Tuhat ja yksi kämmiä...

Tuhatjalka? Ehkä vähän radikaalia, mutta tuntuu nyt siltä, että on sanallinen arkkuni avattava aiheesta, joka varsinkin fasebuukin hampaisiin on päätynyt, nimittäin pieneläinklinikka Tuhatjalka. Valitettavasti täytyy tunnustaa, että hartaasti itsekin kuulun jo niihin, jotka toivovat ettei koiruleita tarvi ko. paikkaan (jos toki muuallekaan) päivystykseen viedä. Tämän tiimoilta on perustettu jo oikein adressi ja omakohtaisesti en muista että ennen vastaavanlaista älämölöä olisi mistään klinikasta noussut. Myös Turun Sanomat uutisoi  paikan eräästä hoitokämmistä, fasebuukista näitä löytyy jo sitten enemmänkin. Hyviäkin kokemuksia on ja niinhän pitääkin. Onko huonoja jo silti paljon enemmän?

19.1.14. tulee 3 vuotta siitä, kun pieni mutta sitäkin pippurisempi mittarimatomme Nipsu The Mäyräkoira tuupertui aivan yllättäen illalla, juuri ennen iltatalliin lähtöä, olkkarin matolle. Hetki ennen se oli innoissaan tervehtinyt töistä tulijat, syönyt, ulkoillut ja puuhaillut omia iltajuttujaan aivan normaalisti. Seuraavaksi sitten täysin voimaton pieni koiruus kramppaili maassa. Koska Nipsulla oli ollut jo useamman vuoden epilepsia, ajattelin kyse olevan siitä. Soitin kuitenkin päivystävälle Tuhatjalalle, jossa asiallisesti neuvottiin hetki seuraamaan, hekin uskoivat epilepsiaan. Käskivät soittaa uudelleen jos tilanne menisi toisenlaiseksi.

Siirsin tarkkailuvuoron toiselle kaksijalkaiselle ja tein ehkä elämäni nopeimman iltatallin. Sisälle tullessa soitin klinikalle, tulossa ollaan, jotain muutakin on nyt menossa kuin normi epikohtaus...

Lähteissä pieni koira meni kipushokkiin, tyhjyyteen tuijottaen. Se oli veltto ja viileä, kramppaili ajoittain. Puolessavälin matkaa se alkoi ujeltaa surkeasti narunjatkeen paniikkia kasvattaen. Kyse oli jostain oikeasti vakavasta. Ovesta sisälle päästyä vastaanottovirkailija kyseli siinä kohtaa tyhmiä, siltä kai se aina tuntuu kun itsellä hätä ja huoli kova, pitäisi vaan nopeasti tehdä jotain kipuilevan eläinystävän hyväksi, eikä kysellä tyhmiä. Pyysi myös punnimaan johon mutisin että oliko tuokaan nyt tarpeellista, tässä tilanteessa ja jatkoin vähän äänekkäämmin että koira oli sitten ihan aikuisten oikeasti aika huonossa jamassa...

Päästiin vihdoin itse aiheeseen, eläinlääkäri tuli tutkimaan koiraa, perushommat mukaanlukien lämmönmittauksesta alkaen. Totesivat myös vihdoin kyseessä olevan jotain pahempaa. Rajusti kramppaava koira, kipushokissa, ikenet vaalenneena, hiljaa valittaen. Oliko lämmöntieto sitten ihan oikeasti tarpeellista tieto siinä tilanteessa, oli kai. Seuraavaksi todettiin koiralla verenpaineiden romahtaneen ja olevan sisäinen verenvuoto.

Ja eikun tippaan ja kuulemma kuviin. Itku kurkussa sanoin olisiko aiheellista olla nyt vaan armelias ja päästää koira nukkumaan ikiunta. 11vuoden ikää lähestyvä, epilepsiasta ja sydämen jonkinsortin sivuäänistäkin kärsivä koira, tässä tilassa... Toimintaa enemmän ohjannut hoitajakin jo tokaisi että tilanne taitaa olla aika huono... Narunjatke meni entistä vetelämmäksi. Ei kai tässä nyt enää mitään kuvia, päästettäisiin Pikku-Nipsu nukkumaan ja pois kivuista.

Mutta ei. Asiasta ei edes keskusteltu ja tipanlaittoyritykset jatkuivat lämpöpeittoetsintöjen kera. Edelleen oli vakaa aikomus lähteä kuviin. Edelleen hoin että eikö olisi aiheellista nyt vaan nukuttaa selkeästi kärsivä eläin, jolle ei ennusteet varmasti ole hyvät, samalla silitellen pientä kylmää luppakorvaa. Omistajan jutuille oli ko. paikassa jotkut ihan omat äänisuodatuksensa, koska niitä ei selkeästi kuultu. Silloin koiruus päätti ottaa ohjat omiin tassuihin, kääntyi vielä kerran katsomaan, ujelsi hiljaa, huokaisi syvään ja lopetti taistelun. Sensijaan eläinlääkäri ei. Ei ennenkuin sanoin että nyt ainakin taitaa olla turha jatkaa. Ihmeissään tohtori alkoi etsiä pulssia ja todetessaan että koira todellakin oli lakannut hengittämästä, kaappasi sen kainaloon ja häipyi.

Voitte vaan kuvitella fiilikset siinä vaiheessa. Surunsekainen iso hämmästys, jaahas ja mitäköhän nyt? Hämmästynyt, surullinen ja väsynyt, katsoin hölmistyneenä yhtä järkyttynyttä Kätevä Isäntää ja kysyin minne ne nyt lähti, mitä nyt tapahtuu? Sitten kurkkasi hoitaja ovenkarmin takaa kysyen; "Niin... Kai sen saa elvyttää?" Mitä? Elvyttää?! Jonkinsortin itkunsekainen naurunpyrskähdys pääsi ja pohdin näkeväni vaan pahaa unta, painajaista parhaimmillaan ollen keskellä jotain koirien omaa Teho-osastojaksoa. Kohta herään, rutistan pikku-Nipsua ja totean miten ahdistavan unen näin ja lähdetään yhdessä aamutalliin koko porukka, ilman koirien Teho-osastolääkäreitä ja hoitajia.

Mutta että siis oikeasti, elvytetäänkö koiriakin? Tai elvytetään vaan JOS kyseessä olisi nuori tai edes keski-ikäinen, vaikka jo leikkauksessa oleva koira, tulevaisuus edessä, hetkellisen sydänpysähdyksen kanssa mutta EI TODELLAKAAN elvytetä epileptikkoa, jonkinasteen sydänvikaista 11vuotiasta koiraa, joka oli mennyt kipushokkiin ja jolla oli jo sisäinen verenvuoto ja joka jo väsyi taistelemaan kipujensa kanssa, ei todellakaan.

Nipsu nukkui toisessa huoneessa toimenpidepöydällä ikiunta ja eläinlääkäri parin metrin päässä todeten että sydän sitten pysähtyi. Niinpäniin. Taisi se pienen sydämen kipukynnys ylittyä, harmi ettei niitä kuvia ehditty ottaa, olisi niistä kuitenkin rahaa ainakin vielä saatu nyhdettyä. No en sanonut ääneen, mutta pääni sisällä joku pieni Katkera-Peikko sanoi. Sureva-Peikko vollotti kuitenkin äänekkäämmin ja Katkera-Peikko jäi siinä kohden protesteineen kuulumattomiin.

Tarjosivat tuhkattavaksi lähettämistä yhteistyökumppanilleen Vernalle. Ajatus (edes se) kuulosti hyvältä, mihin keskellä talvea olisi nukkumapaikka saatu, sopii, sen enempiä kyselemättä. Lasku, tilanneraportti ja kiitos hei. Raportissa luki kauniisti; "Otamme osaa suruunne."

Mikä meni vikaan? Parin päivän päästä, kun Sureva-Peikko oli jo vollottanut äänensä käheäksi, Katkera-Peikko sai äänitilaa. Miksi ihmeessä jo seniori-iässä olevaa, sisäisestä verenvuodosta kärsivää epilepsiakoiraa ei lopetettu mahdollisimman nopeasti, heti tilanteen selvittyä? Miksi ihmeessä vanhaa epilepsiakoiraa, jolla oli verenpaineet romahtaneet, piti väkisin yrittää kuvata? Kyllä me varmasti kaikki noin maalaisjärjellä ajateltuna jo siinä vaiheessa ymmärsimme, ettei aikaa ollut paljon ja ettei 95% varmuudella kuvien tiedot koiraa elävien kirjoihin olisi tuoneet. Ja miksi ihmeessä vanhaa, elämäntaistelussa väsynyttä, sisäisestä verenvuodosta kärsivää epilepsiakoiraa olisi vielä pitänyt elvyttää?!

Enpä keksi yhtäkään järkevää syytä. Eräs eläinlääkäri ehkä yritti jonkinlaista selitystä toiminnalle ajatella niin, että nykypäivänä eläinlääkärit eivät meinaa uskaltaa lopettaa kärsivää eläintä, koska omistajat eivät sitä kestä ja haluavat että ihan kaikki mahdollinen ainakin yritetään tehdä. Saattaa olla niinkin, nykyihminen on niin kovin heikko ja itsekäs. Onhan se hienoa, jos toivoa on. Että  kaikki yritetään tehdä mitä tehtävissä on, mutta jos ja kun toivoa ei ole, tulisi eläinlääkärin ehdottomasti ohjata asiaa niin että armeliaisinta olisi päästää eläinystävä pois kivuistaan, rohkaista omistajaa raskaaseen ja vaikeaan päätökseen. Minä olin jo muutaman kerran asian tuonut esiin mutta eipä siitä edes keskusteltu. Miksi piti kitkuuttaa ja väsyttää koiraparka loppuunasti? Jäi paha ja heikko olo, joka asian tiimoilta vaivaa ja tulee vaivaamaan aina. Anteeksi Pikku-Nipsu etten ollut vahvempi.

Eikä tämä jäänyt tähän, kun perhepiirin likemmäs jo 20v vetelevä pappakoiruus piti myös viedä ikiuneen päästettäväksi, päivystysaikaan sekin, siis samaan paikkaan, oli Kätevä Isäntä saanut samantapaista kohtelua taas osakseen. Oli jälleen ihmetelty ja esitetty lisätutkimuksia tehtäväksi. Tähän varautuneena Kätevä Isäntä piti tiukasti päänsä, toi maalaisjärjen äänen esiin ja vaati lopetusta, heti. Pappakoiruus olikin jo niin väsynyt pitkästä elämästään että lähti heti luvan saatuaan. Miksi tätäkin olisi pitänyt vielä tutkia? Hyvä se on että tutkitaan ja koitetaan ehkä oppia uutta mutta rajansa silläkin, kenen kustannuksella ja tarkoitan ensisijaisesti eläimen etua ja sen jälkeen omistajaa, henkisen ja varallisen voimakkuutensa tiimoilta.

Myös tuttujen henkitoreissa ollut koira kävi ko. paikassa. Loppujenlopuksi hyvin huonossa kunnossa oleva koira oli siirtynyt toiselle klinikalle jossa omistajalle todettu hoidon olleen väärä ja aivan liian hidas. Koiraa oli lähetetty kotiin toipumaan, kun olisi asialle vielä pitänyt ja voinut tehdä jotain. Koira hiipui hoitoyrityksistä niin huonoon kuntoon että lopetus oli ainoa vaihtoehto.

Kuulopuheita on aina paljon, joissa koko totuus ei välttämättä aina olekaan se koko totuus. Nämä kolme lähikokemusta kuitenkin riittää omakohtaisiksi siinä määrin että kyllä, toivoisin päivystyksen siirtyvän toisaalle. Hoitovirheistä puhutaan tosi vähän, ihan ihmispuolellakin, niitä kuitenkin sattuu. Tekevälle sattuu, ihmisiä erehtyväisiä me kaikki, mutta rajansa todella kaikessa. Se, ettei uskalleta puhua, onko se pelkoa, pelätään että joskus avuntarpeessa ainoa avuntuoja onkin juuri se paikka, jota kovasanaisesti viimeksi kritisoi? Hyvin useasti käy myös niin, että hoitoon tyytymätön vaihtaa paikkaa eikä alkuperäinen saa koskaan palautetta eikä edes kuulla oikeaa syytä, miksi asiakas ei enää tullut takaisin. Helposti jää silloin harhakuva onnistuneesta diagnoosista ja hoidosta, potilas varmasti parani koska ei tullut enää takaisin. Arka aihe muttei saisi olla.

Vaan mitä teet, kun viet auton korjattavaksi ja se ei tulekaan kuntoon? Vaadit korvauksia jos mistäkin ja haukut avoimesti koko korjaamon alimpaan madonkoloon. Jaa että konetta ja eläintä ei voi verrata? No totta sekin ja luulisikin sen eläimen olevan tunnearvoltaan vielä tärkeämpi, näin ollen siis vaativan sitä totuutta ja yritystä vielä sinnikkäämmin.

Eläinten hyvinvointia penätään sinnikäästi ja selvähän se. Silti se tehdään joskus joiltainosin melko hankalaksi. Pakko on tähän vielä kertoa aikaisempien vuosien päivystyskeikasta, jolloin Nipsun epilepsia oli alkumetreillä ja toinen kohtaus iski, jääden päälle, keskellä viikonloppuyötä. Silloista yöpaikkaa piti Kaarina. Koira alkoi tietysti virkoamaan ovesta sisälle astuttuamme (hyvä toki niin!), joten toimenpiteinä riitti lämmönmittaus ja sydänäänien kuuntelu. Loppudiagnoosi oli kaikki ok. Ja kehoitus varata arkiaikana tutkimukset sekä niiden mukaan mahdollinen loppuiän lääkityksien aloitus. Tämä lysti kesti ehkä 15minuuttia ja lasku kipusi hyvin toiselle sadalle... Ei ihan halpaa, ole siis miljardööri jos haluat huolehtia rakkaasta karvakorvastasi? Palkka ja kulut pitää saada, mutta rahastetaanko nyt paikassa josta se on helppoa, elimen hyvinvoinnin kustannuksella. Ihan käsittämättömiin asenteisiin on myös tullut törmättyä, lähinnä hevosten kanssa, "Soittele vaikka parinpäivän päästä aamulla, silloin ehdin varmaan tulla" -vastauksena pahasti ähkykipuisen ponin kohdalla, jolle luojankiitos, toinen ell:i soitti lähetteen heti Helsinkiin. Ilman tätä, parin päivän päästä, poni ei olisi enää elävienkirjoissa. 

Jokin ei nyt ole ihan kohdallaan ei. Halu auttaa rakasta karvakorvaansa tarvittaessa on varmasti meillä jokaisella kova, vaan hätä kasvaa suureksi kun ei enää tiedä mistä apua uskaltaa, pystyy ja voi hakea. Päivystysaikana vaihtoehtoja ei paljon edes anneta. Toivokaamme siis, tassut ja varpaat ristissä, ettei ainakaan päivystysaikoihin jouduttaisi kovin usein turvautumaan. Jos sulla on luottolääkäri, pidä siitä kiinni, kynsin ja hampain. 

6 kommenttia:

  1. Me kun vietiin se pieni Tirri-pentu eräälle klinikalle Tampereelle, siellä olisi alettu kuvaamaan ja tutkimaan tarkemmin sitä vaikka tilanne oli se, että sydän löi yli 200 ja ruokatorvenlaajentuma vaivasi. Ennen tätä oli toki Tirri tutkittu muualla, mutta tuolloin oli pakko se viedä ell kun pieni pentu alkoi mennä veteläksi. Silloin kyllä tiukasti sanoin, että enää ei tutkita eikä kuvata, paranemisennuste oli olematon. Sydän olisi pettänyt pian jo muutenkin. Minusta pieneläinten hoito on mennyt rahastamiseksi klinkoiden yleistyessä.
    Tuhatjalasta Tampereella on vain hyvää sanottavaa. Tosin Jussi S, ell ei siellä enää ole. Meille kerrottiin joka tutkmuksen hinta ja aina kysyttiin haluammeko niitä tehtävän.
    Surkeaakin surkeampaa on kuulla tuollaisia tarinoita ja sitä niin toivoisi, että aina ajateltaisiin eläimen parasta. Ja aina se ei kyllä ole lisätutkimus kun olisi armeliaampi päästää toinen jo sateenkaarisillalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aamen. Ei tähän ole mitään lisättävää eikä poisotettavaa, täysin samoilla linjoilla täällä ollaan.

      Poista
  2. Kiinnostaisi tietää mistä moinen diagnoosi: sisäinen verenvuoto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kova kiputila, verenpaineen romahdus, shokki, peräpäästä verenvuotoa.

      Poista
  3. No meillä ei koirasta otettu edes verikoetta kun tilanne EI ollut vakava. Yöllä klo 01.00. Koira oksensi ja ripuloi verta. Reilu 12 tunnin päästä koira kuoli kotona. EIkö ollut vakavaa??
    Tampereen tuhatjalka on vastuussa alle 5 v koiran kuolemasta!
    Eläinlääkärilläkin on vastuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Surullista kuulla :( Jaksamisia surussa. Olen täysin samaa mieltä että eläinlääkäreilläkin pitää olla joku vastuu, todellakin. Liian harvoin niihin puututaan, hoitovirheisiin, vääriin diagnooseihin jne. Kovin usein huonon kokemuksen tai väärän diagnoosin jälkeen me vain maksamme kiltisti ison laskun ja vaihdamme muualle. Kritisoimme blogeissa ja facebookissa mutta emme suoraan ko. klinikalle tai eläinlääkärille. Päästämme eläinlääkärit helpolla, kuulematta oliko diagnoosi oikea vai väärä. Tähän olen sortunut itsekin. Aika on opettanut, kyseenalaistamaan kaikkea, vaatimaan. Olen nykyään sen takia varmasti useamman eläinlääkärin painajainen, mutta minä maksan, minun eläin - minä haluan palvelua ja tietoa vastineeksi. Minusta tässä kohden saa - pitää olla itsekäs, sen rakkaan karvakorvan puolesta. Ja sama pätee ihmisten puolella jos tuntuu siltä että apua tarvitaan. Kipeä aihe, paljon jaksamisia kaikille sen kanssa painiville.

      Poista

Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!

Ikävä on musta

Facebook-muistot on koukuttavia, katsoa mitä vuosia sitten juuri tänään tapahtui. Vaan kun ne alkaa muistuttaa poismenneistä karvakorvista, ...