaantui moisesta kaulaan kapsahtamisesta. Alkuaikoina tullessaan meille, hämmentyi aika suurestikin moisesta iholle tai karvalle tulosta, mutta vähitellen tottui ja alkoi hiukan vaan kiusaantuneena tuhahdella ja önistä ja tunki enemmän kainaloon.

Nyt tiedän miltä tuntuu kun varjo ei enää seuraa tai odota portin takana kuten viimeisinä aikoina, kun ei enää lenkille jaksanut mukaan lähteä. Katsoi luottavaisesti silmiin ja laittoi etutassunsa syliin saadakseen huomiota tai ehkä herkkupalan. Nyt on vain hirveä ikävä ja tyhjä olo. Talo on niin hiljainen, vaikka volyymitäytteinen pentu ja touhukas Tara siellä asuukin. Miten voikin rauhallisen ja enemmän jo sikeitä vetelevän melko pienet äänet olla puuttuvina kovin suuria ja tyhjiä. Kaikki huomaamme jokaisena hetkenä, ettei koirista vanhin enää ole läsnä.

Toisaalta olo on vähän helpottunutkin, oli varmasti aivan oikea aika päästää karvakaveri menemään, kun mieli oli vielä virkeä kropan jo krenkatessa. Silti ajatukset kotiinajellessa pyöri päässä, jos vielä olisi kuitenkin ollut aikaa jäljellä? Toisaalta taas viimeisenä aamuna olin täysin varma että nyt on oikea hetki. Välillä rakkaan koiran rohkeista silmistä heijastui väsymys ja ehkä pieni suru siitä, ettei enää kepin perään voinut juosta, ei pystynyt enää tulemaan täyttä laukkaa luo, vaikka miten olisi halunut. Ja varmasti kolotuksiakin jo oli.

Tintti pääsi siis vielä kerran kaipaamalleen autoreissulle, jotka sen mielestä olivat niin superkivoja ja aina innostui kun kaulapanta laitettiin kaulaan ja lähdettiin reissuun. Niin nytkin. Se seurasi aamupäivällä tarkkaan kun valmistelin autoa matkakuntoon. Se tiesi että juuri me, se ja minä, lähdemme jonnekin. Kun kaulapanta laitettiin vihdoin kaulaan se seurasi vierelläni kyselemättä laittamaan tallinovet lukkoon ja autolle. Se oli autossa kuin kotonaan, lähes huomaamattomasti, matkusti takapenkillä maaten. Niinhän se oli joka paikassa kuin kotonaan, jos minäkin olin, maailman paras koira, toimiva ja täysin peloton Tintti. Perille päästyämme sitä vähän nolotti ettei enää nuoruuden ketteryydellä päässyt autosta itse pois. Luottavaisesti otti avun vastaan kun tarjosin, seurasi mukanani perille asti, kävi vaa'alla ja istui vierelläni kunnes väsy alkoi tulla ja pian jo nukkui hetken ennen lähtöään sikeää unta tuhistellen pää kättäni vasten, rauhaisaa unta.

Jäljelle jäänyt maallinen osa lähti tuhkattavaksi Komerin Karvatassuihin ja tulee myöhemmin takaisin kauniissa saviuurnassa, lasivitriiniin, Nipsun viereen. Ennen meillä aina haudattiin karvakorvat, mutta talvella oli jotenkin luonnollista, maan ollessa jäässä ottaa Nipsun muisto uurnaan ja nyt uudelleen joutuessani asiaa miettimään oli päätös jotenkin selvänä mielessä, että Tintti tulee vielä takaisin kotiin, Nipsun viereen.

Tara oli illalla hiukan levoton. Lähteissämme se moikkasi Tiinaa vielä hännänheilutuksella, huomatessaan sen kaulapannan. Tullessani kotona molemmat olivat iloisina vastassa, mutta illalla Tara haahuili huoneesta toiseen, etsien Tiinaa. Se sai nyt vanhemman koiran paikan uunin vierestä, jossa Tiina ennen nukkui. Meillä kaikilla, varsinkin minulla, on hirveän kova ikävä. Nyt huomaan, miten tärkeää on että pikku-Kira on täällä. Sen vaatima huomio vie ajatukset hetkittäin muualle ja piristävät. Tara taas lohduttaa omalla olemuksellaan ja touhullaan. Jäljelle jääneet ovat maailman parhaimmat ja rakkaimmat lohduttajat. Elämä jatkuu, Tiinan muistot pysyvät aina.

Kiitos Tiinalle ajasta täällä sekä tietysti hoitaneelle eläinlääkärille.

Vaikeita ja raskaita päätöksiä

Niin hauskaa pentuenergiaa on ollut nyt päivät tulvillaan, mutta miksi aina pitää jotain raskasta ja vaikeaakin kuulua elämään? Kai siksi että niitä hyviä hetkiä osaisi paremmin arvostaa? Mikään ei ole ikuista, ei edes ne asiat joiden pitäisi. Pitäisi ainakin olla yhtä pitkiä olemassaoloajaltaan kuin me.

Vanhuus on väistämätön, niin ikäväkseni myös Tiinan kohdalla. Parin viimeisen vuoden aikana olen huomannut miten se on alkanut vanheta, harmaantua, nukkumaan enemmän, lenkeille lähtö on jäänyt jo kokonaan pois, päivittäinen verkkainen ulkoilu kuluu pihalla rauhassa tallustellen ja ilmaa haistellen. Eikä Tintti edes oikein pihalla pitkään enää viihdy. Näkö- ja kuulo on huonontuneet, muisti tekee välillä tepposia. Kuitenkin viimeaikoina on tulleet  ne vanhuuden ikävämmätkin seikat esiin joista takapään toimiminen ehkä se kaikkein suurin ongelma; Se on holtiton ja tottelematon.

Ylösnouseminen sujuu helposti mutta liikkuminen on hankalaa. Pari kertaa takajalat ovat kokonaan väsyneet alta ja mummoa pitänyt auttaa takaisin tolpilleen. Se avuton ja hätääntynyt ilme maailman rohkeimman ja pelottomimman, varmimman koiran silmistä silloin näkyi, teki hyvin selväksi minulle, että yhteinen taival alkaa nyt olemaan lähellä loppuaan.

Vaan miten se sitten kuitenkin on niin vaikeaa todella hyväksyä ja päättää. Vaikka kuinka järki on jo jonkunaikaa tehnyt selväksi, että näin on, elämän tosiasioita joita ei voi muuksi muuttaa ja jotka ovat osa elämää, silti ajanvaraus nukutukselle oli turkaisen vaikea teko. Vaikka kuinka luulin olevani tyyni ja tilanteen herra soittaessani, sain kokoajan purra hammasta ja nieleskellä... Vielä puhelimessakin piti päivien välillä empiä, jos vielä yhden lisäpäivän kuitenkin valitun päivän sijaan...? Jos kuitenkin tapahtuisi ihmeitä ja parempi jakso alkaisikin vielä? Vielä yksi päivä lisää koiravanhuksen seurassa? Vaan mitäpä jos se yksi päivä kuitenkin veisi radikaalisti huonommaksi? Pahalta sekin sitten tuntuisi.

Ajatuksissa oli maalauttaa Tintistä kaunis taulu seinälle, kunnes törmäsin Taide-Miloun lasiriipuksiin. Ajattelin heti että sellaisen haluan, koirista uskollisimman muiston kaulaani roikkumaan. Eilen kaunis lasikoru sitten saapui postin tuomana ja roikkuu jo kaulassa, ei ihan vielä pelkkää muistoa kunnioittaen, mutta pian näin on. Kuva riipuksesta ei ole oikein itse riipukselle edukseen, koitan saada paremman myöhemmin. Jokatapauksessa voin suositella lämpimästi, mielestäni oikein kaunis kuten itse kohdekin.

Tällä hetkellä olen kateellinen kaikille niille tyynen mielentilanhallitsijoille, jotka pystyvät käyttäytymään asiallisesti pahoissakin tilanteissa. Olisihan se eläimellekin eduksi, kun omaihminen olisi hyperventiloimatta itkunsekaisesti...

Koitan olla urhea, tämä meille jokaiselle karvakorvan omistajalle kun tulee eteen. Ja vanhuus on kuitenkin toisaalta ymmärrettävissä oleva asia, kun taas se, että jotkut nuoretkin, jopa pennut joudutaan hyvästelemään ennenkuin elämä on edes kunnolla alkanutkaan.

Onneksi jää Tara ja Kira kanssani jatkamaan, en voisi kuvitellakaan jääväni ilman koiraa, ikävä kasvaisi hirmuisen suuriin mittapuihin. Jotain uutta, jotain vanhaa. Vanhasta joutuu luopumaan ja uuden kanssa jatketaan. Saan parhaimman suojelusenkelin mitä saada voi.

Pentutreffit!

Aamupäivällä liftattiin Kirtsin kanssa vanhempieni kyydillä siskon luokse, heillä 3kk:tta vanha Tanskalainen-ruotsalainen pihakoira, joka oli kyllä ensimmäinen laatuaan-tuttavuus muillekin kuin Kiralle. Pohdin kotosalla että joskos se vähän pienempi tai samaa kokoluokkaa jo olisi, mutta sehän oli ihan minipieni! Pienuuden pikkusintti-Atso-pihakoira korvasi kyllä superhyperketteryydellä ja Kira muistutti omassa ketteryydessään lähinnä norsunpoikasta. 

Kovasti hauskaa kaksikolla oli, välillä tuli hiukan tiukkasanaisempaakin keskustelua mutta pääosin mennäveuhdottiin pentuenergialla ympäri pihaa. Atsossa oli aikaslailla tiukkan pikkumiehen otteet, eikä ollut pelkoa että olisi jäänyt tappiolle isommalle kaverilleen. Miten kotona niin pieni Kira näyttikin nyt suurelta!

Pahojaan oli hauskaa tehdä yhdessätuumin, esimerkiksi vaikkapa tuollainen punoskori oli ajatuksena oikein hyvä kohde syödä pois.



Varuiksi pidettiin Kira vielä kiinni pitkässä liinassa kun ei ole kotosallakaan vapaana ollut. Pikkuhiljaa kyllä suunnitelmissa aloittaa treenit irrallaan oloon, lähinnä oma suojeluvaisto on tiukassa hevosten vuoksi, pieni pentu ei ymmärrä ettei tarhaan saa mennä ja iso hevonen ei välttämättä ymmärrä ihan oikealla tavalla koiran leikkiinkutsua...

Suurin osa kuvista oli tietysti epäselviä vauhtiviivoja mutta muutama ihan koirannäköinenkin joissakin kuvissa vilahti.  

Matkat taittuivat hyvin, mennessä pahaolo yllätti ihan viime metreillä mutta takaisin tullessa nukuttiin sikeästi. Kotona herätellessä vaikutti pieni maailmanmatkaaja olevan ennemminkin sitä mieltä että menkää vaan, mä nukun vielä ihan pikkuhetken. Sisälle päästyä olikin sitten pidemmänkaavan päikkärit, hyvin sikeässä unimaailmassa. Illalla akut oli taas ladattu siihen malliin että yöpuulle ei olisi millään malttanut asettua. Kiva reissu, rohkea pikku-sakemanni, kiitos siskolle ja Atsolle sekä tietysti taksikyydille! :)