PAM!

Viimeistään nyt alkaa olla se aika käsillä, kun osan koirista hermoja koetellaan todenteolla, uusi vuosi raketteineen. Pelkääkö koirasi, toivottavasti ei, mutta jos pelkää, koirien geenitutkimuksella on menossa aika ajankohtainen tutkimus, ei muutakuin osallistumaan.

Melko ihmeissäni luin täältä somen ihmeellisestä maailmasta ihmisten intoilua, miten heidän koiransa rakastaa raketteja ja tulee aina mukaan katsomaan kun niitä ammutaan. Osa näistä koirista haluaisi ottaa raketteja kiinni tai käydä ampujan koipeen kiinni. Niin... Niinpäjoo. Koirallahan on myös äärimmäisen hyvä kuulo. Tuli nyt vaan mieleen. Ja vaikka yksikään näistä rakettikoirista ei niitä pelkää, huomenna taas faceseinät täyttyvät kadonneista koirista. Ehkä ne sitten ovat vain lähteneet ottamaan niitä raketteja kiinni...

Vahinkojahan voi aina sattua, yllättävän suurissa määrin kyllä sitten sattuukin. Joka tapauksessa;

Parempaa tulevaa vuotta kaikille, pitäkäähän ne rakkaat karvakorvanne turvassa!



Oiva ahkio-aihio!

Talvi on ihmisen parasta aikaa ja rohkenen väittää että muutamien karvakorvienkin. On valoa, on kuivaa, on lunta, on kivaa, on kaunista, puhdasta, happea. Joskus ehkä vähän kylmäkin mutta joka asiassahan on aina ne huonot puolensa joten turha takertua siihen sen enempiä.

Viime talvena oli hirveä polte laittaa minarit jalkaan ja kiitää Taran perässä pitkin peltoja. No ei se ollut niin helppoa, vanhoissa minisuksissa oli ilmeisesti jotain vikaa, olivat varmaan vuosi(kymmenien)en kuluessa jotenkin pilaantuneet ja epätasapainottuneet... 

No mutta entäs pulkka?! NJ voisi pyllähtää kyytiin ja suurin tapaturma olisi ehkä kyytistä kellahtaminen, melko matalalta tipahtaminen siis. Tuskin suurta vahinkoa syntyisi? Viimeinen silaus pulkkakuumeelle oli sitten Rähinäryhmän postaus jonka kuvissa pulkalla oli selkeästi aika iso hyvänmielen rooli. Joo, pulkka oli saatava. 

Kätevä Isäntä muisti että vajassa oli tallessa vielä vanhat aisat, koirien siis. Perään tuumasi että ahkio parempi, pulkassa joutuisi istumaan polvet suussa. Olin kyllä sitä mieltä että pulkkaankin vielä mahtuisin, mutta samapa tuo. Etsittiin siis ahkiota. Löytyihän niitä. laidasta laitaan, kohtalaisen hintaista ja käsittämättömän kalliita. Syvää ja matalaa, hyvää ja vielä parempaa.

Bongattiin lopulta Tarjoustalosta sopivanoloinen ja päätettiin että Joulupukki oli unohtanut toimittaa sen perille. Siispä jälkitoimituksena Kätevä Isäntä hoisi homman ja pian oli kohtalainen kevytahkio pihassa! 

Aisojen kiinnitystä ei vielä sen kummemmin tässä vaiheessa pohdittu, toisenlaiset valjaatkin ehkä pitäisi sitten hankkia. Hyvään alkuun päästiin kuitenkin vähän vapaammilla vermeillä eli liinalla ja Taran nykyisillä DC Zero short - valjailla.

Varsoja erinäinen nippu onkin jo ajolle opetettu, mutta koiran opetus ajolle... Aivan hulvatonta touhua! Ei meinannut naurusta tulla loppua! Ensinnäkin, miten helppoa! Ne ei paljon perässä tulevasta välitä, ei tarvi totutella eikä esitellä että tällaista tälläkertaa, sopiskos, ilman hepulihalvauskohtauksia (No harvemmiten ne varsatkaan, mutta, get the point..).

Tässä tyylinäyte, HD:stä pääsee katsomaan vähän laadukkaamman version. Videosta editoitu hillitön hihitys, vuolaat kehut ja kannustukset pois. (Ja kuvattu siis sunnuntaina, 28.12.)


Kun Tara sai juonenpäästä kiinni, se hölkötteli todella kuin konkari, mutta aika ajoin se juonenpää meni kadotukseen ja sitten pyörittiin vaan ympärillä, niin että narut ja jatkeet oli aivan sekaisin ja solmussa. Joka tapauksessa tämä ahkio-aihio on varmasti kehityskelpoinen! 

Kirankin kanssa kokeiltiin pätkä, vähän vahingossa se taisi lähteä melko ammattimaisin ottein tehtävää suorittamaan, Taran jälkien perässä. Kun jäljet kääntyivät takaisin, Kiran meno tyssäsi ja se oli sitä mieltä että me kaikki voitaisiin istua siellä pulkka-ahkiossa. 

Joka tapauksessa ihan älyttömän hauskaa! Suosittelen kaikille, jotka vähänkin miettivät! Ainoa ongelma taitaa vain olla tämä lumitilanne, joka uhkaa taas jäädä vesisateiden alle :( No, onneksi talvea on vielä jäljellä, ehkä tulevan vuoden talvi on parempi kuin tämä pian jälkeenjäänyt! 

Me kaikki...

... pidämme koiramme kiinni, mutta silti tämä porukka työllistyy pian taas ylitöiksi asti. Etsijäkoiraliiton FB-sivuilla oli hauska koirien esittely joulukalenterina ja jokaisessa esittelyssä myös vinkki, miten helpottaa näiden hakukaverien työtä. Pitäkäähän koirista kiinni. Narunjatkeella suunnitelmissa tänään pitää vähän muustakin kiinni, erään toisen blogin innoittamana, katsotaan kuinka käy ;)

Julkaisu käyttäjältä Etsijäkoiraliitto.

Lahjat


Vai että muka Joulupukki... Sen punaisen kylpytakkinsa kanssa, hahhah,
sellasta ole olemassakaan. Ja jos on, se on parempi että pysyy sekin ukko omalla tontillansa.
Mä vahdin kyllä, haukkana, ärrrrrrrkele....!






Whaaaaaaaat?!?! JP:tä ei ole olemassakaan?
No daaaaaaah... Ihan varmasti on. Just eilen se kävi
ja meinattiin jäädä ilman lahjoja, kiitos vaan Tara ja  kirometelis...
Mut onneks mä oon ollu kiltti, pelastin joulun ja ne lahjatkin.

Joo. Kutakuinkin noin se tais mennä. JP pysäsi mersunsa (missä porot ja petterit?!) kanssa tiehaaraan, Tara piti hirveän kirokappelinsa ja JP tuumasi että tuollaisella käytöksellä ei lahjoja tipu. Koirat jäi kotio miettimään asiaa kun me kaksjalkaiset mentiin naapuriin putsaamaan joulupöytä. Takaisin palatessa vastassa oli kilttejä koiria. Onneksi pukki ei ole niin tiukkapipo kuin eräs tummanpuhuva sakemanni... 

Paketeista paljastui jättihirvennahkaluut, sellaiset pesäpallomailan kokoiset. Käteviä kun naudan vastaavia ei voi syödä. Nämä antaa vastusta ja puuhaa useammankin päivän. Sitten oli pari pehmopakettia, nehän on yleensä tylsiä (kunnes viimeistään vanhempana niitä oppii todella arvostamaan) mutta tämän kaksikon mielestä kaikkea muuta. Toisesta paljastui pehmeä karvapallo, joka piti vähän samanlaista ääntä kuin ne possut. Toisessa oli vesiwubba joka sai ajaa kestävän ja vinguttoman pehmiksen asiaa.

Tuntuivat olevan mieluisia, ensin Kira kuritti karvapalleron hengettömäksi ja lopuksi Tara vielä varmisteli urakan. Sitten kyräiltiin vähän, josko se toisen lelu oli sittenkin vähän parempi ja vaihdettiinkin niitä. Illalla mentiin nukkumaan lelut kainalossa, ilmeisesti hankinnat olivat siis onnistuneet. Oliko teidän koirut olleet kiltisti? 


Luukku nro 24

Jouluaatto, s'il vous plaît, luukku nro 24 Kannattaa klikata sitä HD-kirjainyhdistelmää niin että pääsee katsomaan vähän parempilaatuisena ja isompana. Ja kajjarit kaakkoon, se musiikki on ehdoton suosikkini. Ne koirat myös, jostain kumman syystä ;)

Oikein Hyvää Joulua, teille kaikille, koiruuksinenne. Seuraavaksi sitten lueskellaan ja kirjoitellaan niistä joululahjoista, ellei punakynä ole heilahtanut liikapaljon... ;)

Joulutervehdys ja sen vaikeus

Ranea odotellaan joka ilta. Ei vaan näy. Se meni sinne minne Tintti-Enkelikoiruuskin, joskus sitten mekin mennään ja nähdään ne kaikki. Ei auta, ei ne usko, varsinkaan Tara. Tara venaa ja venaa, iltatallissa ovella. Räpsä-kissakin odottaa ja etsii. Hengailee meidän kanssa paljon enemmän nyt kuin ennen. Niin mekin sen kanssa. Näin sitä sitten mennään tästä taas eteenpäin. Yhdellä vajaalla mutta taas vähän tiiviimpänä.

Joulu on tänävuonna lähempänä kuin koskaan. Mitä teidän koiruudet toivoisivat, jos ihan vapaasti saisivat toivoa, joululahjaksi? Geelareita, ultraäänipehmiksiä, räsyjä, luita, ruokaa, pehmeitä petejä, rapsuttavia käsiä?

Jos Tara saisi valita, luulen että se haluaisi lahjakortin hierottavaksi. Eihän se voi sitä ilmaista eikä vielä hierottavanakaan myöntää että taatusti siitä tykkäisi, neiti pinkeämieli, mutta olen varma että se tykkäisi. Tekisi taatusti hyvää tuollaiselle ikiliikkuja-viirupäälle. Ehkä lahjakortti Wirmon Vipeltäjiin olisi paikallaan. Se vaan on vähän sellaista haasteellista, vaatii vähän muutakin kuin pelkän lahjakortin, Tara nimittäin.

Kira... En oikein tiedä. Kiran mielestä kaikki on kivaa. Se olisi onnellinen ihan mistä vaan. Hankalampi tapaus siis! ;)

Yritin väsätä joulutervehdystäkin. Perinteisen kortin muodossa. Ei siitä mitään tullut, kun ole luntakaan. Sitä on ainakin hyvä syyttää tästä. Silloin kun oli ihan vähän lunta, älysin kuitenkin ottaa eräänlaisen tallentimen mukaan lenkille. Meidän joulutervehdys on vähän erillainen kuin ihan perinteinen, tällä kertaa. Osa tärkeistä ihmisistä on sen jo nähnyt, osa näkee jouluaattona. Muistathan siis seurata meidän joulukalenteria, sieltä se nimittäin paljastuu, aattoluukun takaa...

Rane


Koirien juttuja joo, mutta pieni muistelo THE Kissan muistoksi sallitaan. Rane oli kuitenkin
koirienkin ystävä, vaikkei ne haluaisikaan sitä ääneen sanoa. Kissa ja koira ei voi olla ystiksiä. Vai voiko? Onko tämäkin jo so last season - ajattelutapa. On. Kyllä nämä olivat ystäviä, jollain tasolla. Ehkä vähän eritavoin kuin Tara ja Kira toisilleen, mutta ehdottomasti ystiksiä.

Rane, kinuskinvärinen kissaeläin tuli taloon ja talliin vähän Nipsu-mittarimadon jälkeen kesällä 2001., täyttämään avoinna olevaa hiiripartion päälikön paikkaa. Rane oli silloin vielä pieni, ihan pieni pörröeläin. Vähitellen siitä kasvoi reipas hiiripartiolainen, joka nopeasti täytti vapaan päälikön paikan.

Ekan kerran tämä Merikarvian kasvattikatti kantokopastaan koiran nähdessään sai sähisevän hepulin ja siinä samalla kynsi Narunjatkeenkin käsivarret rullalle. Mitäs kurottelin samaan aikaan esiin kun mittarimato-Nipsu laukkasi korvat lepattaen paikalle katsomaan uutta tulokasta.

Äkkiä näistä kahdesta tuli frendit, vähän niinkuin Topi ja Tessu. Sitten tuli Tintti, jonka mielestä kissat oli niin ookoo, että yritti epätoivoisesti adoptoida pennukseen vähän myöhemmin Ranen oppipojaksi saapunutta Räpsä-kattia.

Tintti, Nipsu ja Rane oli ok. Mutta Rane ja Räpsä ei meinanneet olla. Rane oli kauhuissaan kun musta räkänokkarääpäle tuli sen apajille. Narunjatke meinasi jo luovuttaa mutta lopulta Rane hyväksyi lajitoverinsa.

Sitten tuli Tara ja myöhemmin Kira. Uteliaita pentueläimiä, hyvin ärsyttäviä korrektin Ranen mielestä. Rane kuitenkin oli aina askeleen edellä näitä otuksia ja jossain vähän ylempänä, ylimielisesti häslääviä koiria katsellen.


Jos jollekulle ei ole vielä auennut, olen koiraihmisiä. Silti kaksi kissaa ovat tehneet allekirjoittaneeseen vähän isomman vaiktuksen. Toinen oli Nörtti-Pete, hiirenharmaa valkoisin merkein, kaunis kissanpoika, jonka sisaruksineen emo hylkäsi ja allekirjoittanut adoptoi ja ruokki pipetillä parin tunnin välein, ympäri vuorokauden. Tästä pesueesta Nörttti-Pete jäi kasvattiemolle asumaan, tosin hyvin lyhyeksi aikaa. Eräänä kesäviikonloppuna, pikkuruinen ja ujo Nörtti-Pete oli sijaishoitajan kanssa kotona ulkosalla ja hetkellisesti aivan väärässä paikassa, tiellä. Samaan hetkeen osui myös viikonloppuautoilija. Se hetki oli kohtalokas NP:lle.

Pitkään meni ilman erityistä kissaa. Sitten tuli Rane josta tuli erityinen, NP:n tavoin. Kinuskinvärinen, valkoisin merkein. Se ei tunkenut väkisin syliin tai jalkoihin, se oli rauhallinen ja mietteliäs. Kiltti ja melko tottelevainenkin. Se tuli aina kuullessaan vieraan äänen pihalta katsomaan kuka tuli ja oli muuten varmasti maailman paras kissa tekemään eteentulon! Se tuli aivan suoraan eteen istumaan ja tapitti siinä, harjoittaen "otammminutsyliiiisi" - hypnotisointitaitoa. Jokainen uhri pelkäsi että se loikkaa siitä syliin. Ei loikannut. Se vain odotti ja tuijotti.

Sellainen oli Rane, The Kissa, Kingi. Rane alkoi kuitenkin vanheta silmissä ja tuli aika tehdä jotain isoa ja vaikeaa kissaystävän hyväksi. Niinpä matkattiin saman eläinlääkärin luokse, joka Tintti-Enkelikoiruuden saatteli sateenkaarisillalle. Paljon ei tarvittu kun Rane oli jo mennyt menojaan, kuten kissoilla on tapana. Voisin kuvitella sen hiukanneen lähtiessään; Aikansa kutakin. 


Lääkettä kuumeeseen

Noniin, mun vuoro avautua, kun Tara kerran viimeksi. Kira ehkä sitten seuraavaksi.

Meillähän on ollut joskus jotain muitakin saksalaisia kuin nämä kolmiokorvat ja koirankuljetinkaara. Nimittäin sellainen putkikassikoira, tai koiria. Pikkukoirista ne on niitä THE koiria. Kaikki tietää, jotka ovat tutustuneet. Ego on isompi kuin 5 sakemannin, mutta se sympaattisuuden määrä, se on jotain sellaista, joka jää metrin pituudelta sydämeen.

Niitä on ollut jokunen, joista voit lukea lisää tästä. Varmasti joskus vielä tuollaisen maastonakin pienet tassunjäljet vipeltävät pitkin pihaa, muttei vielä. Silti voi harrastaa jonkinlaista itsekidutusta ja klikkailla mäykkypentuja ruutuun.

Ilmeisesti Kira on kuulostellut pää kallellaan taas liikaa ja tullut siihen tulokseen että moiseen pentukuumeeseen on ehkä puututtava. En oikeastaan tiedä miksi, koska uskoisin että ne molemmat olisivat innoissaan pienestä putkikassityypistä. No, jokatapauksessa pentujuttuja on palautettu mieleeni, ihan konkreettisestikin.

Noin puolet kenkävarastostani (joka ei ole kyllä hirmuisen suuri) on tuhottu. Se sisälsi mm. yhden lempikesäsandaalini, toiset perussandaalit, parit lenkkarit... Turvakengät olivat osoittautuneet turhan koviksi. Pohdin kenkien marinoimista jollain ei-niin-houkuttelevalla (onko teillä testituloksia tällaisiin?), mutta päädyin lopulta laittamaan ne vain turvaan.

Pitkään meni hyvin, mutta... (Aina se mutta!) Tänään oli uusi ylläri. Pentu talossa olisi tällaista - muistutus. Astianpesukoneen johto poikki. Jo toistamiseen! Olkoonkin että eka kerta taisi oikeasti olla pentuaikana, eikä sitä kai sitten oikeastaan edes lasketa. Tämä kyllä jo todellakin lasketaan. Johto on nimittäin pentusuojattu, eli noin metrin korkuudella maasta, reilun 5cm matkalta esillä. Eli rohkenen väittää että tällä kyseisellä johdolla ei edes provosoida pientä tihulaista tuhotöihin.

Kätevä isäntä ei ollut kovin iloinen... "Sun koiras oli taas hajoittanut"... Hmph. Sou? Tyhmästi tehty, ois voinut olla tekemättäkin, mutta saa(t)han sen korjattua. Kai. Tai uuden. Kai. ? Ja miten niin taas?

Kyllä se salaa silti vähän jurpi. Että miksi. Ja se taaskin. Mikä murrosiän jälkimaininki nyt on menossa. 6h yksin ihmisistä silti kaksin lajitoverin kanssa. Sitä ennen hoidetaan hevosia, lenkkeillään ja tottistellaan, tai muuten vaan virikkeillään. Sen jälkeen hoidetaan hevosia ja virikkeillään. Miksi pitää myös tehdä tihutöitä? Huomiseksi on pakkasessa kongit syväjäätymässä ruokatäytteellä. Luut olis hyvä, mutta ei oikein arvaisi jättää kahdelle keskenään. Jos kuitenkin tulee arvuuttelua kumman on ja onko molemmat vai just se toinen, jonka toinen sai. Parempi etteivät ratko moisia keskenään, ihan vaan varuiksikaan.

Taitaa tästäkin rapsahtaa punakynämerkkaus, tai parikin jo. Joulunalla. Oivoioi...

(Mut me vähän illalla taas reenattiin. Ja siinä se perhanan sisäinen pentu oli aika proo... Siitä saa sinikynää ja se ehkä hyvittää vielä pahat teot...;)

(Ainiin, se joulukalenteri, muista sekin, sinne tästä. Ärsyttääkö se biisi, on varmaan sanomattakin selvää että se on narunjatkeen suosikkijoulubiisi...♡)

Taran puheenvuoro

Selvennykseksi; Kira ei nuku tuolla takana, jäystää palloonsa...
Jaahas, että oikein mullakin on haukkumisvuoro joskus sentään täällä, ihme! Tolla Narunjatkeella on kova tarve täällä aina olla suunapäänä, kertomassa muka meidän juttuja, meiltä mitään kysymättä kuitenkaan. Kyllähän se nyt on selvä, että jos kerran on meistä kyse, niin meidänhän niitä juttuja pitäs haukahdellakin perkules.

Että jos nyt totta haukahdellaan, niin ei meille kummia kuulu. Vettä on kovasti sadellut, ei se meitä haittaa mutta toi NJ tuntuu kovasti siitä toisinaan lämpöä ottavan. Kuuluu piipittävän että pakkoko se on kuraturveliejuista vetää miljoonaa läpi niin että rapa roiskuu. Kokeilis itsekin joskus, vois yllättyä! Nimittäin silloin kun juostaan niin juostaan LUJAA, ihan sama mitä rapakoita tai heinikoita sitä edessä on!

Mullahan on yleensä nykyään sellaiset valjaat joista lähtee pitkä liina ja liinan päässä on sit taas, no kukapa muu kuin se narunjatke. Välillä se huutaa eteenpäin ja välillä ettei niin lujaa. Koittais päättää, mä kerkeä oottelemaan kun on kiirus. Jossain vaiheessa se sit sentään irrottaa ittes ja sithän mä paan ton Kiran juokseen... Juokseen ja LUJAA! Se ei vaan koskaan pysy perässä. Ressukka haastaa ja yrittää ihan tosissaan, mut mä meen siitä aina ohi niin että heilahtaa. Sit se suuttuu, luovuttaa ja nostaa takatukkansa pystyyn. Pönde. Mä oon kyllä aikamoinen speedyqueen, vaikka ite sanonkin. Ihan turha tulla mulle haasteleen, kauheen paljon muutenkaan mitään. Pinna palaa meinaan aikalailla heti.

Niinku yks aamu tai aamupäivä, NJ noita kopukoita hoiti, laitto niille takkia niskaan ja kuskas ulos. Kyllä on vähä-älystä porukkaa ne muuten, kun eivät ite osaa tulla ja mennä, niinkun me. Ja aina laitetaan aitaukseen, ei ne tajuu ees pysyy pihalla, niinkun me. No mut kuitenkin, me sit Kiran kanssa venataan siinä tallin ovella ja sit juostaan eellä aina sinne aitaukselle. Siinä kun hengailtiin ja venattiin niin ihan yhtäkkiä, vaikka mäkin aika tarkka mimmi meinaa oon, niin joku tipahti fillarilla postilaatikolle! Postimies tulee aina autolla, sen mä tiedän, mutta toi siis ihan ninjana tippu taivaasta, täysin äänettä! Ja koska sillätavoin hiippailee, ei voi olla puhtaat jauhot pussissa sanon mä! Pärähdin sit tietty että hittojako hiivit ja vielä mun postilaatikolle! Sanoin oikein isosti, lensi pulikkakin suusta kun niin paljon otti aivoon. Sit aika isosti alko kuulua sieltä tallistakin meteliä, kauhea karjuminen että tänne ja sinne ja ei sinne ja heti tänne ja päläpäläpälä. No kyllä se oli sit mentävä ja pysyttävä aloillansa vaikka oisin mieluusti vähän vauhtia antanut sille hiipparille.


Sit seuras puhuttelu, aina joo niitä puhutteluja kanssa piisaa joo, että miten noloa ja noin ei voi tehdä kun se oli paikallisuutisten postitäti ja pelästy varmasti eikä koskaan enää tuo meille paikallisuutisia. No mistä mä oisin voinu tietää ketä se oli, kyllä mä sanon että epäilyttävä oli! (Okei, sorry postitäti!)


Sitäpaitti mä tiedän että se on oikeesti kuitenkin tyytyväinen vaan, muutenhan se joutuis pelkään että kuka tulee jos mä en pitäs vähän vahtia täällä yllä. Tosta Kirasta siihen ei oo, tai no kyllä sekin joskus huutelee että kuka siellä... On se joskus ihan oikein vahtihaukahtanutkin, mutta ei se oikeesti... Se on niin penskakin ja vähän vellivillahousu. Kerran kun tuli jotain hälytysjuttuja myyvä hiipparikaksikko tohon pihalle aidantaakse, mä huusin niille ettei täällä muita häläreitä tarvita kun kerran mä jo oon ja pari kirosanaa päälle. Ne pelästy ja usko, mutta niin pelästy Kirakin ja häipy kun piaru myrskytuuleen! Mua meinas alkaa naurattaa, pidä siinä sitten pokkaa ja oot tiukkana tunkeilijoille. Kira meni oventaakke odottamaan tota kätevätyyppiä, että se tulee hanskaa tilanteen, ettei vaan sattuis mittää. No ei satu, kun mä oon paikalla, ainakaan mun laumalle, mä pidän siitä huolen, Kirastakin.

Sais se vähän ottaa mallia musta. Ehkä se tossa, kun vähän kasvaa vielä. Tai en tiedä, mähän oon jo penskasta asti ollut sitä mieltä että jokainen hoitakoot oman tonttinsa eikä tartte tänne oikeestaan tulla ollenkaan. Joskus toi narunjatke siitä sanoo, että Kira on fiksumpi kun ei meuhkaa niin että räkä lentää, mut toisinaan se sanoo siitä että se sais olla vähän tiukempi. Niinkun mä. Mut ei ne koskaan oo tyytyväisiä, noi narunjatkeet. Mä oon tyytyväinen kun mun vahtialueella kaikki on niinkun pitää, ponit aitauksissaan ja ylimääräiset pois huudeilta. Niin ja kun saa ruokaa ja luita. Ja tietty pulikat, pallot ja sensellaset, ne on tärkeitä ja. Joo. Sellasta se on joo.

Nyt tarttis lähtee tsiikaamaan huudit ja talliin, että ne kopukat on siellä loosseissaan ja kissat kanssa. Me mennään sinne yleensä vähän myöhemmin, mutta mä alan nyt jo varmuudenvuoksi vihjailla, että toi kakskoipinen saa homepeffansa penkistä ylös. Se on vähän ku toi Kira, aina saa hoputtaa. Kira kyllä saa villahousuihinsa nopeemmin vauhtia onneks. Mut ehkä mä vielä pääsen kertoo ihan ite näitä kuulumisia ja hauskaa joulunodotusta ny sit kuitenkin, se kai on tulossa kun kysellään välillä että mitä halutaan joululahjaksi... ... ... ... .. No nyt muuten rupes vähän jännittään, että kuinka käy. Kun kuulemma pitää olla kiltti jotta saa lahjan? Merkataankohan toi paikallisuutistätijupakka nyt sitten punakynällä? Mut mähän olin kiltti kun vahdin omaa laumaa? Vai häh?


Kun hevosrintamalla...

... tapahtuu, on koirarintamalla hiljaisempaa. Täällä blokissa siis, ei täällä, missä koirat oikeasti sijaitsevat. Ei, meteliä ja menoa riittää kyllä.

Bongasin lohta hakiessani hauskaan uutuus(? - voi olla myöskin meille metsissä asuville uutuus, vaikkei muille enää olisikaan?) tuotteeseen, Hurja-sarjan 200g lihapötköihin! (Nää ois niin sen pienen mäyriksen ruokajuttuja!) Hirveen kätsy koko, nimittäin Taralle. (Ai ei ihme että koira tuskailee painottomuuden kanssa, kun käytetään tuollaista ruokakokoa? No ei, kun...) Tara on lihotuskuurilla. Se pudottaa kovin herkästi ikiliikkujana lihansa. Aamun 500g liha-aterian oheen heitettiin nyt 100g lihaa lisää ja miten kätevä se onkaan näistä 200g pötköistä 2 päivälle ottaa. Aikaisemmin käytettiin MUSHin lihapullapalleroita, mutta jotenkin tää toimii nyt paremmin, toistaiseksi ainakin sillä kannalla. Joo. Ja sit iltanappuruokaan lisätään rasvaa, broiskun rasvaa. Se vaan pukkaa tekemään hajuhaittoja, eli varsin maltillisesti pitää käyttää. Pitäs joskus tehdä joku ruokajuttukin, sitä on varmaan suunniteltu jo vuasi, ellei kakskin. Niin se aika kuluu, kohta on jo taas uusi vuosi.

Mut sitä ennen on joulu. En kuulu jouluhypettäjiin, lähinnä se kaupallisuus ja hermopinnassa pinkovat ihmiset aiheuttavat sen. Koska ilmat eivät ole luoneet minkäänlaista joulu- tai edes talvimeininkiä, on joulukalenterikin unohtunut. Kaivoin sen kuitenkin tuolta pölyistä esiin, ettehän te kuitenkaan muista mitä niiden luukkujen takana oli, en minäkään muista. Eli se on vähän niinkuin uus siis taas. Olkoon vaikka sitten niin, että yllärinä joissain luukuissa voi olla ihan uusikin juttu! Kannattaa siis jäljestää luukulta toiselle, ei sitä koskaan tiedä, jouluhan on ihmeiden aikaa... ;)

Niin, sinne joulukalenteriin siis tästä

Duetto


Haastamme teidät!

Nyt koiratyypit, teidät on haastettu!
Me, Narunjatke sekä Kira & Tara Koiruudet, ollaan mukana talkoissa. Haastamme myös teidät kantamaan edes pienestikin kortenne kekoon.

Kekoa voidaan kasvattaa helposti nettipankkitunnuksien kautta, vaikka eurolla! Euron voimaa ei voi tässä väheksyä, miettikää jos jokainen lahjoittaisi vaikka "vaan" sen euron...

Tai haasta mukaan vaikka koko teidän seura, yhdistyksesi, tai muu taho! Tempaise tapahtuma ja lahjoita tuotto, hyvän asian puolesta.

Otatko kopin? Pallo lentää... TÄÄLTÄ

Jos sait haasteesta kopin, voit kertoa siitä tässä alempana tai täällä, jossa voit haastaa mukaan lisää porukkaa! Näytetään että koiraharrastajatkin välittää.

Se fiilis...

... kun koiruus tekee kympillä jonkun liikkeen, mitä ei edes kauheesti oo reenattu ja se mitä on reenattu, odottaa vielä kypsymistä. Miettii oliko se sattumaa. Juhlii koiruuden kanssa villisti ja vähän epäuskoisena. Kun tekisi mieli yrittää uudelleen, jos kuitenkin...? Jos kuitenkin joku sisäistäminen olisi napsahtanut paikoilleen?!

Muttei kuitenkaan uskalla kokeilla, jos ei olekaan ja täydellisen perään tulee se, mikä vielä odottaa sitä kypsymistä. Joka latistaa inan verran sitä juuri tapahtuneen onnistumisen vilpitöntä fiilistä ja pienen epäuskoisen onnistumisen tunnetta.

Juhlitaan siis vaan, tehdään joku helppo juttu ja juhlitaan taas. Hämmästynyt, hyvä mieli, se fiilis, kun jää innolla odottaen pohtimaan, tekeeköhän se seuraavaksi yhtä hyvin. Olisiko se ymmärtänyt pointin ja idean, mitä Narunjatke on yrittänyt selittää ja viittilöidä. Olisiko sitä onnistunut tekemään jotain oikein jotta joku asia menisi noin oikein?!

Seuraakohan sitä fiilistä se pieni hienoinen - se oli sittenkin sattumaa...

Kui se....

... voikin olla nii hyväääää.....

Ihmeteltiin porukalla. Harvinaista herkkua oli Kätevä Isäntä metsästänyt, savustettua lohta. Se on merkillinen herkku. Se kun tulee ovesta sisälle, on kaikki sen ympärillä yhtä nenää ja korvaa. Pitkään ja hartaasti odotellaan että josko joku ripe siitä vois koirankin suuhun uida.

Istuin iltatallin jälkeen keittiössä, pöydällä tuo em. herkku. Tarkoitus oli närppiä loppu salaa. Meni ehkä 10s. kun ensimmäiset korvat ilmestyi paikalle, sitten toiset samanmoiset ja toinenkin korvapari törötti vieressä. Naposteltiin sit kimpassa.

Nyt joku pudistelee päätään, opettaa nyt koirat kerjäämään ja pöydästä vielä suoraan. Ei, mut pitäähän sitä kavereille kans. Ei nämä kerjää, ainakaan pöydästä. Paitsi ehkä savustettua lohta. Kui se voikin olla niin hyvääääää...

Geenitesteillä karsitaan sairauksia

Geenitesteillä karsitaan koirien ja kissojen sairauksia - osallistu tutkimukseen! Kira on jo osallistunut, siitä lisää tästä Itse tärkeästä aiheesta lue lisää *tästä*


Häntähalvaus

Tapana on sanoa koirille ja Kätevä Isännälle, ovista mennessään (Kätevä Isäntä siis koirien kanssa, ei yksinään, ei sillä ole häntää, tietääkseni) että muista häntä. Ettei se jää minnekään ovenväliin tai muualle epämielyttävään paikkaan. Ei ole jäänyt mutta jonkinsortin häntähalvaus iski silti tänään.

Oltiin normitapaan aamulenkillä pellolla, Tara kiinni alkumatkasta. Noin keskivaiheilla päästän sen irti, saavat matalaliitää pitkin ja leikkiä. No, Kira ei ole ihan niin ketterä kuin Tara, ja sittenhän siinä kävi hassusti. Kiiturit lähti rintarinnan, Tara taisi vähän taklata, kuoppa tai jalka, mikä lie kamppasi Kiran mukkelismakkelis, kupperskeikkaa.

Pentuna kun Kiralle kävi noin, se hetken makasi maassa katsoi silmät ympyräisinä ja sitten alkoi senpäiväinen parku. Narunjatke aina pelästyi kuoliaaksi ja juoksi puhaltamaan ja rauhoittelemaan. Hetken nyyhkytettyään mentiin taas, häntä suorana. Nyt muutama sekuntti selviteltiin kärrynpyöräkuviota ja sitten pompattiin ylös. Ilme oli vähän surkea, mutta kaikki 4 jalkaa oli alla. Häntä sensijaan oli outo. Se roikkui kuin räkä. Velttona ja alhaalla, holtittomasti. Kira kuitenkin itse vaikutti enemmän nololta kuin kivuliaalta, ei se valittanut, rääkynyt eikä nyyhkinyt. Nappasi geelarin ja härkki Taraa. Narunjatke näki taas ohikiitäviä painajaisia häntähalvauksesta ja komensi kaksikon hillittyyn ojennukseen. Matka jatkui, Kira hoki ettei sattunut mutta häntä oli eri mieltä. Voitte vaan kuvitella miltä näyttää koira, joka roikottaa häntää holtittomasti kun muuten kantaa sitä lähes aina kauniisti vaakatasossa tai huiskii sillä niin että heikoimmat kaatuu. Tosi surkealta, voin kertoa. Oli vaikea uskoa Kiran vakuutteluita kun aina niin iloinen häntä sanoi toista.

Onneksi jonkinmatkaa eteenpäin häntä alkoi hiukan ensin heilahdella kontrolloidummin, nousta vähän ylemmäs ja huiskia vähitellen tutumpaan tapaan. Puolentunnin päästä kaikki vaikutti olevan kunnossa, häntäkin vihdoin sanoi ettei sattunut. Omituista. Mikä tällainen häntähalvaus oli? Voiko häntä jotenkin nyrjähtää tai venähtää? Ensimmäinen, lähes hyperventilaatiotilaan johtava pelonsekainen ajatus oli selkäranka. Onneksi ei kuitenkaan niin pahasta ollut sitten kyse.

Tarallahan oli vastaavia oireita jossainvaiheessa, muttei eläinlääkärit siitä huolestuneet. Ne tuli ja meni. Yleensä matalaliitohetken jälkeen. Yhtäkkiä häntä oli oma, irrallinen itsensä, heilui minne sattui liikkeen jatkona ja roikkui löysänä kuin, no, se räkä. Tämä kesti yleensä maksimissaan parisenkymmentä minuuttia ja sitten häntä alkoi taas totella. Koska ell:it eivät siitä huolestuneet eikä Tarakaan, jäi se päänraapimistasolle ja tikkuihin sormissa. Oletteko te törmänneet vastaavaan? Mistä on ollut kyse? Vesihäntä on teoriatasolla tuttu ja toisaalta yhteneväisiä juttuja on.

"Oireilu alkaa tyypillisimmin uimisen tai voimakkaan fyysisen rasituksen jälkeen, tai jos koira on altistunut kylmälle tai märälle ilmalle. Tyypillinen oire on velttona roikkuva häntä, joka on kivulias tai jopa turvonnut hännän tyvestä. Tutkimuksissa on todettu vaurioita lihassyissä erityisesti hännän tyvessä sijaitsevissa lihaksissa (musculus intertransversarius ventralis caudalis). Lihasvaurio aiheuttaa lihasentsyymiarvojen nousua veressä ja epänormaalia sähköistä toimintaa hännän lihasten EMG–tutkimuksessa.

On arveltu että lihasvaurion taustalla on liiallinen rasitus hännän lihaksistolle uinnin yhteydessä. On myös arveltu, että tiukka lihaskapseli hännän lihaksissa aiheuttaa huonontunutta verenkiertoa, kun lihasvaurio aiheuttaa lihassyiden turvotusta kapselin sisällä. Tiedetään että nuoret koirat ovat alttiimpia saaman oireita kuin vanhemmat. Lisäksi edellä mainituilla roduilla on selvästi suurempi alttius oireiden kehittymiselle. Koiralla, joka on saanut oireita kerran, on moninkertainen riski saada oireita myös myöhemmin uudelleen.

Hoitona on kipulääkitys ja lepo. Suurin osa koirista vastaa hyvin hoitoon noin vuorokaudessa. Ongelman ehkäisy onkin hankalampaa. Koiralla, jolla on taipumus saada oireita, tulee uintimääriä rajoittaa ja rasitusta lisätä hitaasti asteittain." -Eläinlääkäri Sanna Viitanen.

Kiraan tämä nyt ei päde, tai ainakaan voimakkaan rasituksen seurauksena, käykö voimakas kupperpalli? Taralle sensijaan periaatteessa em. asiat voisi sopia, turvotusta tosin ei ole ollut ja oireet on hävinneet nopsaan, ilman lääkkeitä.

Ja sitten, seuraava arvuuttelu, koskien koiraportteja/veräjiä/häkkejä autossa. Miten te ootte ne kiinnittäneet autoon niin, että ne suhteellisen helposti on myös poisotettavissa? Tehtävä mahdotonko?

Niitänäitä

Sataa sataa ropisee, pilipilipom, kuraa, märkää rapaa, nurkat täynnä on... Pilipomkele! Ja tuulee, tottakai, kuinkasmuuten. Koirat on kyllä nii-iiin kadehdittavia tyyppejä. Ei niitä kiinnosta, ei ne välitä. Ihan sama, tulkoon vaikka rättejä naamaan, sou? -ne sanoo ja juoksi jo horisonttiin.

Viime reenit jäi ThE Kentällä väliin, oli erään aikakauden päättäjäiset. Ajan, joka tulee silti olemaan viime vuodesta alkaen joka syksy vahvempana mielessä, ympäri vuoden läsnä. Niitä aikoja, jolloin karvaisten kavereiden vilpitön olemassaolo merkityksineen korostuu.

Karhunpoika Kira sairasti silmätulehduksensa, ei onneksi päässyt ollenkaan niin pahaksi ja inhaksi kuin viimeksi. Lääkkeet syötiin kaikki mukisematta, oppipa näyttämään fiksu penska, sivuun kupin vierestä siirtyen ruokailun jälkeen ja sanoen"Kato nyt, tyhjä keppu, kaikki lääkkeet ja ruuat syöty. Saisko lisää, ruokaa, ei lääkkeitä?"

Silmärasva oli sitten jo ehdoton nounou, ensin juostiin karkuun ja tympeästi tyydyttiin kohtaloon, kiinnisaamisen jälkeen. Keksittiin uusi keino välttää, yritettiin vedota tunteisiin katsomalla surkeasti suoraan sieluun, korvat vaakatasossa roikkuen ja vienosti häntää heiluttaen "Jos ei kuule laittettas, silmä on jo ihan hyvä ja määkin oon kiltisti, ethän laita kun on niin kurjaa ja oot niin kiva, ja määkin oon...?" Ei auttanut vaikka säälipisteitä ropisikin aimo kasa. Juhlittiin rohkeutta aina yhdellä makupalalla ja unohdettiin koko kurjuus.

Kiroileva Tara taasen yllätti jälleen. Jos se on vähän erikoinen, antaa se kyllä ehkä eniten positiivisia fiiliksiäkin. Tai ne voitot sen kanssa tuntuvat aina niin suffelipuffeilta. Välillä kun tuntuu että sen kuulokone on kytkeytynyt pois päältä, se kuitenkin on päällä silloin kun sitä oikeasti tarvitaan.

Tultiin tuossa tarhoilta pihallepäin, viikonloppuna iltapäivällä, kun keskenkaiken Tara otti väijyn. Ajattelin että kissa varmaan jossain näköpiirissä, kunnes huomasin ristihuuli-rusakon pönöttävän keskellä pihaa! Samaan aikaan kun rusakko tajusi tulleensa väärään osoitteeseen, Tara ampui nato-ohjuksena perään ja Narunjatke tietysti jälkeenjääneenä sai karjaistua EI - TARA TÄNNE!

Sen sekunnin mielessäni jo kävin läpi sitä, miten musta koira häviää metsään riistan perässä, tummumaan iltaan, pimenevään yöhön... Se sai välittömästi karjaisemaan heti perään vielä vahvistuksen TÄNNE!! Kuitenkin jo ekasta äänenavauksesta Tara oli alkanut himmaamaan ja toisesta kääntynyt takaisin. Wau! Aito hämmästys ja hirmuinen ylpeys! Tällä kertaa Tarakin oli pollea, yleensä se kun ottaa kehut vastaan hyvin pidättyväisesti "mulla on tässä nyt vähän kiire, että..." mutta nyt se paistatteli maireasti vuolaassa kehutulvassa, hyvinhyvin tyytyväisenä itseensä.

Kyllä ne vaan osaa, jos sikseen tulee. =)

Vastapalloa


Jos eilen oli tämä, luustollisesti terveen koiran juhlistamista...


... niin tänään oli tämä.

Ei, ei mitään juhlimiseen tai sen jälkeiseen olotilaan viittaavaa. Pitäishän sitä vaan jo olla oppinut pari asiaa tässä vaiheessa eloa ja oloa. Koirut on kyllä loppujenlopuks tosi nopeita oppii ja oivaltaa. Narunjatkeet jäyheempiä.

Eilen tuli tuuleteltua onnessaan hyviä kuvaustuloksia, terve koira, jeeeeeee! Juu,u, jeejee. No mitä siitä seuraa? Ei ainakaan palkkapallo mut vastapallo vois olla oikea vastaus. Karma ivaili, oletko ihan varma, että terve...?

Kira ja vasen silmä = Silmätulehdus. Samainen, joka teki todellista kiusaa ihan alkuvuodesta, siitä voit lukea tästä. Silloin jouduttiin menemään vielä toistamiseenkin lääkäriin, mentiin PET-VETiin josta saatiin sopivammat lääkkeet ja kurja lastentauti tokeni. Melko pahaksi pääsi kuitenkin äitymään, monien käänteiden kera.

Autohan on edelleen korjaamolla (siitä on pari fotoa tuolla googleplussan puolella, kyse oli siis vaan vähän isommasta ikärempasta, ei mistään tramaattisemmasta) kokoamisvaiheessa, eli kulkupelittömiä ollaan. Kaikkihan aina tulee tietysti samaan aikaan, selvä se. Onneksi naapurista iskä lähti meille taksikuskiksi. Peljästyin nimittäin sen verran nähdessäni sen menneisyydestä tutun kuvan Kirasta, jolla oli surkea vasen silmä, että päivystykseenhän sitä oli jouduttava.

Niinpä sitä taas, jo maanantaina tutuksi tulleella penkillä istuttiin ja hetki odotettiin. Kauaa ei tarvinnut kun päästiin tutkailtavaksi. Tällä kertaa meillä oli tohtorina Sonja, joka tiiraili silmiin hassunlaisen häkkyrän kautta, mihin sielunsopukoihin sillä mahtoi nähdäkään. Myös värjäys tehtiin varuiksi, mutta inhottavia liuskoja ei tällä kertaa laitettu ja hyvä niin. Ei naarmuja tai haavoja, mutta rakkuloita oli. Oikea silmä terve. Huh.

Rakkulallinen sidekalvon tulehdus oli siis diagnoosi ja 10pv Prednisonkuuri, laskevasti. Määrä kuulosti jotenkin kovalta, viimeksi määrättiin vain 5pv kuuri. Sekä lisäksi Fucithalmic-rasvaa. Koska Kira pakkaa vähän helposti närästellä, tuumasivat että omeprazolia voisi ohessa antaa. Antoivat apteekista Losecia matkaan.

Narunjatkeen silmä kutisee, vaikka kello on jo mitä on ja aamulla vielä vähemmän, epäilen ettei täysin edes unihiekasta...

JESJESJES!!!

Koiran WOLF MAGIC BOLERO lonkka- ja/tai kyynärnivelkuvista on nyt kirjattu lausunto. 

MITÄ!?!?! Nyt jo?!?!?! Kiiruusti pankkitunnukset esiin ja maksamaan.... Ooohhh... JES JES JES!!!
Mä oon niin onnellinen ettette tiedäkään! Onkohan meillä jotain kuohuvaa täällä, kilistehän sinäkin kasvattaja siellä, nyt on sen hetki!


Myydään!

No ei nyt sentään koiruja! ;) Ei ikinä, vaikka miten testaisi narunjatkeen hermoja, vaan;

Takapenkin hieno suoja & treenitasku vailla koteja!

Oikeasti *superhyvä* takapenkin suoja. On ns. kaukalomallinen, eli oikeasti suojaa etupenkkien takaosan, takapenkkien etuosan sekä ovien sivut! Vahvaa kangasta, hyvät kiinnitykset. Joitakin kertoja käytetty kun Kira oli pieni. Uutena 79,50e. Lue lisää tästä

Sekä hieno, kaikilla herkuilla oleva sakemannitreenitasku kokoa S (reilua kokoa). HelsiTaren taattua kotimaista laatua. UUSI, ostin kun halvalla (22e. ovh 40e.) sain, mutta treeniliiviä tekis kuitenkin enempi nyt mieli;) Molemmista saapi rohkeastikin tarjota, jos tarvetta on!


Lenkkeilijän 10 sääntöä

Tämä on aika hyvä *klik*

Terve!

Potilas skarppina
HUH. Mää oon nyt niin onnellinen. Koira kyllä selkeesti vähän vähemmän onnellinen, taitaa olla aika kankkunen, ressukka... "Mitä tapahtu? Kaamee olo ja väsyttää, olinko mä jossain? Jalatkin on ihan makaroonit, mitä nyt pitäs tehdä? Ei oikeen jaksas... Olemisen sietämätön keveys ja painavuus..." On ehkä maailman surkeimman näköinen, edelleen. Nukkuu krapulaa pois. Välillä hoipertelee surkeanan ihan kadoksissa ja menee taas nukkumaan. Hirveän kauan kestää (nyt 7h) tuollaisesta tokeentuminen, riittäiskö näissä vähän pienempi annos tokkuraa, Kiralle ainakin. Oivoi.

Viimeksi tätä samaa fiilistä kärsittiin 13.3.13. (tuntuu että siitäkin ois jo iäisyys!) kun käytiin epävirallisissa.

Kuvauspäivän aamusta oltiin jo silmät suurina kun ruokaa ei herunut. "Mikä ihmeen kuvauspaasto?" Hetki siinä masisteltiin maailman raakuutta, syliin ja kainaloon tunkemalla, mutta kaikki synkkyys unohtui kun lähdettiin lenkill, tehtiin tallihommat, pakkauduttiin autoon ja lähdettiin vihdoin sinne virallisiin kuviin. Tara jäi kotiin Kongin pariin askartelemaan, ihmeen suosiolla.

Pitkän pähkimisen tuloksena päädyttiin lopulta Pet-Vetiin. Tein soittokierroksen aiheesta viralliset lonkka- kyynär- ja selkäkuvat. Kyselin ja vertailin. Hinnoissa oli jonkinverran eroa, aikoja oli tarjolla aika hyvin, ei mitään dramaattista. Oltiin jo lähellä samaa paikkaa jossa Taran kanssa käytiin (lue lisää tästä), mutta päädyin kuitenkin PV:tiin.

Potilasta alkoi väsyttää...
Uusi klinikka oli hieno. Parkkitilaa mukavasti, avarat, toimivat tilat. Elinalle saatiin aika ja 15min. päästä saapumisestamme odotteli Kira jo nukkumattia. Tätä ennen ilmoittauduttiin, punnittiin (arvio 30kg meni lähelle, 30,4kg, tasan kilo lisää siitä viime kuvauskeikasta!) odotettiin hetki ihmetellen kaikkea lattiasta kattoon tutkaillen. Sitten päästiinkin jo privahuoneeseen ja tsiikattiin ensin polvet; Toimii. Siinä kohden alkoi Kiraa vähän jänskättää ja tuumas että Hyvä! Polvet kondis, eikon menoks! Siinä vaiheessa kun Elina otti päivätorkkuannostimen, meni Kira taakseni istumaan piiloon. Ei auttanut, eläinlääkäri löysi ja toivotti hyviä päiväunia.

Uni ei meinannut millään tulla, oli niin paljon kaikenlaista kuunneltavaa, kunnes sitten... Pikkuhiljaa.. Alkoi niiiin ramaisemaaaannn... "Zzzz.. zzzzz ZZZZz..." 

Sitten vielä pieni hetki ja kuljetus seuraavaan privahuoneeseen. Ekaa kertaa Narunjatke komennettiin pihalle odottamaan, tai no ei nyt kirjaimellisesti pihalle, mutta huoneesta pihalle. Ehkä hyvä niin, hevosten kanssa klinikkahoitajana ja pelkkänä hoitajana/talliorjana, sekä koiruleiden kanssa on siellä tullut säteiltyä varmasti ihan riittävästi. Siinä sitten söin kynsiä ja jännitin. Välissä Elina huikkasi että hyvältä näyttää, ajatteli kai että pyörtyy polo kohda sinne odotusjakkaralle.

*kops* Zzzzzz... zzzz.. zz... zzzzz...
Sitten seuraavaksi jo että terve koira, tule katsomaan kuvia. Iso huojentunut huokaus. Vaikka jotenkin luotin, silti sitä pelkää, että jos kuitenkin jotain. Ei ollut Elinan mielestä. Jos jotain kaivamalla halusi kaivaa, lonkkamaljat olisivat voineet olla aavistuksen syvemmät. Ei silti ongelmia eikä murhetta tule, noiden kuvien perusteella, tuumasi hän. Nythän sitten mielenkiinnolla odotellaan vielä liiton tuomiota. Taran kuvathan lähti myös melkolailla parhain ajatuksin sinne. Vaan periaatteessa ihan sama, kyllä tämän tohtorin sanaan ja ammattitaitoon sen verran luotetaan että Kira Koiruus on terve. Kuitissa luki vielä että "Luustollisesti koira on aivan hienossa kunnossa".

Kaikki on siis hyvin, so far, Kiran krapulaa lukuunottamatta. (Kello on nyt 21.00. ja koira potee edelleen rapulaa, tujut pökeröt!)

Pieni tumma pilvi näinäkin aikoina leijuu auringon vieressä, kaikilla ei ollut ja ei ole näin hyvin. Siksi jännitti ja vähän pelottikin. Ja painaa se mieltä, että joidenkin kohdalle se käsittämätön epäreiluus osuu vaikka miten kaikki olisi tehty parhaan mukaan. Pitää vain silloin koittaa muistaa että ne on sitten jo asioita joille me emme kertakaikkiaan voi mitään.

Vähän vielä unta... Väzytäää....
Mitä tapahtui?
PetVetille vielä kiitokset, homma toimi hienosti.

Varasin ajan lopulta helposti netistä, porukka oli ystävällistä, tilat mukavat.

Erikoisplussa siitä, että lääkäri itse oli koiraa kuvaamassa.

Ja se kaikkein paras tietysti; Saatiin hyvä "tuomio" :)

Jännittääää...

Huomenna mennään Kiran kanssa kuviin. Niihin virallisiin. Lonkat, kyynärät ja selkä. Jännittää jo valmiiksi. Aika aikaista joo, kun liittohan sitten sen tuomion antaa, joskus kuukauden tai parin päästä. Vai oliskos jonot lyhentyneet...?

Vaan kyllä silti lasken vähän sen kuvaavan eläinlääkärinkin osaamiseen, lukea kuvia ja antaa osviittaa, vaikkeivät luokitella osaisikaan. Ja luotan. Luotan että kaikki on hyvin. Pitäkäähän meille peukkuja.

Älä tule paha kuva, tule hyvä kuva!

Kiitos

Eilen tehtiin paljon. Syötiin jo aamusta kynsiä ja tehtiin paljon pähkittäviä puheluita (PPP). Häiriköitiin kasvattajaa koko rahan edestä (ja koska se ei ollut eka kerta, aletaan olla kyllä jo varmaan kohta sitten maksamisen puolella). On tehty vihdoin ratkaisu yhteen pähkinään. Käyty THE Kentällä, armotta myöhässä ja silti saaden aina yhtä jaksavan, ymmärtäväisen vastaanoton. Kaiken näiden takana tuo toinen übermahtava koiruuteni Kira.

Sillä on kyllä ihmeellinen kasvattaja. Sellainen oppikirjakasvattaja. Sellainen, jonka vähintään jokainen amatööripennunostaja tarvitsisi. Se ei hermostu edes miljoonasta pähkimispostista, vuoronperään sähköpostiin ja fasebuukkiin. Se suhtautuu jokaiseen hölmöön ja ehkä vähän hysteeriseen kyssäriin tyynesti ja asiallisesti opastaen. Mitä mahtaakaan ajatella oikeasti, kaikenlaisia hulluja sitä... - varmaan ;)
No, en sentään kokoajan pommita, mutta silloin kun tulee niitä pähkimisiä. Niitä kausia tai hetkiä, kun oikean polun valitseminen tuntuu vaikealta. Kun miettii, tekeekö oikeita päätöksiä koiran etuja ajatellen, osaako valita oikein. Kun tarvii vähän tönäisyä, sinne oikean polun suuntaan. Kiitos Kasvattaja. Arvostan tätä paljon. Tästä voisi kirjoittaa ihan yhden blogikerran, mitä kasvattaja merkitsee.

Sitten on The Kenttä ja The Ohjaaja. Me tultiin vajaa vuoden häviksissäolemisen jälkeen, tälläkin kertaa onnettomasti myöhässä, sekin vaan jaksaa meitä. Jaksaa tsiikata haukkana, opastaa, vääntää rautalangasta ja havainnollistaa. Narunjatkeen ajatukset saa aikaa raksuttaa ja käsitellä, tehdä ja huomata että väärin meni, ei tehty mitä piti, ja taas yritetään. Koira hokaa toki lähes heti.

Ajellessa kotiin The Kentältä pähkisin, etten ehkä ole ennen tällaiseen porukkaan törmännyt. Porukkaan joka sitoutuu. Jatkuvasti, vuodesta toiseen, hyvää hyvyyttään. Se on aika hienoa oikeesti ja varsinkin tänäpäivänä, maailmassa, jossa jokainen haluaa hyötyä ja tavoitella omaa etuaan.

Se on näin muissa, ei-niin-pyyteettömissä piireissä pyörineelle jotenkin hämmentävää. Tämä jengi kerääntyy säitä uhmaten, oman rankankin viikon jälkeen, opastamaan ja auttamaan muita samanhenkisiä. Kiitos The Ohjaajat, varsinkin se meidän vahtiva silmä.

Liian harvoin muistetaan kiittää. Se on pieni sana sekä palkka kaikesta työstä, mutta toivottavasti antaa merkityksen sille arvostukselle, jota itse näidenkin asioiden tiimoilta tunnen.


The Kameratyyppi!

Mää oon taas ihan innoissani, meillä piipahti The Kameratyyppi! Se on sit mahtava! Kattokaa nyt, oikeesti, mikä on hienompaa heti itse kuvattavan jälkeen kun upea kuva, tai kaks tai enemmän, siitä? No ei mikään! 

Päivä valoineen ei halunnut tehdä yhteistyötä, piti enemmän pilkkanaan ja pienen hetken ymmärsin, miten haasteellista on oikeasti saada hyviä kuvia. Pitää olla monta palikkaa kuulkaa kohdillaan, ei riitä enää että se Palikka-Narunjatke häslää sinnetänne. Mut yritettiin (onneks!) kuitenkin ja tässä pari. Vähän mun ♡ itkee verta, kun siellä oli muutama "liikkuva kuvakin", mutta kuvaajan deletenappula on aika herkässä...

Tara ei päässyt kuvituksiin tänään mukaan, se vaihtaa karvaa eikä ole oikein edustavan näköinen. Jos The Kuvaaja on kuviensa suhteen übertarkka, mä haluaisin olla vähän tarkka siitä, että se kuvauskohde olis kutakuinkin siistin näköinen. Vaan tässäkin kyllä auttaa kuvaustaito. The Kuvaaja otti nimittäin pari hevoskuvaakin siinä ohessa, ja ne oli aikalailla... No ei niin tukat kammattuina jne., mut kuvissa ne näytti silti hienoilta.

Tarasta sitten enskerralla, kun villahousut on taas vaihdettu kulmahousuihin.

EDIT:: Jaapajaapa. Miten on jäänyt ihan mainitsematta, että Taran velipuoli B.Furioso kisaa ämämmissä!!! Aika hienoa sekin, onnea! (Ihan koko Suomen poppoolle toki!)




Taitaa Narunjatke kohta jättää omat kuvaukset kokonaan tekemättä... ;) Kiitos Jaana!

Saksalainen metsästyspaimen

Ihan alkuun, jos syöt, olet herkkä jne. Tämä postaus sisältää metsästysaineistoa, eli riistaa eli metsästyksen uhriksi joutunutta riistaa. Pienriistaa, mutta kuitenkin. Noin. Sitten vähän muuta hurjaa väliin, jotta ehdit olla jatkamatta alaspäin ja jättää tämän väliin jos olet herkkä.

Huimaa, tämä ← siis. Ei mahdu mun jakeluun, kelle ylipäätään tulee mieleen käyttää jalostukseen keskivertoa huonompia eläimiä, kun ne ehdottomasti pitäisi olla niitä parhaimpia. Eipä sakemanneilla olekaan niin huonosti, mutta toki sielläkin paljon olisi parantamisen varaa varmasti.

Saksalainen metsästyspaimen. Meillä seisoi sellainen maanantaiaamuna pihalla. Ylpeänä häntä pystyssä, sanoi että Tsiikaa! Täällä oli aamupala! Ja yritti repiä sisäfilettä irti... Tara istui vaivaantuneen näköisenä rappusilla ja sanoi ettei ole osaa eikä arpaa, eikä tiedä miten se tuohon tuli ja että eikös ole aika brutaalia touhua tuo tuollainen jo, meiltä sakemanneilta...

Joo, oli, olin ihan samaa mieltä. Aamupala jäi siihen sikseen ja se oikea aamupala siirryttiin nauttimaan sisälle, kanansisäelin soppaa. Koska päätön rusakko oli jo kankea, metsästyskunniakirjaa ei Kiralle myönnetty. Mysteeriksi jäi, kuka tai mikä sen oli meidän pihalle, keskelle pihaa, tuonut. Pohdin myös pään kohtaloa... Mietin oliko tallikissamme Räpsä syyllinen, hyvinkin palloisen vatsansa kanssa. En ole saanut vahvistusta epäilylleni että kissa isoa rusakkoa metsästäisi. Ellei sitten se sapelihammastiikeri, josta en ole muistanut täällä kertoakaan. Olen varma että sellainen meidän nurkissa yksi ilta lymyili ja Tara ajoi sen takaisin siperiaan, tai mistä ne sitten tulevatkin.

Se on toisinaan aika jännää, asua täällä maalla, keskellä ei mitään. RIP Rusakko, päätön sellainen.



Siellä se oli

THE Kenttä. Paikallaan niinkuin ennenkin. Osa samasta porukastakin, osa uusia. Kaikki oli kuten ennenkin, silloin joskus kauan sitten. The Tuuttorikin, ohjeisti ja opasti, yhtä energisenä kuin ennenkin. Hyvä huomata, että tietyt asiat vaan pysyy ja on, vaikka itse ei oltaiskaan. Peruspilarijuttuja, niitä pitää olla.

Perjantaina Taran naama venähti väärinpäin, kun se joutui jäämään yksin talovahdiksi. Me tehtiin nimittäin Kiran kanssa jotain, mitä ei olla aikoihin tehty. Se taas on hiertänyt mieltä kuin kivi kengässä. Me mentiin sinne THE Kentälle. En oikeestaan edes tiedä mikä voima lopulta sysäsi eteenpäin, sopiva tilaisuus ja kellonaika, tarpeeksi kauan hiertänyt kivi mielessä...


Reippaita, hienoja penneleitä, pörheitä opiskelevia aikuisia ja supernuoria. Ainakin yhdestä superpennelistä oli jo kasvanut supernuori. Jotkut tekee siitä kaikesta niin helponnäköistä, taito sekin.

Vaikka me ollaan täällä kaikessa rauhassa pitkälti metsiydytty, ei sitä Kirasta juuri huomannut. Siitä me jatkettiin, mihin oltiin jääty. Se tokikaan ole mikään elvistelynaihe sinäänsä, olisihan tässä luvattoman pitkän tauon aikana voinut yrittää itsekin oikeasti edistyä, mutta todistaa se kuitenkin sen, miten hyvä koira on, kun ei olla taaksepäinkään taannuttu. Olin siitä siis vähän salaa ihan ylpeä ♡

Koska saatiin lupa tulla vähän myöhässäkin vielä mukaan, ehkä sitä kalenteria on nyt vaan pakko järjestellä uusiksi ja tehdä pientä lahjontaa, perjantai-iltatallien suhteen... Saas nähdä. Joskus pitäis vaan tehdä enempi kuin ajatella ja pähkiä. Se ois monessakin asiassa paljon parempi.

Mietteitä

2 vuotta sitten kohtasin sen päivän, jota olin jo pari vuotta ennen kyseistä päivää paljon miettinyt. Miettinyt miten siitä, sen järjestämisestä ja ajasta sen jälkeen, selviän. Miettinyt paljon, yrittänyt valmistautua, selittää järjellä ja tuhertanut itkuakin kaiken miettimisen ohessa. Pelännyt, niellyt monta kertaa palaa kurkusta alas.
"Sen järjellä me ymmärrämme, kun toinen lähtee, toinen jää. Vain pieni lapsi sisällämme ei sitä tahdo käsittää." 
Tuttu joutui luopumaan rakkaasta kaviokkaastaan. Se ja tämä kyseinen päivämäärä nosti taas ikävän pintaan. Myötäelän sitä pohjatonta ikävää, jota tiedän hänen parhaillaan kokevan. Nieleskelin taas sitä palaa kurkusta. Mietin miten jaksan, kun maallinen aika tulee näistä kahdesta jättämään. Mitä pidemmälle yhdessä polkua tallaamme ja elämäntilanteita kohtaamme, sitä syvemmät jäljet niistä sydämeen jää, sitä tärkeämmäksi ne itsensä tekevät, mutta sitä kipeämmäksi eronhetki tulee kasvamaan.

Taralle tuumasin että Tintti oli samanikäinen, kuin se nyt, tullessaan. Meillä on oltava siis vähintään yhtä paljon yhteistä aikaakin edessä, reilut kahdeksan vuotta. Siitä ei tingitä, mielummin laitetaan paremmaksi, Kiran kanssa tietysti myös.

Vaikka nämä hetket puristaa sydämen ruttuun, me selvitään, jaksetaan ja jatketaan koska niin se menee. Juniorit ja muut maalliset tallaajat jatkaa meidän kanssa tehden jälkiä eteenpäin. Terveisiä sinne taivaaseen kaikille edeltä menneille ja pitkää, tervettä ikää meille sekä teille, jotka täällä vielä matkaa jatketaan.

Meillä, Taralla ja minulla, on aina vaan kova ikävä. Ei se lopu koskaan.
Heiluta häntää meille, yön tähdissä. Kerro terveisiä koko laumalle.
Vielä me nähdään... ♡


In your eyes, I sense your fear, 
but I'm by your side, I'm always near.
I'll be watching over you,
You know that I'll be your Guardian Angel
and I'll be looking out for you
You know that I'll be your Guardian Angel

PPP

Eli pähkii päänsä puhki. Nyt tarttis tehdä jottai, ihan oikeesti, mutta vaan PPP. Ikäänkuin pakonsanelemana on uusien juttujen tiimoilta testivedosta tehty, mutta... Joku istuu olkapäällä ja miettii, pudistelee välillä päätään, toisella olkapäällä toinen kohauttelee olkapäitään. Tiedä siinä sitten, että mitä pitäs tehdä. Molemmissa puolensa, toisessa selkeesti ihan isonsa, mut toisessa vaan se yks juttu, joka kuulostaa vähän siltä intutii.. intuitiö... intuitio-jutulta. No, kai se sit tulee, ratkaisu, kun pää on mennyt puhki.

Tää tummanpuhuva, pinkeämielinen tyyppi tuli 28.9. viisi vuotta sitten. Se löys aamulla pentuaikaisen pallonsa lelulaatikon kätköistä ja pyöritteli sitä pitkin keittiötä. Tuli lopuksi tuohon ihan viereen, pallonsa kanssa ja sanoi et kelaa hei, viisvuotta sit mä muutin tänne! Muistatko? Ja hymyili...

Mielensäpahoittajia?

Tarkoitus ei ole tosiaan tehdä tästä mainosblogia, mutta... Mä niin näin nämä jonkun tiimin pipoina, että on ihan pakko! Eikö vaan että teidänkin ryhmärämätiimissä jokaiselle näistä olisi ihan oma pää? ;) (Ja tilatahan näitä voi vaikka suoraan tästä )


Karvamaskotit


Siinä ne on. Kira ja Tara. Kiraa vaan löytyy joka puolelta lisää. Sisältä, ulkoa, vaatteista, autosta, tallista, pöydiltä, ruuasta... Ei liene epäselvää kummalla on tuhdimpi pohjavilla. 

En ole poissa...

Taas yksi niistä päivistä, raskaista ja pelätyistä. Ei onneksi meillä, mutta muualla. Päivistä joiden tietää olevan edessä, mutta joita ei h...