Rajansa kaikella

Pentu kasvaa ja tulee rohkeammaksi, reviiriä olisi kiva laajentaa...

Tiedän että kuulun sarjaan "ylihysteeriset tädit" ja olen aika arka pitämään pentua irti, vapaana ilman aitoja ympärillä. Osaan kuvitella mielessäni hyvin, kun pieni koiranpentu katoaa horisonttiin eikä kuule takaisinhuutojani... Tai mitäs jos se kirmaa suoraan hevosten tarhaan? Ja mitäs jos... En oikeastaan halua edes ajatella, pyrin vain kaikintavoin välttämään. Tiedän että silti se tulee vastaan, hetki jolloin pitää vaan antaa palaa ja luottaa niin paljon että uskallan päästää sen irti, ilman aitoja, ilman hihnaa. Luottaa ettei se lähde pois luota, luottaa että se tulee kun kutsun... Huh huh... Jos vielä vähän treenataan vaan sitä luottoa lisää? Jos vielä hiukan lykätään sitä villiä vapaudentunnetta pennulta? Että voisin olla varma ettei se vaan innostu jonkun paistijänösen jälkien perässä metsänuumeniin? Se se olisi kamalaa se!

Yleensä olen ekstemporena yhtäkkiä rohkaissut mieleni, saanut fiiliksen että nyt on se hetki. Nyt on se sopiva hetki edetä asiassa ja tehdä se. Se päivä oli sitten tänään. Tänään Tara ja Kira kirmasivat pitkin peltoa, irti, aidattomassa tilassa vapaana. Vain luja (olkoonkin että ihan pienenpieni, mannaryyni kyykyssä-kokoinen pelonkipinänsekainen peikko kurkki jossain korvan takana) usko ja luotto.

Pihalla ovat toki olleet jo pitkään vapaana, vaikkei ihan aukotonta aitaa olekaan. Aita uupuu kovin houkuttelevasta lantalan syrjästä, jonka takana on pari tarhaa ja peltoa. Tähän asti ovat kaikki koiruudet hyvin kuitenkin oppineet että sitä ennen kulkee näkymätön mielikuvitus-raja-aita. No, Nipsu-maastomakkara joskus ei voinut vastustaa tuoreiden lantapalleroiden kutsua, ja aita oli sen mielestä niin korkea että ihan vaan vahingossa saattoi matalamaavara sen alta eksyä, mutta muuten. Kira on muutaman kerran käynyt vierailulla kielletyllä alueella, tulee kyllä kokoajan paremmin ja paremmin pois kun huutaa, eikä enää vartavasten karkaa sinne, kuten tuossa jokinaika takaperin. (Otti sellaisen "Mmmm...Hmmm.....-ilmeen ja ikäänkuin ihan selkeästi puntaroi mielessään että pitäisikö mennä tuon luo... Vai jos kuitenkin kävisin ihan vaan äkkiä poninkakkapalleron varastamassa.... Ja kurvaisikin sisääntulon sijaan suoraan lantalaan korvat lepattaen, eikä kovaa kiirettä sitten herkkupöydästä enää takaisin ollutkaan.)

Eilen kuitenkin normaaliin tapaan, siivotessani tallia ja koirien puuhatessa ulkosalla tuli yhtäkkiä taas se sellainen hiljainen hetki. Näitä aina aika-ajoin tulee, yleensä huolestun niistä enemmän kuin Taran pienistä kiljahduksista kun pikkusisko roikkuu niskassa tai mölinästä jonka leikkiessään saavat aikaan. Sitten kun Hetki Hiljanen - tulee, kaksikko joko makoilee omilla tahoillaan lelujensa tai muun mielenkiintoisten asioidensa kanssa tai sitten joku on hilpassut pois näköpiiristä. Ja yleensä nimenomaan se Joku. Tara on silloin loistava kielikello ja aina katsoo perään; "Kato ny! Tonne se taas men, ihan tosta vaan! Eikö oo kauheeeta!!?" Tällä kertaa tilanne oli jälkimmäinen. Ainoana poikkeuksena että Taraakaan ei näkynyt.

Huutelin hetken ja Tara kurvasi vajan kulmalta kovaa kyytiä; "Apua-apua, tonne se meni eikä uskonut vaikka sanoin ettei sinne saa mennä! Apua!" Huutelin toisen hetken Kiraa, mutta ei. Hipsin sitten katsomaan että mikäs herkkupallero on pienen koiran huomion nyt ihan kokonaan ryöstänyt, vaan ei, Kiraa ei näy missään! Alkoi tulla jo mullekin mieleen pieni apua - ajatus, kunnes onneksi Ami ja Viggo tarhassa tönötti ja sanoi että hei, toi pieni tyyppi on täällä? Miksi se on täällä? Ja tosiaan, karkuri-Kira oli mennyt jo lantalan yli ja kiisi pitkin tarhanviertä, oikeaoppisesti kuitenkin turvallisemmalla puolella. Oli vähän sen näköinen että Aaaapuuaaaa - miten mä tänne jouduin?!?!? Ei osannut kuitenkaan tulla samaa kautta takaisin vaan lähti kiertämään sitä tosta kautta, josta aina tullaan kun lenkillä ollaan, eli ponitarhan ja tallin ohi, pihaporteille. Hieno koira, hyvin löysit kotiin - kehuin vuolaasti huojentunutta, kotiin löytänyttä pikkureissaajaa, joka tuntui itsekin olevan aivan helpottunut päästessään "omalle puolelleen". Huh huh...

Otettiin sitten vielä hetkenpäästä pienet treenit asian tiimoilta, menin lantalallepäin ja kulmalla kielsin tulemasta, Tarahan homman hyvin osaa ja oli kyllä siinä vaiheessa hyvänä apuna. Kira taas tuumi että Jeeeee - määää tuun ja!!! Ja samantien ilme muuttuikin aivan äimänkäeksi, kun saikin pienen vesisuihkun ei sanan vahvistuksena. No, tilanne oli sinällään vähän pulmallinen että Tarahan innostui ja luuli jonkinsortin vesisodan alkaneen, ja joka sen mielestä on tosi hauskaa... Koita siinä sitten taas vakuuttaa pennulle että huono idea kun toinen pomppii innoissaan takana... Kira kuitenkin oli selkeästi hämmentynyt eikä niin innoissaan, koitti vielä toisen kerran ja sen jälkeen perääntyi ja jäi odottamaan että tulin takaisin ja herkkunakki taskusta korvasi herkkupallerot. Tätä harjoiteltiin vielä toinen kerta ja se sujui paremmin. Eiköhän sekin tästä, aidattomatkin rajat tule pian tutuiksi.

Samalla pohdin että miten ikinä ollaan tultu toimeen ilman tuota piha-aitaa, jolle siis tuli ikää viime kesänä  vuosi. Se toimii siis rajana tavallaan sisäpihalle ja tallinpihalle sekä tielle. Tuo turvaa ja mielenrauhaa kun tietää etteivät ainakaan tielle ihan heti pääse.



Koirakerho part III

Tämänviikon maanantaina koirakoulussa koulutettiin meitä koiraihmisiä, ilman koiria. Se on oikein hyvä, suurin koulutuksen aihehan taitaa olla juuri se pää narussa. Hanna piti hyvän luennon vahvistettuna kotiinvietävällä materiaalipumaskalla. Käsiteltiin koiraa itseään, miten koira käyttäytyy ja reagoi, koiran koulutusta ja asioita, miten koulutetaan ja mitä on soveliasta tehdä sekä mitä ei ole soveliasta tehdä. Niin koiran kuin ihmisenkään, koiran kanssa.

Luennon aiheita päästään ja päästiin kokeilemaan sitten ihan tietysti koirien kera. Lisäksi erikoismaininta pitää taas antaa Hannan koiratiimille, ovat erinomaisia demokoiruuksia näyttämään miten homman pitäisi toimia.

Torstaina opiskeltiin sitten taas koirien kera, Kiran kanssa torstai aamu oli sujunut vähän tottelemattomissa merkeissä ja ajattelin töihin aamupäivällä lähtiessä että tänään taitaa tulla räyhäkerhoiluilta...

Illalla kiiruusti kotiin, jossa kerholainen odotti jo innoissaan ja lähti matkaankin iloisilla mielin, tuli siis autoon ihan itse parin ehdotuksen jälkeen. (Ja rikoin heti maanantain luennon ohjeita; Koiralta ei kysellä, sille kerrotaan... ;) Oli hienoa huomata miten Kira tunnisti heti paikan, tiesi minne mennään ja piikkisika-irokeesibuffalo-efekti jäi lähes olemattomiin. Lisäksi olin aivan yhtä hymyä kun sitkeä koulutus Hannan ohjeilla vetämisestä pois oli tuottanut (ulkopuoliselle varmaan ihan pientä mutta minulle siellä narun toisessa päässä selkeää) tulosta. Kira oli heti alkuunsa sitä mieltä että Jeeeeeee, leikitääääään! Ja vähän ärmisteli kun huomasi että ensin leikitäänkin mun kanssa.

Harjoiteltiin luoksepäästävyyttä ringissä, yksi pentu kerrallaan tuli ihmisringin keskelle ja kävi tervehtimässä jokaista ringissä olevaa vierasta. Aroille pennuille erinomainen harjoitus, miksei Kiramaisillekin, joka innosta hihkuen loikki vieraiden luokse; Jeeeeeee - nameja, paljon nameja!!

Sitten treenattiin murinaa, tässä kohtaa on taas pakko tunnustaa että mulle henk.kohtaisesti asia on vähän vaikea, jonkinsortin asennevammahan mulla on tätä asiaa kohtaan. Hanna näytti luennollaan miten hänen koiralaumansa reagoi murinaan ja se oli kyllä kertakaikkisen vakuuttavaa, en vähättele ollenkaan, mutta jotenkin... No... En ole ajatellut sisällyttää sitä omiin koulutusmetodeihini. Tämähän on sitten vaan mun oma henkilökohtainen dilemma, haluanko välillä asettua koiraksi ja kommunikoida koiramaisesti vai haluanko olla aina ihminen ja opettaa koiran ymmärtämään ihmisten kieltä. Nämä on asioita joita hevospuolellakin pohditaan ja käytetään. En silti halua sanoa että siinä on mitään väärin tai että se olisi huono asia, itse vaan nyt uskon että ei-sanan käyttö tulisi ajaa samaa asiaa kuin murina koirakielellä. Silti toki kokeiltiin Kirankin kanssa tätä murina-kommunikointia, Kira ei oikein ensin hiffannut, sitten se vähän ihmetteli ja sitten alkoi komentohaukkua... Haukkuminen sinällään ei kuulemma ollut huono asia, kieli siitä että pentu uskoi, vältti itse asiaan menemistä (eli tässä tapauksessa mun "pihvilautaselle", ja yritti vääntää asian leikiksi. Olin kyllä havaitsevinani Kiran leikkikutsussa pienoista uhmakkuutta, ikäänkuin se olisi sanonut että Älä sinä mulle murise! :) Vaan enhän voinut sitä uskottavasti varmaan edes tehdä, oman epäuskon pyöriessä hienoisesti kokoajan mielessä.. Pointin kyllä  ymmärsin ja esimerkiksi jossain vaiheessa purevaa pentua ei-sanaan opettaessa tavallaan matkin sitä emokoiraa ottamalla niskasta vähän kiinni. Että sinällään muriskaa vaan mutta älkää pakottako mua siihen ;)

Seuraavaksi harjoiteltiinkin sitten sitä Ei-sanaa ja sen vahvistamista. *Huh* ;) Apuna toimi vesipullo ja harjoitus oli hyvä, molemmat, minä sekä Kira, saatiin juonesta nopeaan kiinni. Tässä vaan piti olla kovasti nopea ja näppärä, jotta koira löysässä hihnassa, vesipullo ja palkka toimi kaikki yksiin oikeaan aikaan. Tätä varmasti treenataan!

Ja lopuksi harjoiteltiin sivulle tuloa, sekin sujui aika hyvin, oltiinhan me toki kotona jo vähän treenattu, mutta saatiin hyvät hienosäädöt ja vinkit vielä avuksi. Lopuksi sitten päästettiin koirakersat taas halliin irti, vähän pienemmät ja varovaisemmat aidattiin toiseen alueeseen ja isommat sekä reipas ja rohkea pikku-"bugidogi" sai peuhata omalla puolellaan. Joukkoon tuli myös Tara, ei tokikaan meidän, vaan Hannan Tara, aikuinen erinomaisilla hermoilla varustettu, rauhallinen "tarhatäti/lastenvahti"-Beaucheron (menikö oikein?). Se oli Kiran ensimmäinen, hyvällä, positiivisella asenteella vahvistettu vieras-aikuinen koirakohtaaminen. Ja se sujui hyvin, alistuvasti ja hyväksyntää hakien, iloisesti hyörien, suupieliä nuollen Kira teki tuttavuutta uuteen aikuiseen koiraystäväänsä.

Paljon puuhaa ja leikkiä sisältävä kerhoilta alkoi vähän väsyttää pientä kerholaista ja ei muutakuin panta kaulaan, koirakoulukipsasta possunkorvakarkkipussi mukaan ja kotiokohti. Taas pari ehdotusta, mennäänkö kotiin? - Ja Kira oli autossa! Pahaolo ei enää vaivaa ja matkustus on mukavampaa. Hyvin pyyhkii siis :)


Tassunjälkiä ♥ ja muita hienouksia

Netistä bongasin tällä kertaa kauniit keramiikkapaja Koiruuksia-sivut, käsin tehty, tassuin koristeltu.

Vieressä oleva sydän tassunjäljellä teki ainakin minuun vaikutuksen ♡ Kaunis on. Sopiipa vielä blogin väreihinkin hienosti! ;) Puodista löytyy myös kaikenlaista muutakin, kuten tassunjälkiä-kulhoja, rotumukeja, jne.

Samaan syssyyn voisin vielä mainita Taide Miloun, josta kaulassa roikkuva lasiriipus Tiina-koiraenkelistäni on tilattu.

Milla tosin näyttää loihtivan vaikka minkälaisia upeuksia eläimistä. Taide Miloun nettipuotiin pääsee tutkailemaan tästä

Mistä me sitten muuten hankitaan lelut ja ruuat, pääosin Mustista ja Mirristä, joista Raision piste on tullut tutuimmaksi ja omaa reippaat ja mukavat myyjät, jotka iloisena jaksavat palvella pähkivää ja jaarittelevaa asiakasta.

Vielä pari nettiputiikkia pitää mainita, toinen oli Kulkukoira.com, josta jäi mieleen hyvä asiakaspalvelu kun yritin epätoivoisesti metsästää kiiruusti auton takapenkin suojaa. Taisin siitä ehkä täällä jo kirjoittaakin. Hämmästyttävää oli, että ko. tuotetta myytiin lähes jokaisessa koiratarvikeliikkeessä (ja tavarataloissa sun muissakin) mutta ainoat paikat joista sai tätä oikeasti hyvin suojaavaa mallia, oli edellämainittu sekä VIP-store. Kummankaan kanssa ei tosin kauppoihin päästy, koska tarvitsin tuotteen tietysti heti, eikä edustajilla täälläpäin ollut kellään hyllyssä ko. suojaa. Pointsit antaisin kumpaakaan näkemättä Kulkukoiran All Side - suojalle, koska siinä on turvavyön ja -valjaiden kiinnitysaukot.

Ja vielä Dogpro.fi - josta voitettiin hauska vetolelu! Oli (varsinkin koiruuksien mielestä) mukava ylläri, molemmat sai vielä sopivasti omansa kun lenkit irroitettiin toisistaan. Välillä juostaan pitkin pihaa lelu kaulassa... Hyvin on toistaiseksi kestänyt menot ja meiningit.

Noin. Pieni maksamaton ja lahjomaton mainospläjäys. ;)

Hajupommi

Parin kilsan päässä asuva lehmätilallinen kaukonaapurimme ajoi lantaa pitkin peltojaan ja haju oli kaamea, yääähhh.... Lopettaisi jo... Ja miksi ihmeessä se haju tänne asti leijailee?!

Sitten soi herätyskello ja havahduin hereille. Isäntä myös ja kuului haistelevan sekin? Uni siis loppui mutta kaamea haju seurasi?! Mitä ihmettä? Melko paha painajainen jo ainakin jos ei muuta?

Karu todellisuus ravisteli viimeisetkin unenrippeet ja ymmärsin ettei etänaapuria ollutkaan syyttäminen, vaan Kira, tuo pieni harmaahukka. Se se aiheutti melko tymäkän hajupilven leijailemaan ympäri kämppää...

Pikkukoiruuden massu oli vähän löysällä. Sen siitä sitten sai, kun keksi missä on hevosten lantala eikä millään pystynyt vastustamaan hevosten tekemien munkkipalleroiden houkuttelevaa hajustetta. Ensimmäistä kertaa, aamuviideltä hajun varsinaisia aiheuttajia siivotessa, taisi oikeasti naurattaa. Miten pelottavan todentuntuinen uni hajuefekteineen! Lähteissään töihin isäntä tuumasi että mee sä takas vaan nukkumaan, joskos lannanlevityskin olisi etänaapurissa jo loppunut... Ja Kirakin sai uuden lempinimen, Neiti *etänaapurinsukunimi*. (En viitsi nyt lähteä täysin syytöntä ja pahaa-aavistamatonta naapuria tässä enempiä julkisesti parjaamaan...)

Oikeasti sisäsiisteys on kyllä ihan kohtalaisen kiitettävää jo, vaikka olinkin jossain vaiheessa vähän huolissani siitä. Kira ihan pentuna kun ei pissinyt paperille kuin vahingossa, pääosin ihan mihin vaan muualle, vaikkapa esimerkiksi oma punkka pehmeine makuualustoineen oli kiva pissipaikka. Se tuntui kyllä vähän oudolta, matolle on jotkut pennut pissineet mutta että omaan sänkyyn...? Vaikka niinkai ne kaksjalkaisetkin alkuunsa tekee.

Matosta tulikin sitten seuraava uhri ja yleensä paperit saivat huokaista vieressä, lätäkäiden tiimoilta ainakin. Voimakkaammat hajusteet kuitenkin pääosin päätyivät aina paperille, tiettyyn paikkaan, joka oli Kiran huoneessa vähän ikäänkuin piilossa. Sinne kun hokattiin siirtää paperit niin paperisiisteys sujui vähän paremmin. Sisäsiisteysharjoitukset sujuivat jo itseasiassa hyvin ollessani sen pari viikkoa pennun kanssa kotona, sen tullessa. Töihinmennessä yksinoloaika tietysti vähän venyi ja takapakkia tuli. Kolmisen vuotta sitten saman asian edessä painineena vannoin että ei enää talvea vasten pentua tule, kesä ja kesäloma on ainoa oikea vaihtoehto. No joku kuitenkin kävi räpläämään kalenteria koska talvi pitäisi kai olla tulossa, kesälomat lusittu ja pentu talossa. Koita siinä sitten noudattaa vannoutuneisuuttasi.

Vaan kyllä tämä tästä, vielä siistiksi muuttuu. Matto joutunee tosin lähtemään mattojen hautausmaalle, se on ollut hyvä pentumatto, paksu ja tymäkkä, kestämään pienet järsimiset ja imemään tiukasti itseensä pikkupissit, kuin parempikin Vettex. Lämmöllä sitten mattoa muistellen. Ja eikä nyt tietystikään ole mikään hetki heittää uskoa narikkaan, kun maha on sekaisin ei hätä lue lakia, minkäs sille voi.

Vaan on se mainio pentu. Ja Tara on myös. Tuntuu että ne molemmat kasvaa huimaa vauhtia, Tara ei enää tietystikään fyysisesti mutta henkisesti. Pentu toi paljon uusia asioita sen elämään ja taas näytti miten fiksu ja luottamisen arvoinen Tarakin voi olla. Kira taas kasvaa henkisesti ja fyysisesti. Yhden ainoan koirakerhokäynnin jälkeen jo tuntuu että ollaan päästy paljon eteenpäin. Tosin näin upean videonpätkän Kiran veljestä, jolla edessä toki tärkeät tehtävät ja näinollen myös koulua käydään tiiviimmässä ja tarkoituksenmukaisemmassa tahdissa mitä me täällä, mutta silti pätkä oli varsin vakuuttava. Kyse oli esineilmaisusta. Miten voikin pieni koiranpentu jo ymmärtää ja osata?! Ja me ollaan niin ylpeitä kun hokattiin äänetön katsekontakti! No, hokattiin ja löydettiin kuitenkin siis jotain, me ollaan ylpeitä siitä, kaikesta huolimatta! :) Tämän seurauksena tuntuu että kontakti on muutenkin paljon parantunut, pihalla mä oon jo mielenkiintoisempi enemmän ja enemmän kuin Tara, joka taas jossain vaiheessa oli niin mielenkiintoinen että ajattelin etten koskaan pääse edelle. Onneksi mulla oli jotain mitä Taralla ei; Nakkitakki!

Pitäisi osata olla tyytyväinen kun pikkuvahti tulee innokkaasti siivoamaan karsinoita ja auttamaan talliin eikä millään meinaa mennä Taran leikkeihin mukaan. Välillä sitten keksii omia juttujaan kuten esimerkiksi karsinaa siivotessani näin, miten ylpeä koiranalku kiisi tilsakumi suussa käytävää pitkin pihalle. Hetki meni ja se hölkötteli ohitse uudelleen, toiseen suuntaan tallin etuosaan jälleen  tutkailemaan, mitä löytyisi. Kohta sitten kiisikin taas ohitse koko tilsakumikuppi koirakyydillä. Hassunnäköistähän se oli, eipä siinä paljoa voinut muuta kuin hihitellä ja jatkaa hommia...

"Hahaa, miten pieni kita, mulla onkin jo näin suuri..."

Tilaa ruseteilla?


Keltaiset koirat tarvitsevat tilaa.

Jotkut koirat tarvitsevat tilaa. Jos näet koiran, jolla on keltainen nauha tai rusetti hihnassaan, anna sille tilaa. Keltaisella värillä he osoittavat ettei koira voi syystä tai toisesta olla lähellä toisia koiria. 

Miksi jotkut koirat tarvitsevat enemmän tilaa?
Koira voi olla sairas tai sitä saatetaan parhaillaan kouluttaa. Se saattaa olla rescuekoira, jota totutetaan pelottavalta vaikuttavaan ympäristöön. Sillä voi olla huonoja kokemuksia toisista koirista, eikä se siten halua kohdata muita koiria, vaikka ne olisivatkin ystävällisiä.

On olemassa useita syitä, miksi koira voi tarvita hieman tavallista enemmän tilaa. Osoitathan siis kunnioitusta heidän esittämälle toiveelle ja pidät etäisyyden koiraan tai annat sille aikaa siirtyä pois tieltäsi. Lähde: Gulahund


Hauska ja ehkä ihan hyväkin idea, toteutetaanko tätä käytännössä? Vähän kuin hevosilla punainen rusetti hännässä, toiveena ettei taakse tulla, saattaa takakavio viuhahtaa...

Kaikki ei vaan siedä kaikkia iholla. Olisikohan ihmisille tuollaisia ja, vaikkapa vihreä rusetti = vaikeasti lähestyttävä ihminen, pidä väliä jos mahdollista... ;)

Koirakerho part II

Hihihii, musta tuli ranskanbullifani! Kiran uudessa kerhossa sellainen pentupallero pyöri ja hyöri isojen joukossa niin tomerana, pieni koppakuoriainen :)

Tosiaan, torstai-illalla suunnistettiin kohti uutta (meille uutta) koirakerhoa. All 4 Dogs - löytyy Tuulissuolta Liedosta ja kokeneen koirakaverin kautta saatiin vinkkiä suunnistaa koiraope-Hannan oppiin. Lisäpisteitä ropisi ämpärillinen kohdasta ulkokenttä vs. lämmitetty sisähalli. WAU! Vähän kuin maneesi hevosihmisille ;)

Matka sujui taas hyvin, perillä Kira tuli itse reippaasti autosta ulos, hetken mietittyään ja todettuaan että näin voi tehdä. Ja kylläpäs aikamoinen piikkiturilas siitä sitten kuoriutuikin, koko pituudeltaan piti keesi nostaa pystyyn ja vähän suurentua auktoriteettisemman näköiseksi. Olisi varmaan pelästynyt itsekin jos olisi oman kuvansa nähnyt.

No olihan toisaalta vastassa josminkämoista tassuttelijaa ihmisineen. Se sai minut pohdiskelemaan jossain vaiheessa iltaa, että mitenmonenmoisia koiria sitä tosiaan onkaan. Että miten koira tunnistaa toisen koiraksi, tunnistaako heti ja aina? Kun on koiraa jolla ei näy silmiä, eikä kyllä paljon muutakaan karvojen alta? On koiraa joka on aivan minimaalisen pieni ja koiraa joka on kokoluokkaa Poni. Mahtoiko Kirankokoluokkaa oleva kolmikko oikein ymmärtää heti, mikä se pieni selällään keikkuva "bugdogi" oikein oli? Se oli kuitenkin rohkea ja hauska, kova leikkimään, joten ainakin hyväksyttiin ehkä neljäkertaa isompien jengiin välittömästi messiin.

Olin innoissani, ehkä jopa enemmän kuin alkuun vähän ihmeissään ja epäileväisestikin suhtautuva Kira. Huokaisin helpotuksesta että päästiin mukaan, nyt oli varmasti viimeiset hetket tälle asialle, sujuvasti hoidettuna. Maalla, jossa ei ole kuin rusakoita, peuroja, hiljaisuutta, Tara, postisetä ja joskus irrallaan kulkevia koiria säikyttelemässä (Huomatkaa pinttynyt ärsytykseni aiheesta!) on aika haastavaa sosialistaa (meniköhän sana edes oikein) nuorta koiraa kaikenmaailman maailmanmenoihin. Pitäisi kokoajan olla menossa sinnetänne, koirankera. Ja kun on niitä muitakin karvakorvia jotka vaativat huomiota ja sitten se pahin eli työ, joka erittäin tehokkaasti haittaa harrastuksia.

Mutta takaisin itse aiheeseen eli koirakerhoon, jossa aiheena oli luoksepäästävyys, oikea-aikainen palkitseminen ja vapaa-käsky, eri palkitsemistavat, luoksetulo, katsekontakti, kontaktin pitäminen. Hanna-ope kertoi asioista hyvin ja perustellusti ja ne olivat varsin maalaisjärkeen sekä samalla omaan ajatusmaailmaanikin sopivia. Koulutustapoja varmasti on monia ja Kiran kasvattajaa lainatakseni; "Lähes kaikki tiet vievät Roomaan" - on hyvä olla avoin lähes kaikelle mutta pitää silti mielestäni uskoa johonkin, muuten lienee vaikeaa pyrkiä järkevillä tavoitteilla mihinkään.

Uusia asioita opittiin, Kira välillä tuumasi että HOHHOIJAAAA - ompas tylsäääääää, haukoitteli ja alkoi häiriköidä haukuillaan, välillä villiten pari muutakin koirakersaa rämäilyihinsä. Kuitenkin heti antaessani pienen tehtävän, kuten vaikka istu, innostui asiasta ja keskittyi erinomaisesti!

Pakko on kyllä tunnustaa, vähän häpeillen, että hiukan epäilin omaani kun tuli luoksetuloharjoituksen aika. Hanna piti narusta ja minun piti loikkia etäämmäksi uskollista vahtiani kutsuen. Harjoituksen tarkoituksena siis saada pentu innosta hihkuen perääni ja suoraan luokseni, irrallisena. Oikeasti noloa, koska jopa ohjaaja uskoi, ainakin siinä vaiheessa koiraani enemmän, kuin minä. Minä epäilin Kiran kurvaavan suoraan toisella reunalla olevaa pennelilaumaa kohti... Tätä on harjoitettu kyllä kasvattikodin ohjeesta jo ja tuleehan se kotona perääni, mutta täällä oli niiiin paljon kaikkea uutta...? Mutta ei, Kira antoi Epäilijä-Einille anteeksi ja tuli suoraan luo. Kylläpäs olinkin sitten salaa ylpeä (ja vähän häpeilevä omasta epäuskoisuudestani koiruutta kohtaan) pienen uskollisen sakumannin omistaja! (No näinhän ne kaikki pennut tekivät, jokainen kirmasi oman ihmisensä perään ja kaikki varmasti olivat yhtä ylpeitä omistaan) Erinomainen keksintö, tämä koirakoulu. Nimen voisi laajentaa koiraihmiskouluksi. :)

Katsekontaktin ottamiseen tuli aivan uusi oppi, joka sekin nerokas ja toimi melko nopsaan Kirallakin. Sain myös opastusta omaan ylinopeaan palkitsemiseeni, ensin Hieeeeeno-kehu ja sitten vasta palkka. Näinhän se vähän meni, jos ensin töistä palkkasi nakilla, meni perääntuleva Hieeeeeno-kehu vähän helposti hulinassa kuuroille kolmiokorville. Kuitenkin kasvattajalta saanutta, erinomaista sekuntisääntöä; "Kolme yhdistää - viisi erottaa" noudattaen.

Vaikein homma meille oli se, kun naruun tehtiin solmu ja tarkoitus oli koira pienesti saada liikkumaan niin, että solmu ei kiristynyt, eli koiran huomio pidettiin itsessään. Tiesin että se on meidän "solmu", kirjaimellisesti. Homma lähti lupaavasti alkuun ja sitten meillä olikin jo umpisolmu... Meidän hieno, uusi ja nerokas joustonaru todellakin meni melkoiseen umppariin! Ohjaajaa vähän nauratti ja tuumasi että näitä solmuja kotona aukoessanne voi ehkä miettiä miten paljon voisi olla hyvä treenata vaikkapa tätäkin asiaa... Samalla salaa mietin viikko sitten torstaina ekan koirakerhohäppeningin, viereisellä kentällä samaan aikaan treenaavia sakuporukoita, joiden koirat vetivät kuono-häntä-hihna-käsivarsisuorana-linjalla, hengitys hinkuen (molemmilla?) väliaikatauoilla ihmisiään pitkin pientareita... Mä en oikein ymmärrä sitä enkä ihan kaikkea muutakaan mitä siellä kentällä tapahtui, mutta ehken siksi ollutkaan siellä kyseisellä kentällä.

Lopuksi Kiran kerhossa päästettiin koko pentulauma irti, leikkimään keskenään. Hyvä päätös leikkimielisille treeneille. Pienempiä vähän varjeltiin luomalla niille tarvittaessa turvatilaa pitämällä muita kauempana, muttei yhtään "paapomalla" ja näinollen vahvistamalla pennun mahdollista pelkotilaa. Kira ja vähän vanhempi matala-pitkä-Gorgi sekä ohjaajan oma Beauceron  kaverustuivat heti ja mennä viipelsivät ympäri hallia, "Bugin" välillä keikkuessa selällään joukossa. Kira kävi välillä moikkaamassa ihmisiä, rohkeasti ja ystävällisesti ja jatkoi taas menojaan laumassa. Pientä kipakkuutta olin havaitsevani jos joku vähän enemmän tuppasi karvoille, meni ilme vähän tuimaksi ja keesi kohosi pystyyn, "look-a-like-buffalostyle". Minusta Kira näytti malliltaan ihan buffalolta keesinsä kanssa.

Leikki-illan päätyttyä kiivettiin autoon ja huristeltiin kotiin. Kira nukkui koko matkan ja nukahti aika pian sitten kotonakin jo. Ennen nukkumaanmenoa kuitenkin moikattiin Porkkanamiestä, joka kuorkilla kurvasi pihaan ja toi taas polleille porkkanoita pureksittavaksi. Kira rohkeasti jaksoi vielä tervehtiä vaikkakin siinä hetken hevosasioissa juorutessa istua tönötti ja ilmaisi jo pientä väsymystä.

Tara ja Taran vähän erillainen maailmankatsomus
Olen kovasti tyytyväinen. Uskoisin että Kirakin on. Ajattelin että Hannan luo saattaisi olla hyvä mennä Tarankin kanssa jossain vaiheessa. Hänellä oli koulutuksessa mukanaan kaksi aikuista omaa sekä yksi pentu-Beauceronia, joiden kanssa näytti ensin mallia. Koirat olivat rauhallisia mutta innokkaasti antoivat kaiken huomionsa ohjaajalleen ja tekivät pyydetyt asiat kympillä. Riitti kyllä vakuuttamaan minut.

Lisäksi saadaan loistavia ohjeita ja apuja tarvittaessa kasvattajalta, toiveikkain mielin olen ja toivon ettei virheitä tulisi nyt kovasti tehtyä. Yritys on ainakin kova.

"Ei se mitään tee"

Voi yhrenkerran että pisti taas vihaksi, tällä kertaa nämä "irtokoirat". Mikä siinä on että koiria pitää pitää irti yleisillä paikoilla? Olisi mukava kuulla oikeasti järkevä perustelu, miksi sitä Sesseä pitää lähteä lenkittämään irti yleiselle tielle tai alueelle?

Pääsääntöisesti käytetyin selitys ja puolustus irtipidolle lienee että ei se mitään tee!? Niin, entäs sitten? Laki nyt vaan sattuu olemaan laki. Voiko punaisiakin päin ajaa puolustelemalla että eihän sieltä nyt kukaan tullut?

Ja entäs jos se vastaantuleva narussa kulkeva Wuffe tekeekin? Eipä nimittäin kaikki koirat välttämättä häntä heiluten ota vastaan vierasta, innolla vastaan loikkivaa, tai vaihtoehtoisesti karvat pystyssä ärähdellen iholle tulevaa koiraa. Ja ainakaan henk.kohtaisesti ei yhtään kiinnosta yksikään tikkausjälki siinä omassa koirassa sen takia, että se naapurin Sesse sai taas viuhtoa menemään irtonaisena ja tunkea hihnassa kulkevan koiran karvoille, jolta sitten paloi pinna. Ihan vähän enemmän omituista on myöskin se, että sitä naapurinkin Sesseäkin ajatellen ei ilmeisesti sen omistajaa yhtään haittaa vaikka Sessensä tulisikin sitten tikatuksi oman ajattelemattomuutensa vuoksi? Naapurin Sesse-parka. Kyllä vähän säälittää joo nämä koirat, eihän se niiden syy ole että narun, tai tällä kertaa ilmeisesti jonkinsortin meditaation toisessa päässä on puupää.

Ja se, mistä tämä kaikki p*rk*l* nyt taas kumpuaa, johtaa tiensä menneeseen viikonloppuun kun Kiran kanssa käytiin tiellä taapertelemassa. Vastaan tuli irtonainen sakemannikaksikko ihmisineen ja toinen koirista päätti sitten ottaa vähän reilumman kontaktin Kiraan, käyden tälle pullistelemassa ja saaden tietysti pennun pelästymään. Ei onneksi sen vakavampaa, tälläkertaa ainakaan, mutta kyllä siinä paloi oma lanka loppuun asti ja olisi tehnyt pari tikkausjälkeä ko. ihmisiin tehdä. Aivan täysin tarpeeton ja turha kokemus nuorelle koiralle, joka ei varmastikaan minkäänsortin positiivista vahvistusta tästä saanut aikaan.

Mikä on se saamattomuus, egonpönkityskohtaus tai vapaanelämisen ajatus, joka estää laittamasta sen hihnan koiralle pantaan kiinni? Miksi se on niin ylivoimaisen hankalaa?

Metsästyskoirat on jossakin määrin asia erikseen. Silti tämän samaisen em. kokemuksen sain jakaa Taran kanssa sen ollessa pieni. Oltiin pellolla kävelyllä metsistä rymysi iso jahtihurtta ja jahtikohde riistasta vaihtuikin pieneen, muutenkin arkaan ja säikkyyn Taraan. Sinne lähtivät hännät suorina Taran pinkoessaan pienillä tassuillaan minkä kerkesi, iso jahtihurtta perässä. Hetken mietin usutanko Tintin vielä jahtihurtan perään.

Jahtikoira sitten vihdoin tajusi että on väärillä riistajäljillä ja otti suunnanmuutoksen häviten takaisin metsänsiimeksiin. Olin varma että Tara pienoisessa shokissaan juoksee ties minne, mutta ymmärsi kuitenkin tulla takaisin. Arvatkaapas mikä oli koiranomistajan ensimmäinen kommentti kun asiasta keskusteltiin? Niinpä. "Ei se mitään tee"... Joo eihän se, mitä nyt teki pennusta kaikkia vieraita koiria kohtaan epäileväksi eikä yhtään helpottanut sen muutenkin arkaa olemusta...

Vahinkoja sattuu meille jokaiselle, se on selvä, ei niille mitään voi. En kuitenkaan millään usko että koiran kanssa lenkille lähdettäessä, yleisille paikoille, vahingossa unohtuu kiinnittää se hihna... Ja viimeistään kun yhden kerran jotain tapahtuu - vahingossa tai tyhmyydestä, pitäisi oppia. Jos ei opi, on aikalailla sitten jonkinsortin tiheää puuta se pääosasto, siellä narun toisessa päässä. Kummassa, sitä voi jokainen miettiä.

Metsänkeskellä ollessa, toimivan, kiltin koiran kanssa on jotenkin ihan vielä ok., ymmärrän ettei kaikkea voi varoa tai käy eläminen hankalaksi, mutta kun ehdointahdoin kaivetaan verta nenästä. Se on jotain mikä ei mahdu tähän ajatusmaailmaan. (Eilen illalla kuulin että tämä Kiraa ylenkatsonut saksanurho daameineen ja omistajineen oli taas ollut iltalenkillä irrallisena.. Niinpäniin...)

Että sellaista tälläkertaa. Paljon muutakin mutta eiköhän tämä riitä. Tänään on taas koirakerhoa luvassa. Siitäkin, siis edelliskerrasta on jäänyt kertomatta.

No, lyhyesti (ja erikseen pidemmin toisten) sen verran, ettei se ollut ihan meidän juttu. Tänään mennään toiseen kerhoon, Tuulissuolle All4Dogs- (jk.; Ei Just4dogs vaan All4Dogs!) mestaan.. Siitä lisää kun ollaan viisaampia!

Rakkautta yli rajojen

©Jeni Niemi
Netin ihmeellisessä maailmassa törmää joskus jos mihinkin. Niin myös aina esille nousevan, tänäpäivänä lähes joka asiaan liittyvän, ("Mistä kuulit?! -No mä luin sieltä fasebuukista...") Facebookin sivuilta.

Sieltä löytyy myös Saksanpaimenkoirat-ryhmä,  (varmaan useampikin) johon tietysti minunkin piti liittyä. Ko. ryhmässä on taas jos jonkinnäköistä, kokoista ja ikäistä saksanpaimenninta ihmisineen ja juttuineen. Paljon sieltä bongaa hienoja tilannekuvia ja myös erikoisia, varsin ainutlaatuisia juttuja, kuten Bella-pupunkin.

Ai miten pupu liittyy saksanpaimenkoiriin? No Bambi- ja Sandy-saksanpaimenkoiran parhaana ystävänä tietysti!

Kissa- ja koiraystävät alkavat olla jo arkipäivää ja rikkoa menneen ajan myyttiä ikivihollisista. Bella & koirat-kuvien yhteyteen alkoi tulla kyllä tosin sitten enemmänkin näitä "peto- ja saalis"-kaveruusjuttuja. Kuitenkin tämän kolmikon oman ihmisen, Jenin ottamat kuvat olivat pitkälti ainoat todisteet asiasta ja ainakin minuun tekivät aika vaikutuksen, katsokaa nyt, pupu "suden" kainalossa! Meillä oli joskus ranskanluppa-Luppis ja pieni lauma kääpiökaneja. Ei niistä kyllä tullut oikein ystäviä, uskon että koirien silmissä kanit olivat enemmän juuri paistipuolen juttuja. En ole koskaan nähnyt että kani ja koira voivat olla näin kavereita keskenään. Bella oli ollut talossa asukkina kun koiranpentu saapui. Pieni koiranpentu haki turvaa ja läheisyyttä myös pupukaverista ja siitä "Rakkautta yli rajojen" - taival alkoi.

©Jeni Niemi
©Jeni Niemi
Erikoisiin eläinystävyksiin lukeutuvat jossain määrin ehkä myös ekan ponini Koketten pupu- ja koristekukkokaveri Oskari. Tämä kolmikko asui samassa isossa karsinassa, jossa pupulla oli oma poniturvallinen koppi ja Oskarilla ylhäällä orsi. Usein Oskari istuskeli kuitenkin ponin selässä ja pupu taas mutusteli kaviokkaan kanssa samoja kauroja, heiniä ja porkkanoita. Harmi ettei kuvia ole tullut otettua sieltä "sadan vuoden takaa" ;) Aikanaan sitten pupu lähti pupujen taivaaseen ja kun minun piti hakea poni pois karsinasta, oli Oskari-kukko eri mieltä ja ajoikin minut ulos. Eihän siinä sitten auttanut, 10vuotiaan ipanan pelätessä hurjaa kukkoa, kuin antaa Oskari-kukko kanalaan.  Selkeästi Oskarilla oli ikävä pupuaan, koska kauhistui että nyt ainoakin ystävä viedään pois, niin vaan ei-lajitoveritkin voivat kiintyä kovasti toisiinsa, yli rajojen, kuten Bella-pupu koiriinsa ja sama toisinpäin.

Lokakuun lopussa tämänkin kolmikon tiet kuitenkin erosivat ja Bella-pupu oli lähtenyt kanien- tai ehkäpä jopa koirien taivaaseen? Minulle tarina oli kuitenkin niin erikoinen että halusin (luvan kanssa, kiitos Jenille!) laittaa pari kuvaa näistä kaveruksista tännekin, teille ihmeteltäväksi.

Olisi hauska kuulla, löytyykö lisää näitä harvinaisempia kaveripareja? Ja tännehän voi sitten ihan anonyyminä tai nimimerkilläkin kirjoitella... *vinkvink!* ;)

Jännitystä ilmassa...

Lyhyesti: Tänään pikaisesti M&M:n kautta, ostamassa uudet "eskarivaatteet", eli kaulapannan (kuka oikeasti lähtee ostamaan kaulapantaa ottamatta minkäänsortin mittaa? MÄÄÄ!) ja sellaisen uutuus"kumiköysihihnan"!

Kuvia niistä myöhemmin, (Panta oli muuten oikeen Ratia-Desing! Ratiaa kerätään näemmä meillä, kun ponistakin (no ei nyt kirjaimellisesti kuitenkaan!) tehtiin kynttilälyhty by Ratia, joskus kauan sitten! ;) huomenna mennään eskariin! En kuitenkaan uskalla enempiä vielä hehkuttaa, ettei vaan mene mönkään koko meno...

Pari kuvaa kuitenkin, minne muuten hävisi tää yläkuvan Pentu-pehmeys? Nyt tilalla on alakuvan Pentu-pörhäkäs? Kamala kun aika menee ja pennut kasvaa!


Arjenkulkua

Nonniin. Heti kun PP tuli kotiin, oli se jo ekana päivänä yllyttänyt Kiran repimään vuodesohvaa... Ei oo kyllä puhtaat jauhot pussissa tolla Possulla ei, saas nähdä mitä tästä vielä seuraa. Alan kohta uskoa Kiran "En se minä ollut, se oli tuo Possu joka yllytti!" - katseeseen. Pee-Pee tuntuu villitsevän pikku-Kiran tehokkaasti, toivotaan ettei enempää suuria pahamaisia ajatuksia syntyisi tältä kaksikolta. Tein pientä tuotesuunnittelua vuodesohvan tiimoilta, katsotaan kestääkö se tämän riiviötiimin koettelemukset.

Ollaan nyt koitettu autoilla, jotta saataisiin pahaolofiilis pois ja autoilusta mukavaa. Tehtiin viimeviikolla ihan pikkuruinen lenkki ja haettiin lähitallilta yhdet suitset, se sujui hyvin ja popsittiin vähän nakkejakin matkalla. Ei pahaaoloa. Auton jalkatila oli kutistunut koska jaloilla ja Kiralla oli siellä jo vähän ahdasta, ainakin Kiran mielestä.

Perjantaina isäntä käänsi viihteen puolelle ja tuumasin että kotiin saa sitten tulla vasta viiden aikoihin, niin pysyy rytmi ja aamupissitykset järjestyksessä. Mutta eihän se sitten oo kivaa, kun kerran lupa oikein olisi olla aamutunneille asti, kaikki kiellettyhän nimenomaan on hauskaa! Tuli humppaaja siis jo ennen kolmea kotiin, pissitti kuitenkin tunnollisesti pikkukotiinodottajan, joka taas meni kiltisti nukkumaan takaisin yöherätyksen jälkeen. Nukkua tuhisteli hyvin seiskaan asti, jolloin suunnattiin sitten tuttuun tapaan aamutalliin.

Tara sensijaan oli perjantai-illalla vähän levoton, kello oli jo vaikka mitä ja laumasta kun puuttui yksi joka normisti olisi pitänyt jo olla kotona aikaa sitten. Se käy ovella välillä kuuntelemassa että joko jo? Ai ei vieläkään... No entäs nyt?! Ei... Varmaan kuitenkin kohta, ehkä nyt?! Eeeeiii.... Ollaan niin ääriharvoin pois, työaikoja pidempään, että ihmettelee sitten missä kupeksitaan. Yöllä ei haukkunut koska tiesi että NO NYT SE TULEE KOTIIN, JEEEE! (Ai mitennniin ihmisten pitäisi ottaa mallia koirista ja olla aina yhtä innostuneita toisen humppauskeikan kotiinpalautujaisista, keskellä yötä tai jopa aamuyötä...?)

Sunnuntaina sitten käytiin hakemassa humppaajan auto ja samalla vähän pimeyden jo tullessa käveltiin katuvaloissa ihmisten ilmoilla Kiran kanssa. Se oli tällä kertaa erillainen, ei pelännyt mitään mutta oli selkeästi enemmän hillitympi kuin vallaton pentu. Haisteli ja tutkaili tarkaan kaikki. Autoista ei välittänyt ollenkaan eikä yhtään pelännyt ihan vierestä ohi ajavaa pyöräilijääkään, tummissa vaatteissaan. Myös muita kävelijöitä oli liikkeellä muttei nekään haitanneet, vähän olisi perään tehnyt kyllä mieli mennä tervehtimään mutta nakki voitti.

Kotiin tultiin tällä kertaa sitten tietysti Kiran kanssa ekaa kertaa kaksin. Olikin Kiran paras reissu, siellä se nukkua tuhisteli takapenkillä koko matkan eikä herännyt missäänvälissä. Ajoin kyllä vähän "Kuin traikku perässä"-meiningillä, mahdollisimman tasaisesti. Ja on se muuten metkaa, miten siellä takanaolevilla, vaikka esimerkkinä moottoritielle noustessa, liittymänkiemurassa menee jollakulla kuppi nurin ja aletaan tunkemaan jo lähes penkankautta ohi. Niin kauhean kova kiire on. Eikä tule mieleen että voi olla joku syykin, miksi ajetaan hiljaa eikä niin että takapenkkiläiset lentävät seinästä toiseen? Motarilla sitten kuitenkin tämä äärimmäisen kiireinen ja pinnaton ihminen ei enää ollutkaan niin kiireinen vaan ajoi taas alinopeutta ja pian järjestys oli sama kuin ennen liittymistä... Aihe josta voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Ihmisten liikenneraivo olisi sen kirjan nimi. Onneksi nurinmenneistä kupeista huolimatta pahaolot kuitenkin pysyi koirakaarasta poissa ja tyytyväinen, uninen pentu nosti päänsä ihmetellen kun kotipihalla tuumasin että jokos mentäis. Hienoa!

Eilen taas leikkivät ja tuhtasivat normitapaansa pihalla ja jossain vaiheessa huomasin että Tara onnahteli toista etustaan. Pentuna se teki hetken jossain vaiheessa samaa. Silloin epäiltiin panosteiittiä, ymmärtääkseni sisaruslaumassa yhdellä oli tätä ollut myös. Onnahtelu sittemmin loppuikin Taran kasvaessa.

Pikku-Tara
Asia muistui tietysti kuitenkin heti mieleen ja toivoin että kyse oli vaan jostain Kiran kamppausyrityksestä ja ajattelin että katsotaan illalla tilannetta, kun kerran vauhtia olisi edelleen piisannut eikä koira muutoin tuntunut olevan moksiskaan asiasta. Illalla ei ontumista enää onneksi ollut. Silti asia jäi vähän vaivaamaan. Tässä kohtaa on ehkä hyvä tunnustaa että Taraahan ei ole kuvattu. Se johtuu puhtaasti siitä, että ajattelin vähän vaikealuontoisen pennun saada aikaa kasvaa, ja kerätä itseluottamusta ennenkuin järkytetään sen muutenkin niin kovin epävarmaa olemusta. Pentuna sirunkin lukemisen sain tehdä kun pieni pentuparka sai kauhean pelkokiukkukohtauksen eläinlääkärin tullessa lähelle.

Haluan kyllä kuvauttaa Taran vielä ja uskon että tässä lähiaikoina asia toteutuisi. Eilen mielessä vilisteli hetkenverran jonkinlaisia kauhutarinoita nuorista, risoista koirista. Tuli sitten mieleen poiketa kennelliiton sivuilla tutkailemassa ko. pentueen tuloksia, onneksi muu poppoo on tunnollisemmilla ihmisillä ja kuvattu. (Paitsi yksi Taran lisäksi, en siis ihan ainoa pahis ole) (Löysin samalla nettihaahuilulla myös kuvia sisarruksista, jos saan luvan, lisäilen niitä tänne myöhemmin.)


Eivät olleet pahannäköisiä tulokset, eikä ymmärtääkseni sensortin "rasitteita" pitäisi ollakaan. Vaan yksilöitä tietysti kaikki ja vaikka muilla ei olisi, takanaankaan päin mitään kummempaa, ei se vielä sinetöi sitä etteikö yhdellä voisi olla. No, ehkä vähän vedän happea hysteerisyydessäni ja katsellaan, nyt ontumista eikä muunkaansortin kipeäfiilisyyttä ole, vaan hyperenerginen mustanpuhuva kolmiokorva piippaa päästäkseen jo ulos. Kaipa se on sitten mentävä. Ei sentään sada mutta viima on kylmä. Talvea odotellessa...


HAU HAU

Hau! Kira täällä, vihdoin ja viimein sain minäkin haukkuvuoron! Haukun kyllä niin paljon ja lujaa, että ehkä se kuuluu sinne teillekin asti. Kyllähän maailmaan meteliä mahtuu! Mä osaan kirjoittaakin, tottakai! Mikäs ihmisten yksinoikeus se oikein muka on?

Pee-Pee tuli eilen kotiin, se oli ollut sairaalassa kun sen kärsä alkoi irrota. Joutui leikkaukseen. No nyt se on vähän oudon näköinen, ihan kuin kärsän tilalla olisi suu. Sanoivat että on vielä toipilas eikä saa kauheasti vielä painia. Me kyllä eilen otettiin jo painimatsi heti ja se Pahis sitten huitaisi takaisin, ihan yllättäen! Tai ehkä se oli tuolin reuna johon mun pää kopsahti kun niin kovin mentiin ja sitä vähän rrrrravistelin, mut voi olla että se oli PP:kin, paha sanoa. Mut kyllä mä sille vielä näytän! Vähän se kyllä sattu ja vinkaisin, no heti sitte sanottii että mulle laitetaan pian kypärä päähän jos meno on tollasta. Pöh. Mut kyllä se varmasti Pee-Pee oli, se on kuitenkin aika vahva kans.

Kiva kuitenkin et se tuli kotiin, on mulla ikävä jo ollutkin. Sen kanssa on kuitenkin kiva nukkua ja leikkiä. Ja sit se keksii aina kaikenlaisia hurjia juttuja mitä me sit kokeillaan. Täällä ei vaan meinaa ketään uskoa kun sanon että se oli PeePee! Enhän mä nyt mitään tuhojani tee! Tarakin katsoo mua välillä kuin jotain hölmöä, ei sekään taida uskoa. Mä taas luulen että sillä ei ehkä ollut mitään omaa PahisPossua, eikä tiedä minkälaisia ne voi olla.

Mä oon jo aika vanha, niin vanha että sain jo ekan rokotuksen. Tai oisin kuulemma voinut saada sen jo viikon aikaisemmin, mutta sille piikkitädille tuli jotain ettei se ehtinytkään sillon. Sitten se tuli tiistaina aamulla. En mä kyllä oikeestaan ees tiennyt mitä ne teki, mut ei haittaa. Sillä oli kiva apurityttö mukana jolla oli tosi kivat karvarukkaset! Mun mielestä mä oisin voinut saada palkinnoks ainakin toisen, kun kerran olin niin reipas. No sain mä nakkeja, nekin kyllä käy. Vaikka ens kerralla sit ihan koko pakettikin käy. Kehui se piikkitäti että oon tosi kiva. Kuulemma rohkeempi kuin toi Tara. Niin oonkin. Tiina-Täti, joka lähti kuulemma jonnekin koirien taivaaseen ja josta se meitä vahtii, sanoi mulle että mun pitää olla rohkea ja ihmisten paras ystävä. Niinhän mä oonkin. Tiina-Täti oli huippukiva, vähän tylsää et se lähti, mut ehkä tosta Tarasta vielä tulee ihan kiva. Me leikitään välillä, tai siis se leikkii välillä mun kanssa, mut välillä se vaan ärähtelee että mee pois, mä en nyt jaksa sun kanssas. Tylsä.

Onneks mulla on kaikkee muutakin hauskaa kuten esimerkiks kissat! Hahaaa, ne vasta on hauskoja! Ihme hiippailijoita ja tosikoita nekin! Ne pyörii ja hyörii, tai se mustempi, ja sit kun sitä karvoista vähän vetää niin heti se hermostuu ja yrittää huitaista! Sit mä HAUKUN ja sit se menee jonnekin tuolintaa piiloon ja sit mulle sanotaan heti et ei saa. Höh. Taas ei saa, kaikki hauska kielletään!

Tai no ei ihan kaikki, mä sain uuden lelunkin just, sellainen sininen rinkula jota voi purra ja venyttää. Ja sit me mennään aina aamupäivisin lenkille, sekin on ihan hauskaa ja aijoo! Sit siellä lenkillä on oja, missä menee ihan vähän vettä ja sit pian jo vähän enemmänkin vettä! Sinne on tosi hauska juosta!! Tai mä juoksen niinkun siinä sivussa ensin, vähän hämään, ja sit rynnin sinne veteen täysiä kun sitä tulee enempi! Haaahahahaa! Ja sit taas sanotaan että pois sieltä, tassut kylmettyy! Ei ne mitään kylmety vaikka jo vähän kylmä välillä onkin, mä juoksen niin että veri varpaissa kiertää! Mun mielestä voitais jo tehä pidempiäkin lenkkejä mut mua ei kuulemma jaksa enää kantaa takaisin jos väsyn. Höh, mitäs on niin heikkoja, söis ja juoksis enemmän niinku mä ja kasvais vahvaks ja isoks niinku mä! Me kuulemma mennään uimakouluun kun se vaan aukee. Kuulemma tänne jonnekin lähelle tulee koirien oma uimahalli. Toivottavasti lähelle koska mulla tulee yäk-olo jos on pitkä automatka. Ja pitkiä ne on mun mielestä aina. No kai siihenkin voi sitte tottua. Ja ainakin ehkä sit se on kivaa jos on jotain kivaa mihin mennään! Uimahalli kuulostaa aika hauskalta!

Pihalla saan jo juosta kovaa ympäri pihaa. Se on kanssa tosi hauskaa. Ja helppoo. Ei tarvi ku juosta luo hakee se nakkipala niin kauheesti kehutaan ja saa nakinpalasen! No kyllä mun välillä pitää tehä jotain juttujakin sen nakin eteen, esimerkiks istua. No enhän mä mikään tyhmä oo, kyllä mä sellasia osaan. Mun mielestä vaan se nakkipalakin vois sit jo suurentua, ku mäkin, ja ainakin kerran tehtäviä tulee enempi niin nakilla vois olla kokoakin enempi. No, mut onneks nakkitakissa on iso tasku ja sinne mahtuu paljon nakinpalasia! Namnam...

Jahas, kohta pitää kuulemma mennä ulos. Mä aina aamulla käyn aamuvessassa ulkona joskus viiden  perästä ekan kerran, sit meen nukkuu vielä vähäksaikaa ja sit mennään taas ulos ja sit tullaan aamupalalle. Aamupalan jälkeen mä leikin yleensä vähän Paha-Possun kanssa tai jotain muuta ja sit nukun hetken, niinku Tarakin. Sit me mennään taas ulos ja ollaan siellä leikkimässä ja lenkillä ja muuta. Sit tullaan taas sisälle ja saan välipalaruakaa. Ja sit niin kongkin. Ihme sekin että pitää se ruaka tunkee johkin tollaseen leluun. Miks sitä ei voi suoraan kuppiin laittaa?! No sit me jäädään Taran kanssa tänne kaksistaan, mä yleensä kaivelen sen konkin tyhjäks ja sit kyllä jo usein väsyttääkin. Aina ei väsytä niin paljon ja sit tehään jotain juttuja just Pee-Peen kanssa. Saas nähä mitä kekataan, kiva ku se tuli kotiin!

Sit joskus illalla tulee muu väki kotiin ja mennään ulos, siellä vähän leikitään ja sit tullaan oottaa iltapalaa. Sisälläkin leikitään välillä, sit syödään ja pidetään ruokalepo, kuulemma. Mä en jaksais sellasia lepoja ku kerran lepäilen pitkin päivää, mä haluaisin rrrrreuhoa! Yleensä sit järkkään jotain ohjelmaa millä varmasti saan noi kaksjalkaset vauhtiin mukaan, kuten juoksen vesikupin tai sanomalehtien kanssa pitkinpoikin! No sit mennään illalla vielä iltatallia tekemään ja sillon pääsen HAUKKUMAAN kissoja ja juoksemaan pitkin tallia ja pihaa. Sit tullaan taas sisälle ja käydään vielä iltavessassa ulkona myöhemmin ja sit mennäänkin nukkumaan. Kyllä mua väsyttääkin siinä vaiheessa aika paljon. Ja aamulla kans, sillon kun pitää mennä aamuvessakäynnille ekan kerran.

Mut nyt pitää mennä! Tulipas paljon asiaa, ehkä mä pääsen useemminkin kirjottaa kun näin paljon asiaa tuli. Ainiin ja terveisiä kaikille sisaruksille sinne pitkin, missä oottekin! Ois kauheen kiva teitä kyllä nähdä! Ja äitille tietysti myös, äitiä ja ekaa kotia on välillä vähän ikävä, aluks oli paljonkin, mut kyllä mä ymmärrän että kun oon pian jo iso vahtikoira, niin mun pitää olla täällä nyt vahtina ja äitin siellä ekakodissa turvana ja vahtina. Eihän nää ainakaan täällä muuten pärjäis, toi Tarakin on tollanen tosikko.

Mut nyt pitää taas mennä, haukkumisiin!

T.Kira