Onnea Taikasudet!

Vuosi sitten ©Kennel Wolf Magic
Voi mahoton. Kira Taikasusi täyttää tänään yksi vuotta. Minne se aika karkaa, kohta ollaan jo aikuisia. Tai sitten ei, täällä ollaan varmaan aina vähän pentuja.

Vuosi sitten vielä kuumeisesti pähkin, onko hyvä aika ottaa uusi penneli perheenjäseneksi, miten Tara suhtautuu asiaan, minkälaisen haasteen penneli tuo, tuoko yhtä paljon kuin Tara? Toihan se pikkupennelinä, jopa enemmänkin, varsin kipakka ja määrätietoinen pikkumimmi naskalihampainensa ja lujalla tahdolla. Sitten pohdin minkälainen pirttihirmu siitä kasvaakaan. Ei kasvanut pirttihirmua, kasvoi superhieno koiruus. Mitään en vaihtaisi pois, parempaa laastaria sydämen suureen haavaan en olisi voinut saada Tinttimummon lähdön jälkeen. Sanotaan että kaikella on aikansa ja tarkoituksensa, Kira on siitä erinomainen osoitus.

Pieni tassunjälki kasvoi isoksi.



Kiitos Leila / Kennel Wolf Magic, narunjatke epäili, onko siitä viemään koiraa eteenpäin kasvattajan toivomalla tavalla, kiitos Leila että uskoit ja Kira tänne saatiin. Toivotaan ja tavoitellaan, että päästään tavoitteisiin, ehkä hitaasti mutta pätisikö tässä sitten se varmasti? ;)

Kiran lahja, jota se tuskin itse kovin arvostaa, on maalausta vaille valmis. Kuvia tulossa, myöhemmin.

Ps. Meillä on nyt tukena ja tsemppinä aivan mahtava sisko-Sitkan oppivideo, sitä katsotaan ja treenataan, laitetaan vaikka tavoitteeksi että vuoden päästä me ollaan Kiran kanssa ainakin lähes yhtä hyviä! ;) Katsokaa miten upeaa menoa, varsinkin kohdasta 2.22. alkaen! Mahtavaa Sitka ja Jenni!

Koirien kiihdytyskisat

Alastaron kiihdytyskisoissa on joskus jonkun kerran tullut käytyä, sehän on vähän sellaista, kumikärysauhua, kierroksien keräämistä ja PRÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖööööööööööönnnnn! ... ... Ja sitten taas sama uusiksi. No, Turussa, Metsämäen raviradalla tosiaan eilen sunnuntaina, oli koirien kiihdytyskisat. Pitihän sinne mennä kyyläämään ja todellakin jos Tara olisi ollut kunnossa ja noin, olisi menty katsomaan kun lähettäjä olisi saanut hiekat silmilleen ja räsyttäjä saanut kunnon kopin, räsyynsä, no ainakin jos räsy olisi ollut pallo.

Eka pinko vilahti yhtäkkiä vaan ohi sekunnissa ja se oli siinä. Ei ääntä, ei käryä, vain pelkkä viuhahdus. Haettiin parempi paikka josta näki homman alusta loppuun asti, matka oli 80m. ja on kyllä on melkoisen pinkeitä pinkokoiruuksia  nuo vinttikoirat, greyt ja sensellaiset. Pelkkää lihasta ja jäntevyyttä. Onko maailmassa toista eläintä joka on niin... Jäntevä? Herätti kaikenlaisia pohdintoja, miten tarkkaa ja kovaa työtä olisi pitää tuollainen armoton lihaskimppu kunnossa? Ruokinta kohdillaan ja lenkit sopivina? Ja terveys, miten ne pienet, sirot jalat kestää, kovia kiihdytyksiä, vielä kovempia jarrareita. No, pari sitten onnahtelikin spurtin päätteeksi, eikä ehkä ihme, kyllä niin sata lasissa tulivat räsyn  perään ja vetivät liinat lopussa kiinni. Niinkuin Tarakin. Onkohan siinä joku henkinen ripaus vinttikoiran sielua? Jännä ettei vielä ole näille koirille jotain jalkasuojia/tukia tehty. Kai se on mahdotonta, mutta tuli vaan mieleen, kun jarrarit oli samaa luokkaa kun länkkäripollejen jarrarit, hiekkaan kynnettiin kunnon urat. Eikö jotain samankaltaisia trikooputkiloita voisi näilläkin olla? (Varmaan aina yhtä hauskoja ideoita saa kuulla, kun ummikko eksyy uusille kulmille?) Ohessa aika hieno hidastuspätkä viimevuoden kisoista, omistajansa tallentamana, tuubista...



No, sitten ne ummikkojen koirat, tanner tömisi kun irlis loikki, hiukan epäillen koko homman pointtia, räsyn perässä. Rotikka ja dalmis vaikuttivat olevan varsin innoissaan, Borzoi leijui eleganttisen kauniisti turkki lepattaen, ja sitten...


Nella-sakemanni! Olikin jo tavattu kentällä, hieno, kipakka, energinen sakuneiti, jossa jotain samaa tekemisen aitoa paloa kuin Tarassa. Tällä kertaa sakumaanikko siirtyi greyn pukuun ja kiisi eteenpäin matkan ajalla 7.59. Malibelgi nappasi tästä luokasta voiton aikaan 6,45. Ilmeisesti koko kisan nopein oli grey (yllättäen!) ajalla 5,44. Niin ja minivoittaja 7,36. Kyllähän se nyt on niin, että jossain vaiheessa on pakko kellottaa Taralle aika samaan matkaan, sen minkä se kiitää täällä kotona muutenkin, heinäpellolla. Ehkä sitten käy niin, kuin useasti ravihevosten kanssa, kyllä kotona ne puut vilistää lujaaaaa siellä metsäteillä, ja kun radalle päästään, tullaan puolenkierrosta muita jäljessä maaliin? ;) Lisää hienoja kuvia muutama löytyy tästä ja viimevuoden tunnelmaa voi tsiikailla täältä. Aika hauska, varmasti kasvava juttu kyllä. Hienoa että Turun Greyhoundklubi jaksaa tällaisen eteen puuhata.

Neiti Matala Maavara

Noniin. Nyt niitä pitkän ja matalan kuvia jokunen. Piti myös vähän kirjoittaa asian vierestä, muutama sananen Taran dysplasialausunnosta, (kuulostaapa hienolta), jotka vihdoin, yli kuukauden odottelun jälkeen tuli. Piti kirjoittaa, mutta en vielä. Antaa harmituksen ja hämmennyksen vähän laantua, känkkäränkässä ei saisi koskaan kirjoittaa tai sanoa mitään, parempi vetää pari kertaa happea jotta pihinä laantuu ja levy jäähtyy.

No ei, ei tässä nyt edes niin isoja juttuja ole (huomaa miten pihinä on jo laantunut parin pv:n aikana, toimii!) mutta eriäviä mielipiteitä (eikä edes minun!) ja ajatuksia siitä, kenen mielipide tai mielummin tietotaito, on se, johon voi sitten luottaa.

Mutta nyt niihin pennelin kuviin! Flora, veljen perheen lyhytkarvainen mäyriskoira! (Jokos nää myös näkyy?)










Vanhempien Wanni-sakemanni teki kiltisti tuttavuutta pienen pitkän kanssa, mutta turvallisuus isoegoisella pikkukoiruudella kuitenkin ennenkaikkea; Pieni taustatuen haku oman remminjatkeen jalkojen takaa ja elämä on paaaljon turvallisempaa. :) Vallan fiksunoloinen pentu, reipas, kiltti, rohkea, mutta osasi myös pistää pötkölleen pedille kun alkoi vierailu väsyttämään.

Ei tee hyvää maastonakkikaipuulle tämä tällainen mäyristely ei. No, joskus vielä, pienet tassunjäljet isojen joukossa, pitkin pihaa...

Tuli vaan mieleen...

...että voihan vietävä, miten paljon näistä villapöksyistä tykkäänkään. Ei mulla muuta. Jatketaan vaikka huomenna.







♡♡♡

Söpöilyvaroitus

Varoituksethan pitää antaa aina etukäteen, jotta niistä on hyötyä. No, nyt varoitus on annettu. Luvassa on pari valokuvaa aikas ihkusta mäyrispennelistä, joka veljen perheeseen muutti. Ei hätää, kuvia ei ole luvassa vielä, jotta ehditte suojautua, vaan pian jahka saan kortin kamerasta taas purettua. ;)

Muuta höpinää sen verran että ruokapuolta on muutettu. Syystä tai toisesta se Eukanuba tuntui nyt siltä että sen piti vaihtua. Vaihtui pidemmänluokan pohdintojen ja maistiaisOrijenin perässä ANF:n lammasriisiin. Viljaton ja hiivaton. Lisäksi superherkkämahainen Aaron The Irliskin on tätä syönyt menestyksekkäästi ja Tintti-Enkelikoiruus söi Cibaun senioria sennupäivillään hyvin tuloksin, joten päätös oli loppujen lopuksi aika nopea ja halusin Eukanuban pois (Se oli se intuitio tai joku).

Päämeny koostuu siis raakalihasta, kanaa, kalkkunaa, sikaa, lohta ja sisäelimiä ja loppumenyy ANF:stä. Toistaiseksi vaikuttaa hyvältä, katsotaan mitä pidemmässä juoksussa sitten alkaa olla. Tara on ainakin upeassa kunnossa taas, sehän vähän tuossa "kuihtui", lisäsin lihan määrää ja tulos näyttää hyvältä. Kirakin on saanut vantteruutta aikalailla. Jos jollakulla kokemuksia tästä em:sta, kerro ihmeessä! (Ja kiitos taas Kiran kasvattajalle, joka jaksoi erittäin kattavat ajatukset ruokinnan suhteen koota, pähkäilyjeni tuskissa!)

Mitäs vielä. Koiramaailman häppeninkejä, Metsämäessa pingotaan joka mustin kiihdytyskisoja tänä [edit] lauantaina SUNNUNTAINA (klikkaa kuveja niin näät tekstinkin tai jos ei siitä huolimatta näy, klikkaa hiiren oikealla namiskalla kerran, valitse näytä kuva ja ehkä vielä yksi klikki, jottei liian helpoksi menisi). Jos Tara olisi ollut varmasti kunnossa ja hallinnut tuollaiset tilanteet vähän paremmin, olisi voinut olla hauska mennä paikalle. Se on kyllä sakemannimaailman täysverinen. Kiitää miljoonaa. Ja sakemannimaailman ravurikin, ravikin siltä taittuu äärinopsaan. Kira laukkaa vieressä - tämä vetää ravilla. Nyt on ollut kyllä pitkä, hyvä jakso, liikkeet on olleet puhtaita ja letkeitä. Tätä edelsi joitakin viikkoja sitten taas epäpuhtaus, ilmeisesti spondyloosi aiheutti kiusaa. Kipulääkkeitä ei kuitenkaan ole tarvittu, tuntui että homma lähti korjaantumaan jo ihan sillä kun lihat saatiin takaisin luitten ympärille, hyvä niin.

Ja tulevaisuuteen; Ypäjällä luennoidaan ruokinnan ja valmennuksen tiimoilta, 28.9. Olin aika haltioissani tämän bongatessani, hevosten ruokinta- ja valmennusluentojen perässä on tullut laukattua, nyt olisi koirillekin omansa tarjolla! Voisi olla ihan mielenkiintoinen kuunneltava siis, katsotaan.

Niin ja muutama sana Kiran idoliksi nousseesta, erittäin tärkeää työtä tekevästä Sankarikoira-Kepusta (Aufgewect Ykä) joka löysi pienen, kadoksissa olleen pojan. Lue / kuuntele juttu tästä. Kaksikko on tehnyt tärkeää työtä jo jonkinaikaa ja palkittu ennenkin, mm. Vapepan toimesta. Hienoa työtä! Mahtavaa että koiran loistavia ominaisuuksia käytetään tarpeelliseen ja tärkeään asiaan. Tämä olisi Kirankin kanssa hieno tavoite, mutta jos se remminjatke saisi nyt edes sen perustottiksenkin palikat kasaan... ;) Haaveilla kuitenkin voi, saa ja pitääkin!

24.7. Tiinan päivä.

Tänään, 24.7. nimpparpäivää viettää Tiina(t). Hyvää nimipäivää, myös Tiina - suojelusenkelilleni. Pian tulee 10kk:tta, kun elämäni koira Tintti jatkoi matkaa ja minä jäin vilkuttamaan perään. Silti se on aina läsnä.

Piti muistella jo aikaisemmin, ½vuoden päästä synttäripäivänä, jolloin Tiina olisi täyttänyt 14v. Siirsin vähän eteenpäin kuitenkin, vaikka melkein päivittäin tämä kerran elämässä-koiruus ajatuksissa onkin, ei paljon mutta vähän. Kirassa on paljon samaa kuin Tintissä, samantyyppistä tasapainoista luonnetta, avoimuutta, katseita, olemusta. Uskon että Kiran varamummo ehti sen lyhyen yhteisen elämänhetken Kirapennelin kanssa nuuskutellessaan, muutaman viisauden sanan sille jättämään. Ole viisas ja rohkea, pidä ihmisestä huoli. Monesti mietin, olikohan Tiina pentuna Kiran kaltainen.

Tiina, hassu nimi koiralle, ajattelin kun Tiinaan ekan kerran tutustuin. Muistan aina sen hetken. Ennen Tinttiä meillä piipahti aikuinen, jätti-iso sakemannimimmi "Lily", (liekö sekään nyt ihan tavisnimi sakulle?) joka haki uutta kotia. Matka tämän terminaattorin kanssa jäi myös elävästi mieleen. Se istui silloisen Transporterin jalkatilassa, vieressäni, pää vaihdekepissä kiinni ja kun koitin vaihtaa radiokanavaa, se murisi... Näitä murinoita ja vahtimisia alkoi ilmaantua sitten ihan alvariinsa. Lily oli sitä mieltä että jos tämä olisi uusi koti, kuuluisi vahdin ominaisuuksiin myös aika iso sananvalta. Se vaati ruokansa melko selkeästi ja vähän kaikkea muutakin. Se oli niin iso, ettei narunjatkeen voimilla voimamittelöitä käyty eikä sanallinenkaan keskustelu auttanut. Pikku-Nipsukin sitä pelkäsi. Taisi se päivystää koko yön jalkopäässäni peitonpäällä tuijottaen keittiön suuntaan, jossa tämä talonvahdin, vähän liian tosissaan homman ottanut amatsonimimmi nukkui.

Minä komensin ja minua komennettiin. Meillä oli tuolloin vielä myös aktiivista ponitoimintaa, lapsia kävi poneja hoitamassa ja vaikka pääsääntöisesti koirat olivat aina sen ajan sisällä, en halunnut yhtään joutua miettimään, mitä tämä aluepoliisi olisi lapsista tuumannut. Viimeinen niitti oli kun ison sakemanniuroksen mitoissa oleva ärhäkkä, vielä vieras narttupomottaja hyökkäsi kohti. Tulin laitumilta vesiä viemästä pihalle, onneksi remminjatkeen virkaa toimitti toinen, vahvempi kaksijalkainen ja ärisevä loikka päättyi remmin mitan päähän. Myöhemmin kuulin että tämä itsetietoinen maailmanomistaja oli saanut olla edellisessä talossaan osaomistajana... Se selitti paljon.

Lilyn kanssa ajeltiin siis takaisin koirahoitolaan. Hoitolanpitäjä tuumasi, kuule, täällä voisi kuitenkin olla teille koira, maailman mukavin sakemannityttö, joka oli oman ihmisensä elämäntilanteen muuttuessa jyrkästi, jäänyt hoitolan hoitoon. Tämä koiruus ansaitsi kuulemma oman kodin ja ihmiset, ei olla koirahoitolan tiloissa (vaikka niissäkään mitään vikaa ollut, hienot tilat, mutta tiedätte, erillaista kuitenkin kuin kotona, ihmistensä kanssa). Tuumasin että mikäs siinä, jos se ei sitten päivälliseksi popsi... Ei popsinut, superkiva koiruus tuli häntä heiluten, ajatuksena varmasti syliinhyppy, vastaan, innoissaan ja iloisena. Käytiin pieni hihnalenkki, jossa totesin hihnan olevan turha. Sanoin että mennään kotiin. Siitä päivästä alkaen, Tiina 5vuotta, oli meillä, kuin olisi aina ollut. Nipsun kaveri, meidän kaveri, hevosten kaveri, kissojen kaveri, minun paras kaveri.

Paljon puhutaan hankalista kodinvaihtajista, ehkä sellaisista kuin Lily oli. Tiinan kohdalla monesti mietin, miten vaikeaa oli varmasti ollut lähteä eteenpäin ilman sitä. Tiinasta näki, että se oli varmasti ollut aina pidetty koira. Se luotti ihmiseen, ei osannut pelätä mitään ja oli varma, tasainen, erittäin hyvin koulutettu ja motivoitunut koira. Keppi oli sen elämän toinen suuri rakkaus.


Muistan aina myös sen, kun ikäpuolella, 9vuottakohan Tintti oli, sille tuli märkäkohtu. Olo muuttui yhtäkkiä raskaaksi, vesi maistui ja oli tukalaa. Koira autoon ja klinikalle, jossa asia todettiin. Todettiin myös se, että tosiasia oli ikä ja sen tuomat leikkausriskit. Lisäksi todettiin sekin, että Tintti oli erinomaisessa kunnossa, ei lihava, kuten monesti kuulemma vanhuskoiruuksilla oli tapana, ja muutenkin kaikki oli hyvin. Siksi leikkaava eläinlääkäri meinasi että melko huolettomin riskein voitaisiin kohdunpoisto-operaatio tehdä. Ilmanmuuta, sehän oli selvä, sehän tehdään ja koiruus saadaan kuntoon!

Tiina piti jättää klinikalle, eikä minusta siellä apuakaan ollut, työt odottivat, piti lähteä pois. Piti lähteä pois ja jättää pyörein silmin perääni katsova Tiina, sinne häkkiin, toimenpidettä odottamaan. "Miksi oon täällä häkissä, mitä nyt tapahtuu, etkai lähde pois ja jätä tänne, minne menet, miksi minä jään tänne?!" Kyllä kurkkua kuristi ja itkukin pääsi. Toinen kaksijalkainen ihmetteli että mitäs nyt jo pillität, koira on asiantutevassa hoidossa ja saadaan kuntoon, pian kotiinkin. NiinPä. Kadehdittavaa järkipäisyyttä ja tyyneyttä. Oli muuten elämäni pisimmät työtunnit sinäpäivänä. Kellon sekuntiviisari senkun tikkasi paikallaan, puhelinsoittoa ei kuulunut. Taisin puolituntia kestää yli ilmoitetun ajan ja soitin, sydän hakkasi sekuntiviisarin ohi, mennen tullen. Kaikki hyvin, koiruus vetelee vielä sikeitä, mutta kaikki hyvin. HUH Huh.. huh huh... Heti kun kello löi kotiinlähtöajan, melko rivakasti suoriuduin surkeannäköistä, tokkuraista potilasta hakemaan. Kauluri päässä, nolonnäköisenä, mutta jälkitoipumista vaille terveenä! Ihan mielettömän hyvä fiilis. Kuitenkin sitä edelsi voimakas luopumisen pelkofiilis. Se fiilis jota ei halua tulla kokeneeksi, se fiilis jota pelkää.


Tiina parani ja sai paljon lisävuosia. Se toimi Taran oppivaraemona, varmasti opettikin monet asiat Taralle paljon paremmin mihin itse pystyin. Joskus se oli vähän vaivaantunut kun Tara kömpi sen viereen, ihan kylkeen kiinni nukkumaan. Maltillisesti se opetti Taralle, ettei ole sopivaa tulla sen luulle. Karsinoita siivotessa se istui tai makasi käytävällä, karsinan edessä. Ei se halunut jäädä muualle odottelemaan tai oleskelemaan, sen piti olla lähellä. Nyt Kira tekee samaa, Taran makuillessa ulkona, pihaympäristöä silmällä pitäen.

Tiina tuli eteen istumaan, tuijotti hetken alta kulmien ja laittoi tassun syliin. Tuhahti kovaan ääneen, halusi huomiota. Alkoi läähättää kun innostui, kuten Kirankin muuten. Se haukkasi talvella lenkillä lunta alvariinsa. Hyppi innoissaan lumipallojen perässä ja vallan riehaantuessaan hyppi ja nappasi takinhihasta kiinni. Yhden tallitakin hiha repesi puoliksi irti... "Haahahaa! Oho, eikun siis sori, se oli vahinko"
Joskus myös takin namitasku, joka oli siis Tarapenneliä varten, vielä puolillaan nameja, kun kerran Tara niistä ei piitannut, oli työpäivän aikana haistettu ja melko suoraviivaisesti tyhjennetty. Puoli takkia oli riekaleina... :)

Että osasi Tinttikin joskus olla vähän Pihistelijä-Pahis. Joskus otin sen hevoslenkille mukaan, mutta koska sen mielestä aina lenkin alussa oli superjännää että istuin korkeuksissa ja kunnon koiralaisenhan piti olla ihmisensä ihan lähellä ja vieressä, ei siitä oikein meinannut tulla mitään.

Kahdeksan ja puoli vuotta. Olin etuoikeutetussa asemassa että niin pitkän yhteisen ajan tämän sain rakkaan kolmiokorvan kanssa kulkea.

Opin myös, että maailman rakkaimman koiruuskaverin maallisen, yhteisen taipaleen loppu, ei ole maailmanloppu. Kuten eräs rakkaasta koirastaan hiljattain luopumaan joutunut tuttu tuumasi että kohtaa elämänsä pahimman paikan tähän asti. Siltä se tuntui ja sitä hetkeä pelonsekaisin, raskain tuntein odotti. Kuitenkin kun raskas, jo vähän särkyinenkin askel oli jäänyt taa, ja kevyet tassunjäljet kulkivat muistoihin, jälleen iloisesti laukaten hakemaan keppiä, ikävä oli ja on loputon mutta olo huojentunut. Tärkeimmän kaverin viimeinenkin toive on toteutettu, loppuun asti pidetty huolta, lupaukset täytetty. Siellä se jossain odottelee, niinkuin aina, siihen asti vahtii perään ja ohjailee Kiraa.

Nähdään taas! T.Narunjatke & Tara

Pähkijä Pähkinä

Montakohan koiraa pitää tulla ja olla että tulee fiilis, jotta osaa ehkä vähän tehdä jotain oikeinkin? Ettei tarvi koiran ollessa 2, 4 tai 8vuotias, ajatella että jos olisin tehnyt näin tai noin, tai tämän kanssa olisi ehkä kannattanut tehdä niin tai näin, niin... Tai että sitten jos ja kun uusi vielä tulee, niin teen kyllä noin ja näin ja sitten siitä tulee sellainen ja tällainen.

HÄH?!
Mitä enemmän näkee ja kuulee, oppii sekä ymmärtää (ainakin luulee ymmärtävänsä), sen enemmän tulee sellainen fiilis että m-o-n-t-a. Kun vielä omaa ääripohtivan (tämä on siis iän myötä lisääntynyt, ennen oli tämäkin helpompaa!) mitä-miksi-miten- ajatusmaailman ja pitää tarttua kaikkeen, erityisesti just siinä hetkessä, eihän etenemisestä meinaa tulla mitään. Sivu! - *oho, miten se nyt noin vinossa, missä se mun kädenpaikka nyt oli, pitäsköhän mun nyt... Ei, ei se oo hyvä, tää on varmaan... Ei, oho mitä toi remmikin nyt solmuun meni...* Hetkinen! Minne se koira jäi?! Joo, ei ihme että koirakin on ihan pihalla...

Vähemmän pohdintaa ja enemmän tekoja! Ainakin sillä hetkellä. Pohtia voi sitten yön pimeinä tunteina. Oltiin Kiran kanssa perjantaina taas silmien alla. Seuruuta, kulmia, jääviä, pakkiakin kokeiltiin. Kyllä se siitä, vakaa luotto ja usko. (Ohjaaja, siis se koirakon, pelastaa kaiken, jos ei muuten! ;) Tuuli toi tuuli vei, hajuja ja ilmeisesti käskyjä mennessään. Pientä keskittymiskyvyn puutetta. Grippiliinakaan ei pelastanut höh. Kyllä se on kuulkaa opetettava koira pelaamaan irti, päästään kaikki helpommalla.

Mutta tänään, tänään tehtiin vähän jääviä ja jäätäviä jääviä olivatkin! Siihen se jäi, heti käskystä (ydestä, ei istu - paikka - vaan pelkkä  istu!) lennosta, istuanakottamaan ihan paikalleen! Ihmepenneli-Kira! Ja siinähän se taas nähtiin, koira sisäisti asian kun narunjatke vielä miettii, mi-ten  tä-mä  kan-nat-tai-si  teh-dä... ... Ja koira jo teki.

Tarakin loisti tänään, oli siis hyvä päivä. Tara teki pari tosi hyvää pätkää seuraten ensin sisällä herkkukarkin kanssa ja ulkona pallon kanssa. Aika siistiä ja vähän kyllä jo pelottavaa myös. Hyvä päivä -putki nimittäin alkoi jo eilen, poniotuksen voittaessa mätsärinäyttelyssä oman luokkansa ja ollen jaettu BIS2:nen. Hyvä päivä -putket ei yleensä ole ihan kamalan pitkiä. No, otetaan ja otettiin ilo irti näistäkin, jaksaa sitten taas vähän rämpiä.

Vähemmän ajatuksia, enemmän hyvänmielen tekoja!

Pikku vinkki...

... ihan juu vaan pikku vinkki, kun kerran tuolta bongasin, jos koiraveräjää oot vailla vaikkapa Astra-merkkiseen kaaraan, tällainen on myynnissä. Harmi kun ei sovi omaan kaaraan, vaikka toivottavasti pian samanmoinen siellä olisi. (Kaikenlaistahan sitä voipi toivoa, lottovoitto kuuluu samaiselle listalle)

Korvat voi paremmin, syytä jäljitellään edelleen. Kiralla asusteenvaihtoaika, en muistanut mitä se onkaan, kun kunnon pohjavilla pölisee. Me ehkä hukutaan tähän karvaan, no on ainakin pian lämmin pesä täällä sisäpuolella taloa, koiranvillalla vuorattu. Kira sai muuten ihan yhtäkkiä leveyttä ympärilleen, se ei ole enää niin koipeliini mitä hetki sitten. Tuntui että ihan yhtäkkiä oli vaihtanut suuremman koiran pukuun. Tara on jo pieni sen vierellä.

Viime lihanhakureissulta tarttui hanskaan sellainen grippiliina, otetaan testikäyttöön kentälle, nahkaremmeli on super, muttei oikeen kentällä, perässä lepattaessa. Sotkeennun siihen ja se minuun, lisäksi se on kömpelö. (Minähän en ole, olen ketterä kuin norsunpoikanen!) Remmi ja narunjatke solmussa, iskee ärsytys jonka uhalla päästän koiran mielummin irti. No hyvin se kyllä viimeksi siitä huolimatta sujui, irtonaisella koiralla, ilman kömpelöä remmeliäkin, muttamutta... Luotto on grippiin kova, reenit menee ainakin varmasti paremmin sen kanssa! ;)

Ps. Mitä ihmeen vaatteita te oikeen muuten käytätte, sellaisia joihin ei tartu karvat, kestää vettä ja kuraa, eikä silti haudo narunjatketta tukahtumiseen asti?

Korvat, töhnät ja ruokinnasta

Raaaps raaps raaaps raaps.... plätplätiplätplät.... *Vaeltelua* Raaaps raaps raps raaps.... plätplätiplät plät.... *Vaeltelua* ja vielä pari kertaa sama. Herätyskellon ääni maanantai aamuyöllä. Tara The Korvakoira. Korva vaivasi taas. Eikun ylös ja pientä karhunpoikaa hellimään. Putsasin ja lääkitsin, taisi olla aika kipeä, rapsuttelin. Aijaijaiaiaijai... Riittää jo ei enää tarvi, aijaiaijai.... -Sanoi Tara. Ei tykkää yhtään ja ihmekös tuo, aika harva kai kivuntunteesta tykkää. Kira seurasi silmät ympyräisinä vieressä, oli kai varma että koitan Tara-paralle suorittaa jonkinsortin aivolobotomiaa. Loppu aamuyö meni keittiön tuvan sohvalla nukkuen puoliunta, valvoen ettei aikaisempi herätysääni toistu. Ei toistunut, tilanne rauhottui ja aamulla puoliseiskan aikaan iso nenä tökki poskea...ooootko henkissä, herää jo pahvi, tarvi koko päivää nukkua jos yöllä nyt vähän valvottaa...

Ei haittaa valvomiset ja väsy, pääasia että koiruudella oli parempi olo, itselläkin parempi mieli, pienempi huoli. Silti koko päivän pohdin ja mietin, korvalääkärillekin lähtöä. Tämä session on toistunut aikaisemminkin. Jo pentuna korvat alkoi töhniä, molemmat. Vaihdettiin pariin otteeseenkin ruokaa ja Eukanuban penturuualla tilanne rauhottui, töhnä loppui, huh. Meni hyvin, pitkäänkin, kunnes vasen korva alkoi vähitellen töhnimään enemmän ja enemmän. Eläinlääkäri käski pohtia ruokintaa ja määräsi korvalääkkeen. Vaihdettiin vehnällinen vehnättömään. JES! Se toimi. Nautaa uupui myös uudesta ruuasta. Edelliskesänä alkanut tassujenkin kirputtelu loppui, nauta-allergiaako? Raakaruokinta otettiin mukaan, kaikki hyvin, koiran ulkonäkökin senkun parani. Kunnes... Taas.

Korva töhnii, tassut kirputellaan. Mitä ihmettä? Mieti mieti mieti; Mikä sen olisi voinut aiheuttaa. Joku lihako? Broiskua, lammasta, ankkaa, hevosta, kalkkunaa, lohta... Sikaa. Ei nautaa. Tällä hetkellä syötöllä 60-40% mennään. En tiedä miksi, mutta tässä puolenvuoden sisään on tullut sellainen intuitio (menikö oikein, hieno sana!) että joku muu voisi korvata tuon Eukanuban. Vaikka itse aina tivaan ja tinkaan kaikkeen perusteluja, en oikein osaa järkevästi tätä edes perustella. Eikö tuo in-tu-iti-o ole siis ihan oikea sana tähän, korvaa ikäänkuin sen perustelun? Vaistojen varassa, Basic Instinct.

Mitä enemmän kyselen ja luen, sitä sekavammaksi menee. Kiran ja Taran kasvattajien äänet; "Vaihda se nappula lihaan!" - kuuluu aika-ajoin päässä, voimistuvalla volyymillä. Pahvi mikä pahvi, silti miettii kuivanappulaa, Eukanuban tilalle... Kuullun ymmärtämisen puutetta havaittavissa..ko?

En ihan vakuuttavasti osaa itsellenikään perustella miksi haluaisin sen nappulan ohessa, edes pieneltä osaltaan olevan, pakkanen on niin pieni, ettei tuplamäärä lihaa sinne mahdu? => Osta isompi. Mitä jos unohdan ottaa lihat sulamaan?! => Ole tarkempi, ei voi vaan unohtaa, ei ole mikään perustelu. Jos lähdetään jonnekin, kuivanappula on niiin helppo ottaa mukaan! => Buaha ha haaaa, lähdette jonnekin??! Tohon et usko itsekään, mihin te nyt menisitte, ikinä missään käy! Mmmm... Jotenkin vaan tuntuu turvalliselta käyttää sitä nappulaakin. Okei, se oli ensimmäinen jossain määrin hyväksyttävä asia, tai hölmön asian ääneen, tai julkisesti kirjoitettuna, sen myöntäminen, teki siitä hyväksyttävän asian.

Ihana eläinliikkeen myyjäkin ymmärsi tuskaani, kävin ruokia katselemassa ja päänsärkyäni sinne, pakenemiskyvyttömälle myyjäuhrille taas vuodattamassa. Hän suositteli Orijenin Adultia ja lihaa. Olin tyytyväinen juttutuokioomme, koska hän osasi kokolailla hyvin perustella omia ajatuksiaan. Itse barffasi tällä hetkellä mutta sanoi että on harkinnut siirtymistä puolet-puolet - linjalle. Tähän väliin nostan taas esiin Heidi Rubinin raakaruokinta-luennon. Ihanan epäfanaattinen raakaruokkija, tykkäsin! (Nimim. "Fanaattisuus on aina pahaksi!")

Toisaalta Nipsu ja Tiina söivät nappularuokaa, melkein pelkästään vallan. Ihan sennuiällä aloin laittamaan raakaa jauhelihaa joukkoon. Tintti ainakin 13½vuotiaaksi eli ymmärtääkseni pitkän ja ihan terveenkin elämän. Nipsukin kyllä, epilepsiaa lukuunottamatta. Toisaalta tämä kahden koiran luentakanta ei ehkä ole vielä järin hääppöinen tekemään suuria päätöksiä siitä, mikä koiralle pitkässä juoksussa on parasta. Toisaalta hyvän ystäväni, sekä appeni sekarotuiset elivät terveinä liki kakskymppisiksi(!!!) lähes sellaisella ruualla, joka on monen tieto-taitajan kauhistus ja lähes varma kuolema. Oliko avainsana sekarotuisuus vai mikä, tiedä häntä.

Jokatapauksessa se, mihin uskon, on se, että jokin on pielessä. Allergiat, korvien töhnimiset, ihottumat, viirupäisyys, sairaudet, jne. senkun lisääntyy. Onko se jalostus vai ruokinta vai molemmat vai mikä? (Oli muuten hyvä kirjoitus mielestäni SPL-lehdessä sivuten mm. eroahdistuksia ja koirien ylivilkkautta, joka on tänäpäivän THE ongelma, muttei siitä nyt sen enempiä, lähtee taas juna eri raiteille) Tosin noiden em. takana joka tapauksessa on aina ihminen itse. Noniin, taas syyttävä sormi osoittaa narunjatketta. Ei ole helppoa ei, koita tässä sitten tehdä viisaita valintoja ja ratkaisuja, sormen osoitellessa.

Pakkasessa on kuitenkin nyt broiskua, kalkkunaa ja lohta. Kaapissa vähän vielä Eukanubaa ja Orijenin pikkusäkki, joka jostainsyystä sai koirat ihan villiksi itseään kohtaan. Ilmeisesti se siis tuoksuu ainakin hyvältä? Jatketaan pohdintaa ja koitetaan tehdä viisaita ratkaisuja, kyllä aika sitten näyttää, miten kävi. Jostain syystä silti tiedän, etten ikinä onnistu näitä koiria valitettavasti parikymppisiksi pitämään.

Ps. Vih-Doin ilmoitus Taran kuvien saapumisesta saapui, nyt odotellaan sitten sitä ihan virallistakin tulosta. Tästäkin olisi muuten jokunen sana mielessä, mutta jääkööt sekin, ehkä jo ensikertaan! :) 

Toisenlaiset Germaanit

Pienisuuri-Flora
Voihan vintiö! Kattokaa nyt, tällainen mittarimato on veljen perheeseen liittynyt! →

Mäyrikset kyllä on mahtavia, pieniä suuria persoonia. Meilläkin kotona Kukka, se ensimmäinen koirani. Varmasti maailman kiltein koira. Sitten oli Velmu, vähän tuon kuvan vintiön värinen. Kova karkailemaan mutta myöskin ehkä maailman kiltein koira II:nen. Ja Sipuli, toinen koirani, jonka kanssa taisin käydä ekat näyttelyt ja agia kokeilemassa ja ajettiinpa muuten eka jälkikin!

Sipuli sai erityiskiitosta agissa siitä, ettei kuulemma mäyrikset yleensä hommasta oikein innostuneet, vaan menivät mielummin vähän omien kiinnostuksiensa mukaan. Sipulin kanssa käytiin myös ekalla koiraleirillä ja asusteltiinpa välillä Tampereellakin pieni hetki, kesätöiden merkeissä. Leirillä ja Tampereella oli mukana myös saksanpaimennin Kerri, joka oli ehkä maailman toiseksi kiltein saksanpaimennin, heti Tintin jälkeen.

Ja vielä yksi mäyris, Nipsu. Nipsu tuli tänne nykykotiin. (joka tosin on ollut jo koti ennen sitäkin ja nuo kaikki em. koiruudet, Tinttiä lukuunottamatta, sen aikaisen tämän kodinpitäjien, äidin ja isän koiria, noin aikuisten oikeesti) Nipsu ehkä vaatisikin jo ihan oman postauksensa, muistelon merkeissä. Mäyriksethän kun ei ihan pieneen tilaan mahdu, vaikka pieneen kokoon onkin pakattu.


Tara 4 vuotta!

Parikin asiaa, kuten Rrrryhtiliike eli päk thö the Kenttä ja Taran 4 vee syndet!

Siellä se, jossain, Pikku-Tara! ©P.Hassinen.
Tärkeimmät ensin, eli tietysti ne Taran syndet. Tasan neljä vuotta sitten Hurukselan kylässä harmaahukka-Ruuti-emo sai viisi tummanpuhuvaa tenavaa ja minä sain yhden elämäni viisaimmista tai ainakin rakkaimmista päätöksistä, soittaa kasvattajalle ja kysellä oliko se meidän penneli siellä. Tarina Tarasta oli saanut alkunsa ja jatkuu vielä reilusti toiset samanmoiset vuodet. Mitäpä sitä muuta koiralleen kaikkein eniten haluaisi syntymäpäivälahjaksi antaa, jokaisena synttärinä, kuin pitkää hyvää elämää. No, jotain kuitenkin, joka itse sankarittarestakin joltain tuntuu tai ennemmin maistuu.

Aamulla tarjoiltiin lohiateria ja päivällä luu... (Mitämitämitä, missä se luu on, haistoin jo eilen että se on tuolla kaapissa, anna se jo, anna anna anna!) Mutta... (Mitä mutta, ei mitään muttia häh?!) ensin pesulle! (Whaaaaat?! Pesulle?! C'moon!) Ei ihan hirveesti harrastella tota koiruuksien pyykkausta, mutta nyt oli hyvä ilma, pihalla sitten paistatella, sitä luuuta syödessä... 

Aaamupala, aaaamupala.... 
Jokojokojokojokojoko jo joko....?!?!?
Kainalohiet pois pestynä olikin sitten mukavaa käydä luun kimppuun. (Omnomnomom...)
Ja eihän tietysti pikkusysteriäkään ilman jätetty, oma luu sillekin. (Pienempi tosin kun mun, tietysti...)

Loppusynttäripäivä menikin kaksijalkaisten "kaapeista vaatekaapeiksi" - tuunauksessa. Synttärisankari vähän kyllä välillä  vilkuili kuin ajatellen että joko nää bileet ny loppu, erityisesti se tarjoilu...?

Niin ja hyvää synttäriä tietysti muillekin BeeceeBee-penskoille!

Sitten takaisin perjantain tunnelmiin, eli RrrRRryhhHtiliikkeeseen! Pitkän, jos minkäkinmoisten selitysten siivittämän tauon jälkeen hypättiin dogibiiliin ja huristeltiin Kirtsarin kanssa THE Kentälle. Oli se vaan jännä, kun reppua alettiin pakkaamaan, molemmat tiesi. Kira alkoi toohottaa ympäriinsä ja oli sitä mieltä ettei palloa kuitenkaan reppuun vaan suuhun. Tara taas oli mökömökö-fiiliksissä, vähän touhuten mukana, mutta marttyyrimäisen vaisusti. (Joojoo, jättäkää mut taas vaan tänne, mitäs mä, menkää te vaan, kyllä mä täällä, YKSIN taas, pärjään...) Vaikka miten sille on kerrottu, kuinka tärkeä ja vaativa tehtävä se vasta taloa onkin vahtia, eikä sitä penskalle vielä voisi edes toimeksi antaa, vaan vaatii nimenomaan vanhemman ja rohkeamman otetta, iskee aina silti toi marttyyrimartta-asenne. Onneksi toinen kaksjalkaisista tuli sopivasti kotiin eikä tarvinnut Taran jäädä yksin mököilemään.

Oltiin taas, tai siis... No oltiin ajoissa paikanpäällä (yleensä kun oon myöhässä) ja huudit oli aika hiljaset. Siinä sitten palloiltiin nurkissa ihmetellen ja haistellen, aloin jo epäilemään tuleeko ketään, (se leirikin ja kaikki kun kerta) oli nii-in hiljaista mutta alkoihan jengiä valua paikalle. Se pieni pentukuumeen kylväjäkin, joka ei ollut enää niin pieni vaan aika iso tai ainakin isompi paaaljon kuin viimeksi, kuten korvansakin. Vaan vallan hurmaava pentupoika se edelleen, parempi ettei liian likelle joudu...

THö Kentältä. (Vanhaa mätsärikuvaa) ©T.Eskelinen
Vähän alkuunsa Kiran kanssa palloiltiin kentällä ja vau, sehän palloili! Geelipallon voima on mahtava! Ei muutakun hetkeksi autoon ja narunjatke tuijottamaan & imuttamaan tietoa näkemästään, muiden tekemisistä. Ja sitten takaisin kentälle. Vähän kerrattiin asioita mitä on tehty ja miten ne sujuvat nyt. Hyvin sujuivat, ainakin Kiran kohdalla. Se jaksoi olla skarppina ja mukana. Aito hämmästys, lähinnä siksi, että oltiin pitkästä aikaa kentällä (eikä ees ihan yksin-kaksin) ja silti se pääosin piti huomiota oikeassa paikassa eli narunjatkeen häseltämisessä. Ehkä sekin ajatteli että tämä on vaan nähtävä, mitä toi oikeen duunaa... 

Joku henkillökohtainen dilemma on muodostunut palkkakäden paikasta ja siitä koitetaan nyt päästä eroon. Lisäksi saatiin kotiläksyksi opetella pakki, Helkaman sukulaissielu Kira kun ei osaa sivulta pakitella, siis korjata tarvittaessa taaksepäin. Ai mitä se tekee? No se nousee ylöspäin ja siitä taaaa...aaaa..aaa..aaapua - ksepäin muksis-hupsis. Joo,o, todellakin kellahtaa kumoon. Nyt koitetaan treenata vähän sitä ajatusta takajaloista ja niiden taaksepäinkin liikkumisesta. Tai no kyllä se osaa pakittaa esimerkiksi umpikujasta, muttei sivulta. Ehkä se vaan on niin keskittynyt, siinä sivulla. 

Ollaan kyllä kaikenkaikkiaan kaikkeen saatu hyviä vinkkejä ja ajatuksia (Näitähän ei koskaan tule liikaa, vinkit ovat erittäin tervetulleita, kiitos!), paljon sellaisia joita pitää ajatuksella ajatella että ne oikeesti ja sisäistää. Ja sitten vielä se, että niitä oikein osaisi soveltaakin, koirakohtaisesti. 

Huh, ei oo ihan helppoa ja vielä kun jotenkin kokoajan ajattelee että iiiik, teenkö nyt väärin, jos teen väärin niin menee vääräksi koko touhu eikä oikene enää ikinä... Onneksi koirat on aika anteeksiantavaisia ja uskoisin että jos valvovien silmien alla kuitenkin käydään, en ihan voisi (en kai?) sössiä koko hommaa, varsinkin kun koiruus on fiksu. 

Ja päk to the real life myös; Huomenna alkaa taas työt ja koirienkin puolesta harmittaa, ne on olleet niin tyytyväisiä kun on saaneet tulla ja mennä ovesta, olla pötkötellä pihalla, siellä molemmat nytkin (22:50) päivystävät. Joskus sitten puolen tunnin päästä Kira tulee sisälle, kömpii punkkaansa laittamaan yöksi ja Tara vasta, kun ilmoitetaan Nukkumatti pian saapuvaksi. Tai samaa matkaa iltatallista. No saahan ne edelleen illalla ulkona oleskella, mutta päivät... Ehkä päivät on niin kuumia että ovat mielellään sisällä sitten varjossa... Ja remminjatke haukkoo happea tukalassa toimistossa... Pläääh...

Pikkusynttärit

Päivän paras hetki? Aamukahvi aamutallin jälkeen, koirut nukkuu lähellä. Ehdottomasti. Aina ollut ja tulee olemaan ❤ Penni täytti eilen pu...