Sulaneita ♥ ja Citydogi

Alkoi oikein ahristamaan, kun pohdin miten kauan siitä olikaan kun viimeksi ollaan ihmisten ilmoilla käyty, Kiran kanssa siis. Pohdin jo kaikenlaisia ongelmia ja ajatuksia siitä, miten jo ihan aikuiseen kokoon kasvanut Kira menisi toiseen suuntaan ja narunjatke toiseen. Toisaalta sen kuulolla olo kotona on kokenut merkittävän edistyksen ja sinällään toinen sisäinen minäni oli luottavainen asian suhteen ja hyvä niin.

Jo aikaisemmin kaupunkimaailmaan meidät tutustuttaneet Mari ja karvakaverit lupautuivat jälleen tehtävään ja laumallisesta karvakavereita Kiran henkiseksi tueksi tällä kertaa lähti Tito. Viimeksi nähdessämme se oli vielä aivan pikkumies, nyt kokoluokka oli jo ihan toinen mutta luonne edelleen aivan erinomainen, varsinkin tällaiseen vastuulliseen tehtävään. Siispä suuntasimme auton keulan jo aiemmin sovittuun treffipaikkaan, cityvilskeeseen. Pekka Pouta olisi voinut olla hengessä paremmin kyllä mukana mutta painoimme korvat luimuun, vesisateen sekä raikkaan tuulen puhallellessa. Juttua riitti sen verran ettei ilma kyllä loppujenlopuksi haitannut tahtia yhtään.

Kira käyttäytyi paremmin kuin hienosti, toinen sisäinen minäni oli taas viisaampi. Ensin piti tietysti moikata uutta karvakaveria Titoa ja kaksikko näytti tulevan oikein hyvin juttuun. Kira suhtautuu edelleen kohteliaasti uusiin tuttavuuksiin, hienoa. Sitten lähdettiinkin tarpomaan katuja pitkin. (Tiedän ettei Kira halua tätä kaiken kansan tietoon, mutta pakko on kertoa miten hassusti yliuteliaalle koiruudelle voi käydä, kun kävelee mies-urhokoiran takana, joka pysähtyy tolpanjuurelle... No ei ehkä ainakaan kannata mennä kiiruusti tutkailemaan tolpanjuuren koiraposteja jos urhokoiruus on vielä paikalla... Arvaat varmaan mitä lähes ja melkein tapahtuikin... Käsite "pissipäisistä" koirista valkeni jotenkin ihan eritavoin minullekin!;)

Kira talsi kaduilla kuin vanha cityasukki, autot sai suhata ohi, (no vähän korvat meni vaakatasoon, kova nastojen rapina ja muu meteli ei kai ollut herkän maalaisrauhaa rakastavan neidon mieleen.) suojateillä odotettiin kauniisti, ohimenevät pyöräilijät ja jalankulkijat eivät haitanneet, mitä nyt muutamaa olisi ollut kamalan kiva mennä tervehtimään. (Niin luottavainen asenne, voi kun kaikki ihmiset olisivatkin niin hyviä minkälaisina Kira ne näkee...) Seuruutakin tarjottiin aika-ajoin! (Ja mää olin niin ylpeä!)

Citykoirailun urakka väsytti pientä maalaistyttöä ja kotimatka meni nukkuatuhistellessa. Päikkäreiden välissä narunjatke tosin heitti auton parkkiin Titon kotipihalle ja kipaisi katsomaan aivan valloittavaa koipelliinipenneliä. (Jännä paikka tämä kyseinen karvakaveripaikka, aina kun siellä piipahdamme, on paikalla samaan aikaan joku mielenvalloittajapenneli? Alan minäkin pian uskoa näihin moniin salaliittoteorioihin...)

Känny jäi autoon, joten valitettavasti en sulle kuvaa saanut ja ehkä ihan hyvä niin, olisi vielä sydämiä sulannut... Voit joka tapauksessa fiilistellä tämän jouluisen kuvan tiimoilta ja vain kuvitella miten nopeasti allekirjoittaneen sydän suli, kun pieni Whippet-pentu kiipesi, yhtään ujostelematta, syliini pienelle kerälle... *Oih..*

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!