Rainbow Bridge

Sateenkaarisilta. Kun aika tulee, on karvakorvien omien ihmisten tehtävä se raskain ja vaikein päätös ikinä. Olla epäitsekäs ja antaa lupa karvakaverille mennä. Se on antanut meille hienoja vuosia, sillä on aina ollut aikaa meille, ollut ystävä ja päivänpiristys, lohduttaja, tuki ja turva. Siksi me olemme sille velkaa sen ison ja vaikean päätöksen. Silloin on meidän aika korvata tuo kaikki saamamme, olla kaiken sen arvioisia.

Eläimillä on se onni, päästä lähtemään kun aika on. Sekin on hyvä juttu. Ei tarvitse kitua ja kitkuutella, kun sattuu ja särkee liikaa. Se on hyvä pitää mielessä kun aika lähestyy.

Mistä tietää että aika lähestyy tai että aika on? Jos kuitenkaan ei ole? Tai jos kuitenkin olisi jo ollut? Miten voida päättää toisen aika? Joskus se tulee selkeästi ilmi, parantumaton selkeä, kipeä sairaus, totaalinen voimattomuus, heikkous. Toisinaan pitää vain uskoa, kun vanha viisas ystävä sen kertoo. Toisaalta ehkä koskaan ei ole liian aikaisin kun se aika alkaa olla lähellä.

Mitä nämä uskolliset karvakasat sitten vaistoavat tai tietävät? Tietävätkö vanhukset että aika on kun se on? Tietävätkö ne milloin tehdään viimeinen, ainakin vähäksi aikaa, reissu yhdessä? Sanotaan että ovat viisaampia kuin me, eivät kanna huolta huomisesta, eivät murehdi tulevaa. Elävät siinä hetkessä.

Ja minne ne sitten menevät, muuttuvatko taivaan tähdiksi ja tuuleksi, vesipisaroiksi ja auringonsäteiksi, kipakammat ehkä ukkosmyräköiksi? Vai menevätkö ne sateenkaarisillalle? Vai vaan häviävät? Istuvatko ne pienenä eläinenkelinä olkapäällämme?

Mitä tehdä jääneelle, haudatakko omenapuun viereen nukkumaan ikiunta, heittääkkö tuhkat auringonlaskuun tai pitää uurnassa, jotenkin vielä läsnäolevana? Vai pelkästään muistona?

Nämä on isoja kysymyksiä, mutta meidän kaikkien, jotka pennun, poikasen, varsan, minkä tahansa eläintenavan elämään otamme, edessä. Niitäkin on hyvä miettiä vähän etukäteen vaikka miten tuntuvat vaikeilta. Se on kuitenkin velvollisuus joka sen pienen karva (ja karvattomankin, jos niikseen on) palleron mukana tulee.

Aika parantaa haavat. Vähitellen iso ikävä alkaa muuttua hyviksi muistoiksi. On hyvä myös muistaa että lähteneen karvakamun jalanjäljissä saattaa olla matkalla uusi ystävä, jonka sateenkaarisillalle, tähtien tuikkeeseen, kesätuuleen, syyssateisiin, tai vain muistoihin, lähtenyt on ehkä peräänsä valinnut, ei itseään korvaamaan vaan sinua lohduttamaan, uudeksi ystäväksesi.

Henk.kohtaisesti en koskaan voisi ajatella, ainakaan nyt, ettei pihalla haalenevien tassujen jälkien päälle tulisi uusia pieniä tassunjälkiä risteilemään. Sydämestä yhdetkään tassunjäljet eivät koskaan haalene.

Siellä ne meitä jossain odottelee, vahtivat ja ohjaavat viisaudellaan, ehkä välillä antavat kompastua muutamiin risuihin, ihan vaan vähän vielä opettaaksensa välillä meitä... :) Mikään ei ole lopullista, ellemme niin halua.

Mihin sinä uskot, missä sinun karvakorvasi on? Tuliko siitä kipakka pieni sadekuuro, voimakas syystuuli vai kaunis auringonpaiste? Vai enkeli pilvenreunalle joka välillä käy olkapäälläsi...

Jaksamisia kaikille, jotka ovat, ainakin toistaiseksi, ehkä vaan vähän pidemmäksi aikaa, karvakavereistaan eroon joutuneet. Meilläkin on ikävä, mutta joskus me vielä nähdään, Pilviasukit.

"Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi. En ole poissa, kuljen mukanasi, aina sinussa."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!

Jälkiä pimeässä...

Kiitos kuvasta Koutsi, ihan itse pöllin ;) ... pimeät jäljestäjät. Alkaa ilta olemaan armoton, valo käy vähiin, tunnit vuorokaudessa v...