Surviver Game

Myrskyn jälkeistä elämää, joulukalenterin luukkuja paukutellessa. Sekin tökki joutuessaan Rva Myrskyn pauloihin, sähköjen ollessa jonkinaikaa poissa. Torstai-perjantai yönä oli kaamea myrsky, varmasti ainakin osa teistä myös sen ohimennen huomasi. Tällä kertaa myös täällä asuvat koirat oli samaa mieltä, erityisesti Tara. Se oli vähän yllättävää koska Tara ei ole pelännyt ennen mitään luonnonjuttuja, ukkosia, tuulia tms. Sinä yönä oli toisin.

En itsekään saanut unta kun tuuli repi ja riepoi. Joskus alkuyöllä meni sähköt. Talo nitisi ja kitisi antaessa tiukkaa vastusta rajusti puskevalle tuulelle. Kovaa kohinaa, rapinaa, ryminää, puhinaa, kolinaa... Sitten alkoi kuulua huolestunut pieni piippaus. Tara. Eikun ylös sängystä ja tilannetta tarkastamaan. Oliko jotain jo lentänyt jonnekin, josta Tara halusi ilmoittaa.

Ei, se halusi ulos. Ulos?! Tuonne myrskyyn?! Eihän tuonne ulos nyt kukaan voi mennä tai haluta?!! Joo, ulos se halusi, eikä siinä muu auttanut kun ulos koiruus päästää. Ilmeisesti unenpöppörössä (jos siihen voisi nyt ees tällä kertaa vedota) ei ajatus leikannut ja päästin koiran totuttuun tapaan ovesta siis ulos... ... i r t i ... Samassa kun Tara pinkoi häviten takapihan pimeyteen, myrskyntuiverrukseen, hoksasin miten fiksu teko se olikaan, kertakaikkiaan. En todellakaan ajatellut asiaa sen enempiä kun kerran sääilmiöt eivät olleet koskaan Neiti Pinkeämielen mielentilaa järkyttäneet, mutta siinä oveen pelonsekaisin tuntein tuulen listiessä, kävi todellakin mielessä että mitäs jos se ei nyt takaisin tulekaan. Pelkää ja koittaa juosta tuulta piiloon, jonnekin häviksiin? Onneksi pelko oli turha, asiat toimitettuaan Tartsu kiisi takaisin sisälle suojaan. Huh. Valtava huh.

Silti se oli levoton. Meni omaan punkkaansa mutta tuli hetkenpäästä viereen istumaan, pälyili hermostuneesti ovea ja ikkunoita ja piippasi. Kira ihmetteli myös, muttei niinkään ollut hermostunut. Kunhan ihmetteli. Vedin koirien punkat keittiön puusohvan viereen ja pistin sohvalle pötkökseni. Molemmat koirat tulivat ihan viereen ja toisiinsa kiinni. Rapsuttelin niitä puolitokkurassa torkkuen, samalla itsekin sisäistä pikkupaniikkia potien. Koirat nukahtivat, minä en. Kai se sitten oli Narunjatkeen vuoro vartioida ja taata turvallinen uni, karvakorvakavereilleen.

Ehkä tunti - ehkä kaksi näin. Torkkuen, välillä hereillekin hätkähdellen ja kuunnellen, kunnes Tara heräsi kokonaan suurempaan rytinään. Oksat lenteli ikkunoihin, ulkona rymisi ja talo piti tiukasta pintansa, tuulen yrittäessä puskea sitä tieltään. Tara halusi taas ulos. Tottahantoki koiran maha pitää kerran vuodessa tai kahdessa mennä sekaisin juuri vuoden pahimpana myrskynä! Menikö itse myrskystä vai muusta, ei koskaan selvinnyt ihan 100% varmasti.

Tällä kertaa koira hihnaan ja pihalle, taskulamppu toisessa kourassa. Hyvä että ovesta ulos päästiin. No, eihän siitä sitten mitään tullut, Taraa pelotti eikä se uskaltanut oikein irtaantua kauemmas narun toisesta päästä. Viereenkään ei kuitenkaan osannut tarpeitaan tehdä. Hetki odoteltiin ja sitten tein ratkaisun yrittää jälleen talonsuojiin. Ulko-ovi ei meinannut aueta millään tuulen painaessa sitä kiinni. Ei siis kaukana ollut että olisi vietetty toinenkin tovi myräkän pyörteessä...

Tilanne jatkui. Tara oli edelleen levoton, vaelsi, läähätti ja vinkui. Pohdin oliko oikeasti hätä vai vaan mielenhätä. Lähteäkö uudelleen raivopäiseen säähän, vai yrittää tyynnytellä sisällä levotonta koiruusparkaa.
Vedin syvään henkeä, hyvin vastahakoisesti vaatteet jälleen niskaan ja koira hihnaan. Eikun ulos. Meidän oma yöllinen surviver game. Olisi kyllä henk.kohtaisesti riittänyt helpompikin peli, ihan todella.

Tämä uhma tuotti kuitenkin tulosta, hätä oli todellinen. Kehusin kovasti rohkeaa (kauhuissaan) olevaa koiraa, joka vähän valoi siihen mielenrohkeutta, häntäkin nousi ja vähän jo heilui. (Omastakin voimasta, ei siis pelkästä myrskyn voimasta.)

Levottomuus jatkui silti. Kyllä se ihan oikeasti pelkäsi ja oli huolissaan. Kira vaikutti olevan vaan ihmeissään, ehkä ihan ripauksen huolissaan, muttei pelokas eikä hermostunut. Aamun tunteina suurin raivo alkoi vähitellen tasaantua ja me kaikki yön valvojat väsyä. Kätevä Isäntä, joka oli nukkuakuorsannut autuaan tietämättömänä koko yön (miten voi olla sellaiset unenlahjat?!), teki siinä vaiheessa jo töihinlähtöä. Me päätimme ottaa tunnin, ehkä parinkin tirsat.

Sähköt oli ja pysyivät poissa aina lauantai-iltaan asti. Meillä ei suurempaa hätää ollut, koirien lihat pelastettiin pakkasesta kylmälaukkuihin ulos, puuhellalla lämmitettiin vedet ja puurot pitäen samalla torppa lämpimänä. Otsa- ja taskulamppujen turvin hortoiltiin illan pimeyksissä.

Viimeyö oli ensimmäinen sitten myrskyn, kun yöllistä ulosherätystä ei piipattu. Tara on edelleen ehkä vähän varautuneessa mielentilassa aika-ajoin. Eilen päivällä pienen sähkökatkoksen iskiessä se pomppasi samantien punkastaan ylös ja pälyili hermostuneesti. Taisi olla eka iso myrsky ilman Tiinaa. Tapaninpäivänä Tintti-Enkelikoiruus vielä oli, tukena ja turvana. Ei maailman tuulet Pinkeämieltä hetkauttaneet, kun ei Tinttiäkään. Luotettava ystävä on arvokas joka tuo turvaa. Huomaan ettei kaksijalkaisia ole siihen tehtävään Taran elämässä vieläkään kelpuutettu, vaikka tukea ja turvaa siitä suunnasta jo haettiinkin. Kira turvaa enemmän meihin. Ihmisten koira. Tara taitaa olla koirien koira...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!

Jälkiä pimeässä...

Kiitos kuvasta Koutsi, ihan itse pöllin ;) ... pimeät jäljestäjät. Alkaa ilta olemaan armoton, valo käy vähiin, tunnit vuorokaudessa v...