Ystävä surussa

Kaikki me suremme omalla tavallamme. Toiset haluavat olla omissa oloissaan, toiset alkavat ylipuuhakkaiksi. Toiset haluavat puhua asiasta ja jotkut ovat ulospäin kuin mitään ei olisikaan, vaikka sisällään surevat suuresti.

Yhtäkaikki, jokaisella tulisi olla jotain tai jokin, joka vie ajatukset aluksi edes hetkellisesti pois murheesta, näyttää tietä eteenpäin, yli surun, pois pysäyttävän murheellisesta hetkestä ja tilasta. Joku tai jokin, joka pitää arkea yllä ja pakottaa pitämään sen rutiineista kiinni.

Silloin kun tekisi mieli itkeä, ei voi olla hymyilemättä kun Tara ja Kira juoksevat vierivieren pellolla, niin lujaa kun pääsevät, toisen yhtäkkiä taklatessa toisen heinikkoon ja melkein kuulet taklaajan(-Taran) hihittelyn. Tai kun Kira innoissaan haluaa esittää parasta seuruutaan, ihan oma-aloitteisesti tulee viereen ja tuijottaa ylös "Kato, mä osaan!" Tai kun Tara menee 20m päähän makaamaan ja on sitä ennen pudottanut pulikkansa ½ väliin, tuijottaen paikaltaan tiiviisti suoraan silmiin, "Sano vapaa, sano nyt! Joko vapaa? Saanko jo lähteä, kohta mä lähen tästä niin et sammaleet lentää! Sano nyt se vapaa-aaa!!". (Tämä on joku sen omakehittelemä juttu, älä kysy...)

Eikä ehkä toisinaan voi olla parempaa lohduttajaa kuin koira, joka tulee varovasti viereesi ja painaa pään syliisi, katsoen syvillä tummilla silmillään, ties minne sielusi sopukoihin, "Mää oon tässä, älä ole surullinen".

Ne ovat sinusta riippuvaisia, tarvitsevat huomiotasi ja huolenpitoasi, joka ikinen päivä suurista suruista tai iloista huolimatta. Ne pitävät sinut liikkeellä ja antavat vastineeksi vilpittömän uskollisuutensa ja typerät juttunsa, toimivat mielenpiristäjinä ja toisinaan myös juuri sopivan asteisina ärsytyksinä. Ne ovat kaikkea sitä, mitä arki tarvitsee rullatakseen, aina vaan eteenpäin.

Kiitos karvaystäväni, jälleen, en voisi (enkä edes halua) kuvitella elämää ilman teitä. Aina uskolliset.

Life goes on.

1 kommentti:

  1. Totta jokainen sana. Itsekin olen kiitollinen omista lohduttajistani. Tuikku lohduttaa tulemalla lähelle ja olemalla vain siinä, kun normaalisti se mieluummin makoilee omissa oloissaan. Ledillä sen sijaan on suorasukaisempi tyyli, se hassuttelee, punkee syliin ja koettaa nuolla kasvoja niin kauan että käy naurattamaan. Kyllä ne vaan huomaa milloin kaikki ei ole reilassa, mutta ihmeellisintä on se miten ne haluaa olla avuksi sellaisessakin asiassa.

    VastaaPoista

Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!

Jälkiä pimeässä...

Kiitos kuvasta Koutsi, ihan itse pöllin ;) ... pimeät jäljestäjät. Alkaa ilta olemaan armoton, valo käy vähiin, tunnit vuorokaudessa v...