Perjantaitottis

Jaetaanpas tämä tällainen tänne. B.Hummer. Aika kivan näköistä... Tänään ois tottikset. Ja tänään ois töissä palaveri myös. Saas nähdä ehditäänkö. Tottiksiin siis. Palaveriin kai on pakko. =/



Jk. No ei ehditty tottistelemaan. Palaveri venyi. Miten te hanskaatte työt ja harrastukset, ei ihan helppoa aina ole ei. Sitten tuli vielä ukkonen ja sateet. Ukkosti ihan iltamyöhiin asti. Tehtiin kuitenkin omaa tottista pihalla ja Kira oli ihan super! Liikkeellelähdöissä se on hidas, jää jarruttamaan kun venyn jo eteenpäin. Maahanjääminen sujuu jo aika hyvin, samoin ampaisee sieltä luo kun luvan saa. Seuraa kivasti käännöksissä ja reippaamassa menossa, etuset vaan kauhoo ilmaa, kunnon showravia!

Hyttyset ajoi meidät sitten kuitenkin evakkoon. Inhottavat verenimijät. Vaan eivät voineet hyvää omatottisfiilistä pilata siltikään. :)

Rainbow Bridge

Sateenkaarisilta. Kun aika tulee, on karvakorvien omien ihmisten tehtävä se raskain ja vaikein päätös ikinä. Olla epäitsekäs ja antaa lupa karvakaverille mennä. Se on antanut meille hienoja vuosia, sillä on aina ollut aikaa meille, ollut ystävä ja päivänpiristys, lohduttaja, tuki ja turva. Siksi me olemme sille velkaa sen ison ja vaikean päätöksen. Silloin on meidän aika korvata tuo kaikki saamamme, olla kaiken sen arvioisia.

Eläimillä on se onni, päästä lähtemään kun aika on. Sekin on hyvä juttu. Ei tarvitse kitua ja kitkuutella, kun sattuu ja särkee liikaa. Se on hyvä pitää mielessä kun aika lähestyy.

Mistä tietää että aika lähestyy tai että aika on? Jos kuitenkaan ei ole? Tai jos kuitenkin olisi jo ollut? Miten voida päättää toisen aika? Joskus se tulee selkeästi ilmi, parantumaton selkeä, kipeä sairaus, totaalinen voimattomuus, heikkous. Toisinaan pitää vain uskoa, kun vanha viisas ystävä sen kertoo. Toisaalta ehkä koskaan ei ole liian aikaisin kun se aika alkaa olla lähellä.

Mitä nämä uskolliset karvakasat sitten vaistoavat tai tietävät? Tietävätkö vanhukset että aika on kun se on? Tietävätkö ne milloin tehdään viimeinen, ainakin vähäksi aikaa, reissu yhdessä? Sanotaan että ovat viisaampia kuin me, eivät kanna huolta huomisesta, eivät murehdi tulevaa. Elävät siinä hetkessä.

Ja minne ne sitten menevät, muuttuvatko taivaan tähdiksi ja tuuleksi, vesipisaroiksi ja auringonsäteiksi, kipakammat ehkä ukkosmyräköiksi? Vai menevätkö ne sateenkaarisillalle? Vai vaan häviävät? Istuvatko ne pienenä eläinenkelinä olkapäällämme?

Mitä tehdä jääneelle, haudatakko omenapuun viereen nukkumaan ikiunta, heittääkkö tuhkat auringonlaskuun tai pitää uurnassa, jotenkin vielä läsnäolevana? Vai pelkästään muistona?

Nämä on isoja kysymyksiä, mutta meidän kaikkien, jotka pennun, poikasen, varsan, minkä tahansa eläintenavan elämään otamme, edessä. Niitäkin on hyvä miettiä vähän etukäteen vaikka miten tuntuvat vaikeilta. Se on kuitenkin velvollisuus joka sen pienen karva (ja karvattomankin, jos niikseen on) palleron mukana tulee.

Aika parantaa haavat. Vähitellen iso ikävä alkaa muuttua hyviksi muistoiksi. On hyvä myös muistaa että lähteneen karvakamun jalanjäljissä saattaa olla matkalla uusi ystävä, jonka sateenkaarisillalle, tähtien tuikkeeseen, kesätuuleen, syyssateisiin, tai vain muistoihin, lähtenyt on ehkä peräänsä valinnut, ei itseään korvaamaan vaan sinua lohduttamaan, uudeksi ystäväksesi.

Henk.kohtaisesti en koskaan voisi ajatella, ainakaan nyt, ettei pihalla haalenevien tassujen jälkien päälle tulisi uusia pieniä tassunjälkiä risteilemään. Sydämestä yhdetkään tassunjäljet eivät koskaan haalene.

Siellä ne meitä jossain odottelee, vahtivat ja ohjaavat viisaudellaan, ehkä välillä antavat kompastua muutamiin risuihin, ihan vaan vähän vielä opettaaksensa välillä meitä... :) Mikään ei ole lopullista, ellemme niin halua.

Mihin sinä uskot, missä sinun karvakorvasi on? Tuliko siitä kipakka pieni sadekuuro, voimakas syystuuli vai kaunis auringonpaiste? Vai enkeli pilvenreunalle joka välillä käy olkapäälläsi...

Jaksamisia kaikille, jotka ovat, ainakin toistaiseksi, ehkä vaan vähän pidemmäksi aikaa, karvakavereistaan eroon joutuneet. Meilläkin on ikävä, mutta joskus me vielä nähdään, Pilviasukit.

"Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi. En ole poissa, kuljen mukanasi, aina sinussa."

Huh huh sentään!

Koirat leikkii pöydän alla jaloissa, keskustellaan suut apposen avoinna samalla äänekkäästi, hampaat yhteen kolisten. Kira varsinkin on todella löytänyt ja ihastunut ääneensä, tykkää sitä kuunnella pienellä ja suurella volyymillä. Melkoista ölinää ja kolinaa...

Eilen ei ollut näin hilpeä tunnelma. Käytiin tekemässä normi peltolenkkiä, lyhennettynä versiona kun oli lämmin. Koirat oli tätä ennen pihalla touhuilleet omiaan ja lenkki sujui suht maltilla. Suht. Kiralla oli oma räkä(geeli)pallo ja Taralla joku pulikka, niitä on nykyään niin monta kun puolet on jakaantuneet puoliksi. Koitin vähän tsempata Kiraa sivulle ja vähän kontaktiin, mutta sitä laiskotti; Vähän sinnepäin ja HAU! -Tee itte, ei nyt jaksa. (On myös oppinut siis komentelemaan, tai löytänyt sen uudelleen. Pentunahan oli varsinainen pirttihirmu) Tara sitten tuppasi sitten väliin, annas kun minä näytän. Lelu lelu lelu, silmät kiilluen. Töni peffa edellä Kiran ja pallonpitelijän väliin. Ajattelin että noooh, katsotaanpas tämäkin esitys. Yksi lelu suussa ja toinen kädessä, joskos tällä... Ja todella, ihan pientä katsekontaktiseuruuta Tara otti. Pari kertaa. Sitten alkoi se mälväys ja hetkenperästä kunnon purut leluun, leukaperien lihakset vaan pullisteli ja vaahto valui suunpielistä. Raivotar... Kierrokset hakkasi siis taas yli punaisen rajan. Okei, Kiralle pallo ja vapaa. Siinä ne sitten jolkotteli, Kira usein pistää maate heinikköön hetkeksi ja haahuilee muun ajan pitkinpoikin. Tara yleensä ravaa määrätietoisesti jonnekin ja jää väijytykseen odotellen Kiraa. Nyt se kuitenkin löi samoin maahan heinikkoon kuin Kirakin. Laittoi mietteliääksi, kun ei ole ennen tehnyt.

Kira vahtii potilasta.
No, päästiin pihalle ja vesipisteen läheisyyteen, jonne ei ollut sen kummoisempi kiire kuin yleensäkään. Tara meni viereen maahan ja puhalteli, nousi sitten ylös juomaan. Seisoi melkolailla omituisesti, mikäs nyt, ja kun siitä kääntyi, alkoi takapää pettää alta; Jaahas, voihan lämpöhalvaus!

Eikun koira nurtsille makaamaan ja vesivadista vesi päälle. Karva hylki tehokkaasti vedet pois eli ensiapua oli tehostettava. Koira viileään (kesäkuumalla onni on viileä kivitalli!) talliin hoiperrellen, takapää raahustaen pahasti ja iso pyyheliina märäksi ja koiran päälle. Siinä sitten makoiltiin ja litkittiin vähän vettä, kun kerran pakko oli, sanoi Tara. Aikansa otti ja aika tokkurassa oli, mutta vähitellen alkoi tokeentua ja tasaantua. Kyllä siinä sydän pomppasi kurkkuun, Tara ikiliikkuja oli yhtäkkiä voimaton. Ensimmäistä kertaa elämässään.

Toisaalta (*jälkiviisauspläjäys*) ei voi ehkä olla ihan kau-hean yllättynyt että näin kävi. Tara herkästi, ihan siis itsekseenkin, käy pihalla pienillä touhukierroksilla ja nyt kun pikkiriikkisen menin vielä kahdella lelulla sen isojen korvien väliä ahdistelemaan. Olkoonkin että tehtiin ihan sivullaoloa ja paria askelta seuraamista. Ei siis mitään intervallireeniä. Plussataan tähän sitten vielä lämmin ilma (ei kuitenkaan helle?) ja musta tiheä turkki.

Kira ei ollut millänsäkään, samasta lenkistä ja puuhasta. Läähätti toki, kuitenkin oli ihan oma itsensä, tyyni mutta hyvin hereillä. Ihmetteli pyyheliinakylmäystä ja Taran pötköttämistä, vahti vieressä vointia.

Ja jälkiseuranta, kaikki ookoo, mee vaan töihin.
Että eipä se ole ollenkaan turhaa toitotusta, näin kesäisin, lämpöhalvausjutut. Ei kannata vähätellä ei. Lämpöhalvauksesta lisää voi lukea vaikka tästä

Tänään tehtiin lenkki Taran kanssa liinassa. Hyvin menikin, rauhassa. Ehkä se on vähän rauhallisempi, toki häseltää muttei ihan niin paljon kuin normisti. Sellainen lasten uima-allas vois olla aika pop. Kestääkö ne kynnet? Harmi kun täällä ei saa enää koiriakaan missään uittaa. Ja pitää myös laittaa harkintaan sellainen froteeloimi, se märkänä ylle viilentelemään vaikka ihan lenkille jo.

Ja taas, jos kokemuksia lämpöhalvauksista, kerro ihmeessä. Tai koiran viilennyksistä ja palautuksista, kuumalla reenaamisesta.


Kesälahja

Kesätonttuja oli käynyt kylässä ja jättäneet koiruuksille kesälahjan. Se löytyi traikusta, oli punainen ja pyöreä, littana kassi joka olisi voinut sisältää vaikka hulahulavanteita. Joku varmasti jo arvasi; Agiputkenpätkähän se! Kiva ylläripylläri, varsinkin koiruuksien niii-iiin tylsääään viikonloppuun, narunjatkeen tuskaillessa YÄK-kätaudissa, yäk.

(Koiruudet eivät voi ymmärtää, miksi viikonloppuna on niin hiljaista ja rauhallista, ihan kuin arkipäivänäkin, narunjatkeen ja sen toisen ollessa poissa-töissä. Mitäs sinne töihinkin menevät, kun voisivat viihdyttää mainioita koiruuksiaan kotona höh. Viikonloppuna ei todellakaan maata missään sängynpohjalla ja lähetetä pihalle keskenään leikkimään, höh. Vaikka kyllähän sitä voi pienet koirarallit ja painit siinä sitten vetäistä jos kerran narunjatke heittäytyy veteläksi.)

No, agiputki pötkähti pihalle pötkölleen ja siinä sitä sitten ihmeteltiin ja haisteltiin. Kauaa itse putkipötkö ei jaksanut kiinnostaa, kunnes narunjatke keräsi kaiken energian rippeensä vesikuurilta kokoon ja aloitettiin pienet agilityreenit. Ei muuten mennyt kauaa, kun Kira hiffasi juonen ja huomasi miten narunjatkeella oli lystiä kun putken läpi jolkotteli. Ja varmasti pohti että pienistä se noidenkin ilo sitten syntyy... Mä hölkin tästä ja tuo on ihan JEEEEEE... Kyllä, Kira tietää mitä sana PUTKI! -tarkoittaa. Seuraavaksi tehdään muuten kentälle laidunkepeistä PUJO!-ttelut putken jatkoksi ja pari ESTE!-ttäkin vaikka. Tai pitäisiköhän ESTE! olla mielummin HYPPY! Sitäkun on jo kentällä pari kertaa treenattu...


Tara taas ei hiffannut ollenkaan mikä idea oli, olisi ollut, pitänyt olla, what evö, tuossa punaisessa putkenpötkössä. Siitä kun ei kuitenkaan voinut oikein ottaa kiinnikään ja ravistella niin että olisi vielä ollut katu- tai maaseutu-uskottava. Kyllä se sieltä läpi ampui kuin ohjus jos Wubba heilui toisessa päässä. Se oli yksi loikka putken keskelle ja ruopaisu niin että putki ampui toiseen suuntaan. Sinällään siis vauhtia riittäisi varmaan radalle asti, muttamutta... 

Pienellä feikilläkin koitin huijata läpi, ikäänkuin heitin Wubban putkeen ja ajattelin ehtiä toiseenpäähän vastaan. Tyhmä narunjatke, Tara kääntyi- no yritti kääntyä, ympäri kun huomasi nanosekunnissa tulleensa huijatuksi ja siinähän sitten mentiin hetki melkoista valssia, Putki ja Tara. 

Pallolla tämä kyllä varmasti toimisi, mutta ilman Kiraa, ilman Wubbaa ja ilman kaikkia muitakin häirikköleluja pitkin pihaa. Vain pallo, putki, Tara ja narunjatke. Pitää koittaa joku päivä. Tara on kyllä haastava, ihan joka lajissa näemmä. Vaan mikäpä sitä parhaiten taas kasvattaisikaan kuin kiva pikku (joskus vähän jopa sitkeänturhauttava) haaste! 

Jokatapauksessa hauskaa oli. Olisi kiva Kirasta saada sellainen jokapaikassa toimiva monitoimikoiruus ja mitä enemmän kaikenlaista nähdään ja ihmetellään, sen lähempänä se tavoite on. Nyt on nähty ja kokeiltu putki. Ja Kira pääsi taas ylpeänä näyttämään miten fiksu ja tekeväinen koiruus se on.


Hauska kesälahja, kiitokset (äiskä ja iskä!) kesätontuille, t. Kira ja Tara sekä toipuva narunjatke

Perheuutisia

Sataa sataa ropisee, kuratassut rapisee...

En vieläkään ole saanut aikaan järkeväksikirjoittaa jälkikurssin antia, mutta vielä se hetki tulee. Kotona on hiukan treenattu Kiran kanssa pallopalkalla helppoja (Helppoja? Mitä ne on?) juttuja ja aika kivasti se geelipalloon innostuu, no siihen nähden mitä ennen, ei lelut ole olleet palkkana yhtään niin hauskoja kuin makupalat. Olen apinoinut käyttöön pallon kanssa myös sanan PALKKA! -kun on palkkahetki ja viskaissut pallon ilmaan. Palkkahan on aina positiivinen asia, meille kaksijalkaisillekin, joten sen kautta on helppoa valata intoa itseensäkin. *Jeeee, palkkapalkkapalkka! Palkkapäivä!* Toimii! (Kunhan ei ajatella liian pitkälle jatkoon, tili tuli tili meni...)

Ja sitten vähän perheuutisia; Kiran emo Magi oli käynyt puurtamassa kokeissa ja suoriutunut hienosti ohjaajansa kera, tukalan kuumasta hellepäivästä. Taran emo taas lähetti maailmalle pieniä "Pikku-Ruuteja". Jos joku teistä (tai vanhemmistakin pikkuruudeista) joskus sattuu tänne blogiin itsensä jäljestämään, haukahtakoon merkiksi, olisi tosiaan mukava kuulla teistäkin! Kirankin suku on kasvanut ja pikkudiscoajia vilistelee maailmalle. Isänsä Disco ja Sirpa Pellikka osallistui IPO3 luokan suojelukokeeseen saaden yhteensä 276 pistettä. Uutisia bongattuna Sissiheimon sivuilta. (Niin ja tietysti olisihan hauskaa kuulla Discolaistenkin haukahtelua täällä.)

Nyt odotellaan perjantaita, silloin töitten jälkeen viiletetään Haunisiin ja aloitetaan arkireenit. Ilmeisesti tällä kertaa ohjaajana ei ole jo tuttu ja turvallinen Marika, vaan uusi tuttavuus. Reippain mielin lähestymme asiaa silti. Parin viikon päästä sitten suunnataankin Kiran kasvattajan luokse pentumiittinkiin ja häntä heiluten odotetaan tätä päivää, tosi kiva nähdä siskot ja veljet narunjatkeineen sekä tietysti emo ja kasvattajaemo!

Kesävitsaukset

Kesän ollessa jo hyvässä vauhdissa alkuaan, käärmeet, nuo selkärangattomat sihisevät niljakkeet, (tähän kuvaukseen sopisi kyllä muutama muukin eläväinen) ovat jälleen luikerrelleet esiin. Turun yliopisto ja Turun biologinen museo kartoittavat tällä kyselyllä koirien saamia kyynpuremia. Tarkoituksena on mm. selvittää, keskittyvätkö purematapaukset tietyille alueille tai johonkin tiettyyn ajankohtaan. Samalla kerätään tietoa koirien saamista oireista ja siitä, miten koirat ovat kyynpuremasta toipuneet. Tutkimukset tuloksineen on aina, tai no useimmiten, jos aihe on mielenkiintoinen eikä lopputulos päivänselvä, mielenkiintoisia, käyhän vastaamassa jos näitä valitettavia kokemuksia löytyy. Kyselyyn pääset TÄSTÄ

Toinen kesävitsaus on punkit. Taisteluun niitä vastaan on kehitelty jo kaikenlaista, pantaa, liuosta ja poppaskonsteja. Täällä *kopkop* ei vielä ole ollut kovin suurta ongelmaa punkeista, vaikka koiruudet heinikoissa loikkiikin. Kokemusta aseista ja niiden tehoista ei siis ole kertynyt. Yksi bongattu on Scalibor, jonka sivuilta ainakin löytyy melko kattavasti tietoa. Jos sulla on punkkikokemuksia, kerro ihmeessä. Meillä ei oikein vielä ole, aseiden toimivuudesta ja -mattomuudesta. Hlökauhistukseni on ollut niitä pariakin pyöritellä irti, punkkipihtejä ei vielä ole, sormin ruuvattu, onko punkkipihdit hyvät? Jokatapauksessa aiheina molemmat edelläolleet on yäk.

Jälkeenpäin lisättynä, ensikesää varten ja jotta saan roikkumasta tuolta välilehdistä pois pari juttua. Meillä hirmu vähän (onnneksi!) on täällä riesana, ainakin toistaiseksi punkkeja, mutta muutama niitä kuitenkin on ollut. Viimeksi Taralla ihan tississä kiinni, (luuli kai löytäneensä kaverin, se punkki siis) ja vähän pelotti että tuleeko siitä nyt jotain seurauksia. Tisun alue oli ärtynyt, vähän turvonnut ja punainen. Otettiin punkki irti kokonaisena varovasti pinseteillä (nykyään on myös vaihtoehtona laastari, tosin ihmisille, ja vaikka siellä lukee että ihmisille, luulisi että karvattomaan alueeseen käynee myös eläimelle. Ei kai se sen pahempikaan voi olla kun se punkki itse?) ja putsasin alueen. Nakkasin punkin pakkaseen, siltä varalta että jotain oireita ilmaantuisi ja näin punkin pystyisi jälkeenpäinkin testaamaan, ainakin tämän jutun mukaan. Testin voi myös tehdä itse, vaikkapa Borrex-testillä. Alue kuitenkin parani nopeasti ja hyvin, myöhemmin punkkikin joutui jäädytyksestä poistoon.

Ja kolmas kesävitsaus on kuumuus ja autot. Auto voi olla melkoinen uuni koiralle, ikkunan raollaan olo ei juuri helpotusta tuo jos auto seisoo kuumassa auringonpaahteessa. Ensimmäisiä kertoja olen myös liikutellut päänsisäisiä herneitä koirien lenkki- ja reenipalautuksien suhteen. Eihän meillä nyt niiiiin lujaa reenailla mutta tossa lenkiltä näin kuumalla tullessa, varsinkin Tara Kuumakaisan puhallellessa melkoisella hötinällä, melko hartaastikin, on herneet heränneet liikkumaan. Hevospuolella ainakin palautus ja elektrolyyttitasaukset on tärkeitä, miten pian asia koirilla nousee esiin, tarve energia- tai palautustankkaukselle?

Netin ihmeellisessä maailmassa tupsahdin Fit Dogin sivuille, jossa pitkälti tietysti puhutaan kisa- ja työkoirista. Syventynen aiheeseen paremmin ja jos sulla aiheesta kokemuksia ja tietoa, kerro ihmeessä.

Loppuun vielä vähän mukavampia asioita kuin punkit ja käärmeet, Pet-Vet pitää yllä kivaa kesäkisaa, jossa voi voittaa Hill´s koiran- tai kissanruokaa ja Onnetar oli suosiollinen. Pienen pohdinnan jälkeen Tara & Kira päättivät olla reiluja koiria ja antaa oman osuutensa sitä vielä enemmän tarvitseville.

Tiedontulvaa

Huh huh ja ähh-ky sentään. Tiedosta nimittäin. Sitä on tullut aika paljon tässä viikonlopun aikana, varsinkin tänään. Tänään pääsin mukaan sinne pohtimalleni jälkikurssille joka oli kaiketi alunperin penneleille suunnattu mutta toimi erinomaisesti myös ihan vanhemmillekin koiruuksille.

Perjantainakin piti tosiaan mennä Marikan vetämälle tottikselle, kun me myöhäisheränneet missattiin kurssin eka kerta. Töistä tuli kyllä lentävä lähtö tätä aatellen, muttei loppupeleissä tottiksien takia, vaan alkavan ukkosmyräkän takia. Joo-o, kyllä mä vähän (vähän? buahahahahaaa!) pelkään ukkosta mutta piti myös poimia hevoset turvaan ja koittaa saada ne vielä kaviomanikyyräriä eli kengittäjää varten kuivana sisälle. (Onnistuin!)

Sikäli vahinko ei kuitenkaan ollut suurensuuri koska päästiin aivan privatunnille lauantaina. Harjoiteltiin istumaan ja maahanmenoja, paikalleenjäämistä ja nopeaa mallia "Istu! - Tsädäm!", "Maahan! - Tsädäm!" (Se on muuten jotenkin ihan pikkiriikkisen turhauttavaa kun tiedät että koiruus kotona menee juuri noin, is.. ja koira jo istuu. Maa.. ja koira on jo maassa. Siis silloin kun se vaikka oottelee ruokansa alkupaloja, raksuja joita heitän niille laittaessani nappularuokia likomaan. Silloin ne toimii kun tikka - Tsädäm! Mutta kentällä, kun pitäis tehdä heti eikä viikonpäästä... Ei, sillon on se purkkavaihe... Venyy ja venyy... Istu.... istu? Hmmm... Mietitääs... istu.... Joo, oon mä kuullu sen ennenkin.... olikohan se se.... että ahteri maahan... ko....?)

No, kyllä se vielä, ihan niinku kotosallakin. Kyllä me vielä näytetään että osataan ja ennenkaikkea muistetaan, heti! Ja narunjatke treenaa sitä aktiivisuutta nyt itsekin, pitää olla hektisempi! Tsädäm!

Sitten treenattiin vähän estettä ja se meni jo paaaaljon paremmin kuin viimeksi. Pallolla yli ja makupalalla imu takaisin. Ei yhtään (eipäs kun yksi, mutta sitä ei lasketa!) kiertoa! Kaikenkaikkiaan koiruus oli hyvä. Se leikki, oli jopa irti (vaikka näinkin jo kauhuskenaarion siitä, miten se pinkoo viereisen kentän kisapaikalle, juuri voittajasuoritusta tekevän koiran luo kyselemään kuulumisia) ja teki aika hyviä suorituksia. Ja näinhän se on, kyllä koira tekee ja pystyy kun narunjatke vaan osaa ja tekee.

Kotiapäin ajellessa pieni tottistykki kuorsaatuhisteli omassa matkayksikössään täysin taju kankaalla kunnes päästiin kotitien alkuun. Se on "vähän" huonossa kunnossa parista kohtaa ja vaikka miten hiljaa koitin puksutella siitä pahimmasta, auto tietysti pomppi ja nitkui. "Herranjumala maanjäristys!" - ja pyöreät silmät tapitti taustapeilistä.

Hetki meni ja tasainen tuhina kuului taas, ihan kotipihalle asti. YÄK-käsaldo jälleen nolla, jipppiiiiii! Kuumuus varmasti verotti ja väsytti pientä matkaajaa, yöunetkin aloitettiin jo hyvissä ajoin.

Ja sitten se tämäpäivä, jälkipäivä. Siitä narunjatke kirjoitti kynä sauhuten muistiinpanoja, mutta se vaatii pienen puhtaaksikirjoittamisen ajatuksella, jotenpa siis siitä myöhemmin, siihen asti; Pysykää jännityksessä, nyt hyvää yötä, narunjatketta väsyttää...

Lompakko nälkäkuurille


Ta-Daaa! Täs se ny o!

Sori huonot kuvat taas, pitäisi ehkä lailla kieltää tuo kännyllä kuvailu.

Todellakin, Taru voitti mainetta ja kunniaa arvaamalla oikein. Visa oli ehkä aika piis of kake, mutta mistäs sitä koskaan tietää, olisi se voinut olla jotain muutakin, joten Hyvä Taru! \o/

+ pläjäyksiä oli ehdottomasti tietysti tuo kuva, sehän kruunaa koko komeuden. Taran kuva oli onnannut hyvin, lähtökohta kun ei laadullisesti ollut parasta A-ryhmää mutta toisaalta tässä nyt ei ihan teräväpiirtomeininkiä kaivattukaan. Koko on mainio, (olin tästä vähän huolissani koska mun viimevuosituhannen ajokorttikoko vaatii tilavampaa sisustaa kuin nämä uudemmankokoiset. Tähän sekin mahtuu, jihhhuuuu.) vetskari hyvä, lokeroita löytyy. Ja tilauksen helppous (vaikka vähän kämmäröinkin) sekä toimituksen nopeus olivat myös ehdotonta plussaa. 

Puolikas miinuspläjäys tulee ehkä siitä, että se on aika paksu... Vaikka onhan se hianoo, kerran elämässä paksu lompakko! Joo, hauska hämäysefekti, tyhjä se on. Kuvaosa tuo vähän tukevuutta mutta lienee kuitenkin tottumuskysymys, ex-lempakko tyhjyyttään oli jo laihtunut aika littanaksi. Ehkä tämäkin vielä laihtuu nälkäkuurillaan.

JES!

Se tuli! Ai mikä?
Arvaa!!

Ultraäänisoundit

Koira kuulee mutta en mä eikä sunkaan pitäisi. Faktaa ei fiktiota. Silti tätä seuraavaa juttua jäin epäilemään.

Tossa aikaa jo sitten kun haahuilin pitkin Mustia ja Mirriä, etsien jotain kivaa pehmolelun tapaista, kestävää otusta PP:n seuraksi, jouduin toteamaan että lähes kaikissa pehmiksissä oli pilli. Ärsyttävä vinkuva pehmistyyppi taas ei tullut kyseeseen, koska Tara on sanonut niin. Tai miten sen nyt ottaa, jos Kira niitä käy vinguttamaan, kosahtaa Neiti Kuuma-Kaisalta heti. Tara itse sensijaan kiikutti juuri loppuviikosta piippaavan Wubba-kanin ulos ja käy nyt vinguttamassa sitä poneille, pääskysille, västäräkeille, kaikelle mille nyt vaan voi, mutta Kira ei saa siihen koskea eikä varsinkaan piipata.


Sisällä Wubbaa ei voi enää vapaana riistana pitää. Kira tietää mikä on "isosiskonsa" ärsylistan TOP 10 ykkönen. Kun silmä välttää, se nappaa Wubban ja ving-ving-vinguttelee sitä karkuun pinkoessaan, Tara  sauhua korvista nousten perässä päristen.

Joten, siinä sitten tuskaillessani siellä M&M:ssä kaikkien piipittävien ehdokkaiden joukossa huomasin yhden vallan merkillisen otuksen; Äänettömän piipittäjän.

"Hear Doggy- lelujen sisällä oleva vinku muuntaa äänen ultraääneksi jota ihmiskorva ei kuule. Koira saa siis nauttia lelunsa vinguttamisesta täysin rinnoin ilman, että omistajan tarvitsee sitä kuunnella. Pehmeä plyysi tuntuu mukavalta koiran suussa, ja innostaa sitä leikkimään. Vihdoin vinkulelu josta te molemmat voitte pitää!" 

Siis joo, eihän tääkään Taralle tai siis Kiralle passaa, koska Tara oletettavasti koirana kuulisi tämän äänettömän vingunnan, mutta hiipipä mieleen ajatus että tämähän on nähtävä! Rutistellessani äänetöntä piipittävää pallokalaa kuuli oma ihmiskarvakorvani vain äänen PPHHhhHhhhhh... Pesunkestävänä skeptikkona epäilen kyllä SUURESTI juuri tätä kyseistä ultraäänisoundia. Ihan mahdottomasti olisi tehnyt mieli tämä ostaa ja testata Taralla.

Nyt kun M&M:n mainos putkahti niin perinteiseen- että sähköiseenkin postilaatikkoon, muistin mokoman palloveijarin taas... Pitäisiköhän ottaa se testiin...? ;)


Phii. Tämäkin hemmo saa Taran hepulin valtaan. KUKA PIIPPAA!?!?

Pöpöpalleroita

Copyrights Kennel WolfMagic
Iiik! Me Kiran kanssa siis mentiin pahaa aavistamattomana, innoissamme eilen Haunisiin ja mitä siellä vastassa oli!? No PENTU! Eikä siinä vielä kaikki, pian autosta putkahti toinenkin pentu! Nehän on niitä näitä mahtavien koiruuksien esimuotoja, ihananällöttäviä, jotka levittävät kavalaa sairautta nimeltä pentukuume. Sitä passaakin jokaisen varoa, ei taida löytyä rokotteita moiseen tautiin. Ilmeisesti paras tähänastisista konsteista suojatua ko. kuumelle, on ns. siedätyshoito, eli ottaa taudin levittäjä kotiinsa hoitoon muutamiksi päiviksi. Se saattaa pelastaa senhetkiseltä epidemialta, ehkä vuodeksi tai jopa kahdeksi, mutta usein kaksi vuotta siedätyksestä tai itse pentukuumeen sairastamisesta on maksimiaika saada suoja. Sen jälkeen valitettavasti tauti voi uusiutua, eli jos vaara on, kannattaa koittaa viimeiseen asti kiertää paikat, joissa näitä veikeitä pöpöpalleroita liikkuu.

Onneksi oma immuniteetti on vielä olemassa, siedätyshoidosta ei ole vielä ihan hirveän pitkä aika ja sain kai jotenkin itseni suojattua ko. kuumeelta ja pysyttelinkin etäämpänä huokailemassa. Kipitettiin kentälle pakoon leikkimään, tämän vähän jo isomman pennun kanssa. Ja sehän muuten leikki! Liekö pentujen läsnäololla vaikutusta asiaan vai oliko supergeelipallo vaan niin kertakaikkisen hyvä ja kotona tehdyt leikkitreenit auttaneet myös asiaan, mutta Kira todellakin leikki. No, on sitä innokkaampaakin leikkiä nähty mutta askel se on pienikin.

Pienen leikkisession jälkeen seurattiin jo osaavamman koirakon toimia kunnes sitten taas PENTU! Pentu, se vähän isompi pieni tuli myöskin kentälle tsiikaamaan menoa, O-ou... Kirakin pääsi katsomaan ihan lähietäisyydeltä ja ihan hillitysti, ilman suuria tunneryöppyjä (varmasti paljon hillitymmin kuin narunjatke) pystyikin tervehtimään. Pikkuvahtia sensijaan hiukan epäilytti ja päätti pakitella vähän kauemmas seuraamaan tilannetta.

Ja ällöttävistä pentujutuista takaisin asiaan; Aiheina noutokapula ja este. Saatiin hyvät ohjeet miten  noutoa reenataan, ikäänkuin takaperin, osissa, kuten Hanna jo pentukoulussa opastikin. Kira, joka ei vielä ihan ymmärrä, miksi jotain pitää ottaa suuhun jossain muuallakin kuin kotona, sai tehdä ihan alkututtavuutta kapulan kanssa ja pienellä virittelyllä päästiin jo ehkä viiteen nostokertaan! Wo-hoo! Siinä tuli jo itsellekin lämmin kun ihan oikeasti oli aika kesäinen ilma ja sai vähän liikkuakin... Vai tai eikai se ollut sitä pentukuumetta, joka yritti nousta!? No ei, huh.

Pieni tauko kapulahikoilusta ja esteeseen tutustumaan. Ei muuten ihan helppo homma, kotona kyllä on hypitty heinäkassien, pienten ojien jne. yli, ihan vaan hyppy-säestyksellä. Kentällä se geelipallerokaan ei sit ollu enää niiiin pop, että olisi tehnyt asiasta mitenkään helppoa. Hyppäsi juu, mutta että takaisinkin ois pitänyt hypätä... Voihan tän kiertääkin, varmaan jotain jänniä hajujakin sillä reitillä enemmän. Ai ei vai? No ei sit. Meen ton pallon perään kun ne nyt kerran sitä kai haluaa... Ja sit vast hajujen perään... 

The Nenä. Se on vähän kun diiseli, lämpee hitaasti mutta puksuttelee tasaisesti. Joo,o, niin on, eikä oikeen kiihdy nollasta sataan, ollenkaan, no paitti juu kissan ja rusakon perään. Puheeksi tuli jälki, ja hyvä että tuli koska siitähän pitikin kysellä. Eikun jälkikurssia kehiin, olen lähes 101% varma että se on Kirankin mielestä jo pop.

Loppuyhteenvedon aika ja kyllä kertakaikkiaan sitä suojatason korkeutta koeteltiin, oli nimittäin se pienempikin pentu ilmaantunut mukaan palaveroimaan ja kiipesi melkein syliin asti... Voooieeeeiii, tuoksuikin pienesti pienelle pennulle.. *Oihh...* Kira, joka rakastaa koko maailmaa, tuli myös mainiosti juttuu näiden pienten palleroiden kanssa, ei listinyt, pyöritellyt eikä pörissyt. Nätisti haisteli ja heilutteli häntää. Ainiin ja pääsihän se leikkimään ihan omankokoisensakin kanssa, kun yksi reenikavereista kutsui leikkiin ja voihan vietävä että oli hauskaa. Tai ainakin olisi ollut ellei hölmöt narunjatkeet olisi taas puuttuneet. Kaksikko meinasi vallan villitä kolmannenkin, treenaavan koiran ajatukset, joten puututtavahan se oli. Kaikki hauska aina kielletään. Elämä on. Onneksi kaikkien narunjatkeet oli myös tosi kivoja, Kira kiersi lähes tunkemassa kaikkien syliin. Mäkin oon vähän kuitenkin vielä niinkuin pentu, ja kun kerran nuo pennutkin, niin määäkin.

Jees, kivat reeninkit jälleen, ällöihkuine pentupöpöineen! Koiruus kyytiin ja kotiin. YÄK-käsaldo: 0 (nolla). Jee. Kotiin kun tultiin, oli Tara vähän tärrillään. Kävi hiukan komentamassa penskaa, missä sitä taas on oltu ja haisetkin ihan vieraalle koiralle, ehkä jollekin pennullekin, ärh! Niinhän se teki mätsärienkin jälkeen, jonkinsortin laumaanpalautusrituaali.

Ensvkonloppuna taas, perjantaina tosin ois se yhdenkerran poissaolon, joka tuli myöhäisheränneisyydestä ja -aloituksesta, paikkauskerta, mutta saas nähdä ehditäänkö mitenkään. Luvassa ois kuulemma ainakin superhäiriötreeniä, paikalla on isompikin porukka. Mätsäristä tätä jo haettiin ja hienosti Kira siellä pelasi, joten no worries, hyvähän se olisi mut jos ei päästä, mennään sit lauantaina.

Loppuun vielä pentukuvien, jotka on arkistokuvia, saattelemana Ruuti- ja Maggie-emoille sekä tietysti omalle, maailman parhaalle Äidille;

Superäitienpäivää!

Karkit hukassa...

Tai ei oikeastaan hukassa vaan häviksissä ja harmaahukka murheissaan. Mistä Turun nurkilta näitä saa, kysyy Kira, kohta 10kk:tta, vai joko se jo on, menee kuukaudet niin nopsaan että putoaa jo kelkasta...

Maksakarkit hukassa...
Nyt lähdetään reeneihin, reppu jo pakattu ja valmiiksi rauhalliselta (?) aamulenkiltä väsy koira, joka tapasi kissan keskellä peltoa piilottelemasta. Kissat on kissoja eikä koskaan juonessa mukana vaan tekevät omansa, kuten tälläkin kertaa. Ohitti suunnitelmat siitä rauhallisesta maleksimisesta ja päätti vetäistä Kiralle oikein kunnon intervallit... Eli reenit ilman suosikkikarkkeja ja valmiiksi nopeusreenatun koiran kera. Varmasti hyvin menee... ;)

Mätsäystä

Uskaltauduttiinpas! Tänään, helatorstaina Haunisissa oli SPL-Turun järjestämät mätsärit. Luokkia oli kaikille ja sakuille vielä omat.

Loistava tilaisuus mennä keräämään kokemusta. Edeltävä päivä lupasi tosi surkeasti sadetta ja melkein huuhtoi jo ajatukset lähtemisestä pois. Aamu kuitenkin näytti tasaisen harmaalta, ilman suurempia sateita, joten reppua kasaamaan ja menoksi. Vaikka turistiksi, pelkkää hyväähän se Kiralle tekisi, nähdä lajitovereita ja ihmishulinaa. Paikalla oltiin ajoissa, vielä oli melko hiljaista. Kauaa ei kestänyt kun parkkis alkoi täyttyä ja täyttyikin ihan täyteen asti. Oli jos minkälaista vipeltäjää, isoa ja pientä, karvaista ja karvattomampaa, ärisevää ja haukkuvaa. Alku jännitti nuorta koirusta jonkinverrankin, kuola valui suunpielistä noroina ja hipsi äänekkäämpien tovereiden ohi, häntää varovasti heilutellen. Ääntäkään ei päästänyt koko aikanaan. Mutta The Nenä, se oli taas hyvinkin aktiivinen ja tutki paikkoja tarkasti.

Suurin osa paikalle ilmaantuvista sakemanneista oli aika lailla erillaisia kuin Kira, enemmän varmasti sellaisia, jotka näytillä pärjääkin. Ihmisetkin vaikuttivat olevan kokeneempia ja aloin jo pohtia ihan vakavasti että ollaan itseasiassa aika hyvä yleisö, jäädään vaan kehän ulkopuolelle oppimaan. Pikku-Missi alkoi kuitenkin vähitellen rentoutua ja raivotautimainen kuolanvaluminenkin loppua, siispä sama se, eikun mukaan vaan!

Koiruus autoon oottamaan ja reippaasti ilmoittautumaan. Heti alkuunsa tuomarina toimiva Pekka Hannula keräsi porukan kasaan ja ilmoitti ettei nyt kisata hienoimman koiran tittelistä vaan treenataan näyttelytouhua ja sitä että yhteistyö pelaisi koiran kanssa mahdollisimman hyvin. Voisi kyllä sanoa että tämä mätsäri ajoi, ainakin meille, samalla asiansa näyttelykurssista. Erinomainen ja selkeä opastus koirakkokohtaisesti, mitä tehdään ja miten. No eihän me oltu Kiran kanssa harjoiteltukaan kunnolla mutta nyt tiedetään mitä harjoitellaan ja miten. Vinkkeinä tuli seisottaa Kira edestä, saada avustaja jatkossa mukaan ja vaihtaa kaulapanta... ;)

Pentujen punaiset, kuva  ©A.Kurki

Vaikka ei sillä, eihän me minnekään virallisiin kyllä, Neiti Harmaahan kasvaaputkahti kokolailla isoksi eikä me ihan sinne näyttelykehiin muutenkaan mutta ehkä me vielä mätsäreissä piipahdetaan toistekin ja sitten osataan enemmän! Uskoakseni suoriuduttiin kuitenkin ihan jollaintavoin, kun ei nauhojen toisellepuolen arestiinkaan jouduttu. Paremmin kyllä kuin osasin oikeasti edes toivoa, olin varma että Kiran Nenä alkaa taas elämään omaa elämäänsä ja johdattaa koiruuden tiukasti nurmeen kiinni, mutta ei, koiruus oli yllättävän hyvin kuulolla. Seisominen tuotti (taas) ongelmia, peffa meinaa pätkähtää aina maahan. Sitä siis treenataan enemmän, seisomista. Saatiin tiukka sininen rusetti ja sinisistä kivuttiin toisiksi, kylläpäs olinkin ihan mahdottoman ylpeä pienestä mätsärikoiruudestani! Pentujen koko voiton korjasi nuori neitiesittäjä koiransa kanssa. Mahtaakohan tästä kaksikosta tulla vielä kehien.. No ei partaveitsiä mutta ehkä ladysheivit? Sen verran hienosti jo esitti koiransa ja vasta oli ihan nuori koirailija.

Palkinnotkin olivat mahtavat, tosi kiva ja hyvin järjestetty päivä kaikinpuolin, oli kiva olla mukana. Matkatkin sujui hyvin, ei YÄK-kää ja käytös oli aivan ensiluokkaista Kira-neidillä. Tiedän, oma kehu haisee taas mutta pakko on jälleen todeta että mahtava koira.

Ja kiitos SPL-Turku, taas ollaan yhtä kokemusta rikkaampia ja aika väsyneitäkin näemmä... ;)


Kaksi varjeluskoiraa...

...istui aid... Ei aidalla, vaan ovella, unisena vastassa ensimmäistä kotiintulijaa. Kaikki oli kuten lähteissäkin, tyytyväiset, rauhalliset ja iloiset koirat mukaanlukien. Huh. :) (Jos ei auennut, kannattaa lukea tuo yksi kirjoitus tuosta alempaa)

Ovat päässeet lihanmakuun kun syötät niitä lihoja -tuumasi talouden toinen kaksijalkainen kun koirat otti hatkat pari päivää sitten jänön perään pellolla. Pulikka oli vaan olan yli lentänyt kun Tara ampui Risto Rusakon kannoille, Kira hiukan ihmeissään ensin, mitä nyt tapahtuu, minne se lähti mutta pian oli saanut juonesta kiinni ja hävinneet koko kolmikko metsään. Pienen sadattelun ja huutelun jälkeen oli kesykaksikko onneksi palannut pian takaisin. Kira oli kuulemma kovasti jäljillä edelleen, määrätietoisesti nenä maassa. Nyökyttelin tyytyväisenä hymyillen, nenä toimii... Nenä toimii...

Pari päivää ennen tätä Kira oli löytänyt pellolta jälleen kissojen murhan uhrin, myyrän. Tosin ei sitä samaa päätöntä Myyrä-Miestä, tällä kun oli ollut pääkin tallella. Sitä oli sitten ylpeänä kanniskellut hetken... Ja päivän päästä se oli jostain pihalta löytänyt jo kolmannen ja tuonut saaliinsa rappusille näytille. Voi iljetys. Melko isoja, niistä saisi vaikka jo rukkaset.

Eilen se yhtäkkiä oli portin toisella puolen, Kira siis. Kun huomasin ja menin kysymään että mitä ihmettä siellä teet, alkoi kauhea räyhääminen, karvat pystyssä ja oikein kunnon vahtihaukkua! Varmaan haukkui Taralle ja mulle että mitäs itte, siellä puolen, minä vahdin täällä tallinpuolta! Sitten se lähti häntä suorana kiertämään takaisin, samaa reittiä fiksuna, kun oli mennytkin ja tuli heti luokse iloisena "Jeeee, mä löysin teidät", ja myös vähän nolonakin kyllä. Kyllä se tietää ettei saisi uhmata näkymätöntä taka-aitaa, joskus vaan pitää koittaa.

Jotain ne myös haluaa, pihaan on alkanut ilmestyä kuoppia. Ehkä tässä alla on joku tyrannosaurus rex haudattuna. Sellaista. Ainiin, ja kesän "iloja", kaikki lentäväthän tietysti kiinnostaa kovasti, perhosten perässä on kiva hyppiä ja koittaa hotkaista ne kitaan. En voi muutakuin pahoitella perhosille asiaa, mutta kun perhosen tilalla on amppari, ei paljoa nauratakkaan. Toivottavasti tämä pentuinnostus laantuu pian.

Eilen löytyi taas uusia koiratuttavuuksia sattumien kautta. Tekee koiraveräjiä autoon ja harrastaa kaikenlaista puuhaa koiransa kanssa. Tervetuloa vaan Haunisten jälki- ja hakuporukkaan. Hmm.. Mahtaako siitä Haunisista tulla kuitenkin ihan suosittu paikka, meillekin... ;)


Rutiinit muuttuu

Kira alkaa olla jo iso (kirjaimellisestikin) tyttö, 9kk:tta tuli täyteen. Nyt on sitten vähän eletty isojen koirien mukaisesti. On oltu talviloma-aikoina kaksin Taran kanssa kotona yksin, ihan niinkuin isot koirat ovat, mutta vähän lyhennettyä aikaa.

Ei siis ole jouduttu enää lastenhuoneeseen koiraportin taa. Se on ollutkin aikamoinen apinahäkkishow kun kotia tulee. Kira hyppii koiraporttia vasten kuin paraskin telinevoimistelija; Etujalat suorina kannatellen itseään portin päällä ja takajalat spagaattimeiningilla sivuillepäin, innosta hihkuen. Erittäin hassunnäköistä ja melko haastavaa koittaa olla totisena...

Yksi aikuisiänkoitos on ollu hengailtu pihalla niin, että tytsät ovat jääneet keskenään tähän pihalle ja minä olen Ami-hepan kanssa mennyt kentälle. Mielenkiinnolla seurasin, miten homma onnistuu. Taran kanssa ei ole koskaan ollut ongelmia, se vähän pelkää hevosia eikä tuppaa vapaaehtoisesti niiden seuraan. Vilkuilee välillä kentälle ja jatkaa pihapartiota. Tintti-Enkelikoiruus oli tässä vähän hankala. Koska se oli varjoni, oli sen mielestä mahdotonta irtaantua näköyhteyden päähän. Sen milestä reitti kentälle, esm. tarhan läpi, oli vain hidaste eikä kiellot tarhoihin menosta koskenut sitä hetkeä. Aina siis ollessa hevosen kanssa kentällä sai toisella silmällä vahtia Tinttiä, jottei se seuraavaksi ollut mukana treenaamassa ratsastuksen kuviokelluntaa.

Kira veti pisimmän korren. Se jäi tarkkaavaisena mutta rauhassa katselemaan tarhojen viereen kentälle. Kävi välillä tekemässä partiolenkin Taran kanssa ja palasi taas paikalleen vahtiin. Vautsi, miten fiksu pieni hukkanen. Ei minkäänsortin älämölöä, ei rimppaamista, ei häviämistä eikä tunkeamista kentälle. Olin ylpeä. Toki Tara auttoi, jos se olisi tupannut kentälle, luulen että Kirakin. Joku asia siis missä Tara on parempi oppiemo kuin Enkeli-Tiina.

Tämä helpottaa arkea kummasti, nyt lämpimien kelien tullessa koirat saa olla koko aamun ja aamupäivän ulkona ja me päästään Amin kanssa aamureeneihin. Tähän asti aika pitkälti ollaan Ami-hevosen kanssa iltareenattu, koirien jälkeen tai jos aamureenattu, on koirat olleet sisällä. No talvella pakkasilla ja keväällä kura-aikana se ei niin haitannutkaan, märässä kylmässä maassa ole kiva istua/maata ja pitää vahtia kentälle. Nyt voi kohta jo kölliä nurtsilla ja hoitaa partiovartiota...

Tänään jätettiin myös yksi penska-ajan tavaksi jäänyt rutiini pois. Kukonpieraisun aikaan kakslahkeisen lähtiessä töihin on Kira päässyt pissille. Tänään tämäkin rutiini jäi pentuajan muistoihin. Isot tytöt osaa jo pidättää pidempään, viikonloppuisin jo kaukan aikaa sitten, mutta tavat on tapoja jotka vaan helposti toistaa itseään vaikkei tarvetta olisikaan. Nyt tapa oli helppo muuttaa aavistuksen myöhäisemmän loma-arjen aamujen jälkeen, jättää ihan kokonaan aamuyöpissit pois. Ei ongelmia.

Ja eikun elämänreenit jatkukoon ja astetta haastavampana. Tänään olisi tarkoitus jättää Kira työpäiväksi, normi arkipäiväksi, Taran kanssa kaksin yksin kotiin. Tuntimäärä ei ole pitkä, 5-6h. Päivärutiini on kuitenkin niin selkeä, että uskoisin kaksikon vetelevän hirsiä suurmimman osan ajasta. Ovat varmaan aina vähän ennen kotiintuloa heränneet, Kiralla ollut lastenhuoneessa "eristettynä" tylsää ja askarrellut hiukan omiaan, kuten nyppinyt hirsien välistä täytettä pois, antanut vuodesohvalle kyytiä, pedannut mattoja ja vähän jyrsinyt tuolinjalkaa... Ainiin ja vesikuppi on aina saanut kyytiä, tässä keittiössä, isojen koirien paikalla se ei ole koskaan *kopkop* vesikuppia viskellyt. Epäilen että suurin osa näistä viimeaikojen askarteluista on johtunut ihan vaan siitä että iso tyttö on joutunut penskahuoneeseen. Niin ne pienet kasvaa. Katsotaan mikä odottaa tänään kotiotullessa, kaksi isoa varjeluskoiraa vai lastentarhatäti-Tara ja pentukoira-Kira & Tuhottu kämppä... ;)


Onnenamuletit

No nyt on tulossa ehkä maailman hienoin lompakko! (Mut ei kerrota vielä kellekään, tai ainakaan sille kaksjalkaiselle tyypille joka täällä asuu, se heti lyttäs että no et sä nyt tollasia tilaile, höh, no tottakai! Ei se vaan varmaan tajunut miten HIENO tämä tulee olemaan! Ja ei mitään paineita tekijälle, heh heh...;)

Nykyinen lompsa tulee 12 vuotta vanhaksi kesällä. Se on peräisin eräästä Turkulaisesta laukkukaupasta, jonka nimeä en valitettavasti kuollaksenikaan muista, haettiin vyölaukkuja Turun kuninkuusraveja varten vuonna 2001. Samalla reissulla sain lompakon kaupanpäälisiksi, koska silloinen, varmaan elämäni toinen, punainen lempakkoni veteli viimeisiään. Mutta että kiitos vaan laukkukaupalle, erinomaisen hieno sininen DGGL:n lompsa on palvellut menestyksekkäästi (Tosin jonkinsortin reikävikaa siinä oletettavasti on, koska se on aina kokolailla tyhjä?). Alkaahan se olemaan aika reissussa (pääsyypäinä hikiset hevosreissut) rähjääntynyt ja hävettää jo vähän ottaa se esiin, missävaan.

Olen jo varmasti vuoden tai ainakin puoli, kuolannut rakkaimman kaulakoruni loihtijan Miloun lompakkoja omalla kuvalla. Ja se oma kuva, kuinkas muuten, oli alusta asti selvä. Tara ja Kira. Kuvia oli vähän hankala hakea, tarpeeksi hyviä. Tara näyttää tässä paremmalta mitä uskalsin toivoa, kuvanlaatu ei ollut ehkä maailman paras, Kiran kuva taasen on kummityttöni Teean ottama, ja laadullisestikin loistava.

Suojelusenkeli-Tiina tosiaan roikkuu jo kaulassa, mikä olisikaan parempi tapa ottaa junnukaksikko mukaan kuin lompakko, siis silloin kun niitä ei konkreettisesti voisi mukaan ottaa. Mahtavaa! Ohessa vedos tulevasta lompsasta, ulkoasu ainakin lupaa ehdottomasti hyvää, toivottavasti myös sisäinen puoli. Koirakaksikko on joka tapauksessa onnentuojiani, joten ties vaikka tälläkin saralla, vaurastuttakoot lompakon sisäisen puolen! ;)

Ikävä on musta

Facebook-muistot on koukuttavia, katsoa mitä vuosia sitten juuri tänään tapahtui. Vaan kun ne alkaa muistuttaa poismenneistä karvakorvista, ...