Pikku-Kira, iso-Kira

2vuotta sitten...
Vähän myöhemmin...

Ja vielä vähän myöhemmin...
Alkoi aika lähestyä... (Kira oikealla, Nti Punainen)
Junioriliigan lähteä maailmalle, omiin joukkueisiinsa... (Kira vasemmalla) Kaikki yläkuvat ©Kennel Wolf Magic


Tämäkö se nyt on, minun uusi joukkuekenttäni?

Tassunjälkiä pieniä, ja vähän suurempia...


... ♡:ssä..., nyt ja aina.


Kultaakin kalliimpi Kira, tänään 2vuotta!
Onnea ja paljon yhteisiä kilometrejä meille! 

Leidit rannalla

Ihanan rauhallista ja hiljaista. Tuuletin hurisee ja koirut tuhisee. Viimeinen lomaviikko, tai viimeinen lomaosio 2/3 lähti käyntiin. Jossain syksymmällä sitten vielä yksi. Sinne jäi suunnutelmiin myös Kiran virallisten kuvien otto, koirabiili kun päätti ettei koirat ole nyt tervetulleita kyytiin. Takaluukun lukko paukahti lukkoon, jos Elli Koirabiililtä kysytään, lopullisesti.

Otettiin viimeviikon keskiviikkona koirahäkki ja muut koiramaiset vermeet takaosastolta pois, tarkoituksena pestä (Kiran YÄKkällä ei ollut mitään vaikutusta asiaan) alin kumimatto ja päälimmäinen pehmeämpi matto. Ehkä The koira-auto ajatteli hetkensä tulleen. Kaikki koiravermeet poissa autosta... Forever gone!

Damnet! Vaikka toisaalta kuvauskeikkakin voi olla mieluisempi viileämmällä kuin näillä helteillä. Helteillä kivampia kuvia voi mennä ottamaan sensijaan koirille luvallisille uimapaikoille. Tutun vinkkaamana tällainen löytyi ja koska kyseinen tuttu oli etevä vielä kameran kanssa, oli kaksi kärpsyä yhdella iskulla lyöty.

Ei muutakuin aamusta aikaiseen koirat autoon ja menoksi, bensapisteen kautta. Koirut hokasivat reissuunlähdön jostain ajatuskuplasta päänipäältä jossa pyöri kuvia kellukkeista, snorkkeleista, uimahattuja ja sensellaisia. Mitään muuta normista poikkeavaa en tehnyt Kiran jo kiiruulla alkaessa etsiä pyhäpalloa ja sanoi Taralle että kohta mennään!

Aamulla oli mukavan viileää, silti melkein perillä kuului YÄK ja Kira istuessaan katseli välillä kuskia taustapeilin kautta ja välillä alaspäin, vähän korvat harittaen.. Ja kun ne kerran olivat omissa lokeroissaan, kävi siinä sitten niin, että perillepäästyä Kirahan innokkaana kääntyi tietysti pää ovea kohti ja istahti vielä kauniisti odottaessaan. Tästä seurasi seuraavanlainen siivoustoimenpide; Häntä alkoi lakaista yäkkää... Koiruus kiiruusti ulos autosta ja siivoamaan, ensin häntää sitten yäkkää. *Huokaus* Kira malttoi kuitenkin hienosti pysyä paikkamakuulla kun häärisin puolittain auton takaboksissa, Taran vieressä. Ei liikahtanut minnekään.

Sitten ei muutakuin tuttu ja Kira kyytiin sekä menoksi. Siinä kohden Tara sanoi Mikä röyhkeys! Tulla nyt MUN autoon!!!!!?! Oli varmasti ihan pöyristynyt häkissään, kun ei voinut kuin kiromekkaloida. Useamman kerran jouduin tälläkertaa huomauttamaan että ko. kulkupeli noin oikeasti sattui kyllä olemaan jonkun muun kuin sen ja matkaaja oli ihan luvallisesti kyytiin tullut. Loppui se pärinä sitten jossainvaiheessa, aika piankin loppujenlopuksi.

Paikka oli aika mahtava, mäntymetsäinen josta suoraan avautui matala ranta. Tätä mataluutta jatkui ja jatkui! Mahtavaa! Tosin olin täysin vakuuttunut että molempia saisi vähän maanitella polskimaan, kun eivät raukat ennen olleet päässeet vesipulikoinnin makuun. Vielä mitä, sinnehän ne paineli niin ettei narunjatke ehtinyt lahkeita kunnolla ylös kääriä. Tara oli ensin kiinni, mutta päästin senkin lopulta irti kun paikalla ei ketään muita ollut. Metsäntakaa jostain raikasi ammuntaharjoitusten laukaukset, tuli niitäkin samalla siis testattua eikä kumpikaan juuri jaksanut kiinnostua, mitä nyt Tara jossain vaiheessa pohti Kuka peijooni siellä räiskii ja kenenluvalla?!  

Karvahousuilla oli hauskaa. Taralle uiminen oli vähän mystinen juttu, se loikki vedessä kuin kenguru. Tuolta heti allaolevalta kiveltä molemmat kävi myös loikkimassa veteen. Juostiin, pelastettiin geelaria kilpaa, taisteltiin geelarista, juhlittiin ylpeänä geelarin ekana nappaamista kunniakierroksella. Eikä olisi haluttu lähteä pois. Kyllä siinä niitä katsellessä edellisen kirjoituksen, Bernsin toteamus "koiran tunne-elämää voi verrata pieneen ihmislapseen", tuli elävästi mieleen.

Hetki ennen autoonmenoa kuivateltiin vielä rannalla, tuttu yritti ottaa kuvia, joista mun mielestä tuli kaikista varmasti tooosi hienoja, eihän näin mahtavista koiruuksista voi saada huonoja ;) -mutta äärikriittisenä kuvat kokivat tiukan tarkastuksen ja jäljellejääneetkin saivat häneltä kovaa kritiikkiä. Minusta nämä ovat superhienoja!

Superhienoa oli myös se, että Tara toimi paikanpäällä lähes kympillä. Kameratyyppi oli jo ihan ok. sille ei tarvinnyt yhtään kiroilla enää. Tosin tähän luotinkin koska kameratyypillä on itselläänkin eläimiä ja hän on hyvin rauhallinen persoona joka varmasti jo luonnollisesti antaa eläimille niiden tarvitseman tilan. (Kira tosin jälleen oli sitä mieltä ettei mitään tiloja tai rajoja ole, ihana uusi ihmistuttavuus!!) Lisäksi Tara oli se joka pysyi kuulolla paremmin, Kiran vähän haahuillessa mielenkiintoisessa metsikössä.

Toisaalta Tara tekee tosiaan täysillä, kun tekee. Katselin edellisiltana etäämmällä, kun toinen osapuoli kuskasi hevosille laitumelle vettä, Tara mukanaan ja komensi Taran laitumen portille maahan odottamaan. Käveli jonninmatkaa laitumelle vesiastialle, kippasi vedet ja tuli takaisin. Koko tämän ajan Tara teki täysin priimaa paikallaoloa. Seurasi tarkasti kaksijalkaista ja pysyi täysin hievahtamatta. Katso alin kuva. Siinä vieras kuvaaja on jo melko lähellä ja minä hänen takanaan; Maahan-paikka- ja siinä pysyi. Täysin vieras ihminen ihan lähellä, vaikkakin kyykyssä, edessä ja koira makuulla.

Kyllä. Olin siis taas ylpeä pienestä laumastani. Tara kasvoi jälleen henkisesti ja molemmat kokivat jotain uutta. Takaisin tullessa takaosastolla nukuttiin sikeästi. Vähän jänskätti, enkä uskaltanut ihan uimaan asti usutella, kun vesijumppa kuitenkin toi taas ihan erillaista liikuntamuotoa. Tuo paikka olisi juuri sellainen kun Wirmon Johanna Taralle suositteli. Juuri sopiva kunnon kahlaamiseen.

Damn you Koirabiili Elli.. Tosin luin juuri sinilevästä surullisen tarinan. Lue sinäkin se tästä kun oot katsonut kuvat. Kaikki hauska on nykyään vaarallista.

Tässä kuvasatoa, ihan sekalaisessa järjestyksessä. Klikkaa kuvaa niin saat kaikki jonoon auki. Iso kiitos kivasta päivästä ja kuvista Jaanalle!

Rantavahti 







Mun! - Munpas!







Geelari pelastettu - ei hätää!


Do'h! Kumiankka jäi kotiiiiin....!



Mmmmm... Mustikoita....


Märrrrkääääääää!


Koirat koirina

Facebook ja netti noin yleensäkin on aika hyviä. Ne provoavat ihmisiä melko usein hyvinkin kihakoihin keskusteluihin. Sellaiset ihmiset, jotka osaavat provosoimisen jalon taidon järkevästi, on aika hyviä. Saavat paljon aikaan keskustelua ja saavat ihmiset paljastamaan todellisen minänsä. Nyt minäkin ehkä tulen provosoituna viimeistään paljastamaan oman tietämättömyyteni ja pöljyyteni. Hupsista.

Joitakin aikoja sitten jaettiin, varsinkin koiraihmisten keskuudessa linkkiä ”Joudumme muuttamaan suhtautumistamme koiriin” Tunnustan; Minäkin jaoin, tai ainakin tykkäsin. – Kyky kokea myönteisiä tunteita, kuten rakkautta ja kiintymystä tarkoittaisi, että koiran tunne-elämää voi verrata pieneen ihmislapseen. Tämä havainto puolestaan viittaa siihen, että meidän pitää miettiä suhtautumistamme koiriin uudelleen, Berns kirjoittaa. Tiedä häntä, itse lähinnä ajattelin asian hyvänmielenjuttuna. (Juttuhan on tosin jo yli puoli vuotta vanha.)

Tänään fasen avatessani silmiin pompsahti uusi linkkivinkki; Koira ei rakasta ihmistä ihmisen toivomalla tavalla - WHAT?! Enkö olekaan kaikki kaikessa, niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, noille kolmiokorville?!

Riitta Liimatainen, työryhmän jäsen ja näkövammaisten opaskoirakoulun johtaja, sanoo koiranomistajien kuvailevan eläimiään esimerkiksi aloitekykyisiksi, lahjomattomiksi, vapautuneiksi tai sulkeutuneiksi, rakastettaviksi tai vaikkapa huumorintajuisiksi.

- Me ihmiset näemme hyvin mielellämme koirissa ihmisten ominaisuuksia, vaikka koira on koira. Me tulkitsemme koiraa aivan väärin, jos käytämme inhimillisiä termejä tällaisessa tilanteessa, Liimatainen toteaa. 

En jostain syystä ymmärrä tuota tekstiä. Miksi tulkitsen koirani aivan väärin, jos sanon että se on vaikka ahdasmielinen? Tai sulkeutunut tai huumorintajuton? Mikä on IHMISEN OMINAISUUS? Ihmisen ikioma ominaisuus, jota mihinkään muuhun ei ole oikeutettu käyttämään tai jos käyttää, on käyttäjä ainakin tyhmä. No pari asiaa tulee kyllä mieleen, (joita taas en kyllä tosiaan käyttäisi eläimiin) kuten vaikkapa kaikkitietävyys, pätemisen tarve, oikeassa oleminen, itsensä korostaminen...

Piti oikein googlata tuo sana inhimillistäminen. Yllättäen se löytyi pääsääntöisesti vain lähes kiihkomielisistä kirjoituksista, kuten tämä. Inhimillistäminen on eläinrääkkäystä. Olenko minäkin nyt eläinrääkkääjä? Melko usein käytän koiristani näitä "inhimillisiä sanoja", kuten ahdasmielinen tai yliystävällinen. Riitta Liimataisen ja Eira Pitkäsen yhteisajatusmaailman mukaan olen. (Ja osasipa muuten todella hyvin provosoida tämä Pitkänen allekirjoittaneen niskakarvat pystyyn lauseellaan; "Sitäkään ei tajuta, millaisessa vaarassa jälkeläinen on, jos perheeseen on hankittu vatipää ja halvalla saatu entinen ravuriraakki, kuvailee Pitkänen." Niin että kukakohan tässäkin asiassa on se suurin vatipää...)

"Ihminen ei tiedä, miltä koirasta oikeasti tuntuu" - Sanoo kaikkien eläinlajien guru Kaimio. Ohhoh. Onko todellakin maailmassa jotain, mitä ihminen EI tiedä?! Mutta mistä sitten Kaimio tietää että näin on?

Oikeasti tuntuu.
Mielenkiintoinen lause. Kuitenkin sanovat, etteivät eläimet osaa feikata tunteitaan. (No tämän minäkin jopa uskon, mutta ihmettelen vain tuota oikeasti tuntuu - lausetta.) Jos koira on iloinen (uskoisin että pääpiirteittäin erotamme kaikki iloisen ja vaikka vihaisen koiran) niin eikö se sitten oikeasti tunne iloa? Luulemmeko vain, että se on iloinen? Kun se kerran ei osaa feikatakkaan kuten me, hymyilemällä kauniisti - vaikka sisällämme pyörii samaan aikaan hyvinkin agressiivinen piirretty.

 - Ihminenkin antaa sydämessään koiralle usein saman paikan kuin lapselle. Koiraa rakastaessa jää huomioimatta se, että siellä sisällä on aikuinen yksilö, vaikka koira kuinka on lapsen kokoinen. Tämä väärinymmärrys tapahtuu usein koiranomistajien keskuudessa. 

Tämä oli jutun se kohta, jossa näin sen maalaisjärkisen ajatuskuplan. Rajat ja rakkautta. Lepsutaan rajoista, kun se on niin pieni, ihana pentunen. Pian se on vähän isompi, kasvaa ja hakee rajojaan joita ei ole kerrottu ja joiden kertominen käy päivien kuluessa rajattomina aina vain vaikeammaksi. Sitten meillä onkin jo nykyään niin muodikkaalta kuulostava ongelmakoira, ja taas superkoirankouluttajat pääsevät tekemään itsensä tärkeiksi, ongelmakoirakouluttajiksi.

Enkä nyt halua missään nimessä oikeasti päteviä kouluttajia tässä vähätellä, mutta tämä trendi-ilmiö ongelmakoirista on luonut meille valtavan paljon näitä ns. ongelmakoirakouluttajia, jotka sitten suureen ääneen haluavat asiaa tuoda julki mutta eivät todellisuudessa ole ehkä edes nähneet sellaista ihan oikeasti ongelmallista koiraa, saatika osaisivat niiden kanssa jotain fiksua sitten tehdä. Ihan kuten Taran ollessa pentu, sanoi eräs ns. "koirankouluttaja", (joka oli olevinaan ihan pätevä, mutta jolla ei ollut oikeaa ja varsinkaan rotukohtaista kokemusta) sitä näkemättä (hän ei halunnut koiraa nähdä, koska oli ilmeisesti taasen niin pätevä, että pystyi tekemään diagnoosin kuulemansa perusteella) että se on ongelmakoira ja sinulla ei ole muuta tietä kuin mennä (tietysti huippukalliille) ongelmakoirakouluttajalle.

Kokemus ja aika tuo yleensä oppia, minäkin tiedän nyt että muitakin väyliä olisi ollut ja olikin. Eikä Tara mielestäni ole ongelmakoira, se on vain (Inhimillisyysvaroitus! Soittakaa Leyserille!) vähän ahdasmielisempi, erillainen nuori. Joskos se sitten johtuukin siitä, että olen ehkä sen kuullenkin ääneen tehnyt tämän oman diagnoosini... Olen siis inhimillistänyt sitä.

Tai ehkä ongelmat johtuivat siitä, etten oikeasti tiennyt, mitä Tara oikeasti tunsi, kun roudasin sen pentuna kentälle jossa sen pelko ja stressitila käskettiin jättää huomioimatta, jättää se yksin siihen tilanteeseen. Ja kun se oli hetken hiljaa ja paikallaan, tuli se tyynesti huomioida. Se kun oli kuulemma se paras palkinto ja kannuste. Ainoa vaan ettei tätä hiljaista, rauhallista hetkeä tullut. Minusta se vaan ei tuntunut oikealta. Jostain ihmeensyystä se vaan alkoi tulemaan paremmaksi kun päätettiin ottaa oma linja ja kulkea omaa väylää. Vaikka niin väärin sitä sitten ilmeisesti tulkitsinkin. Ehkä se olikin oikeasti vain ratkiriemukkaassa fiiliksessä ja minä vain tulkitsin sen väärin.

Ja miksi tämäkin sitten piti kokonaisuudessaan taas viedä ääripäästä toiseen. Siis kyllä, inhimillistäminen on ongelma, silloin kun: (Ja tästä kai oikeasti myös puhutaan, mutta vähän turhan pätevään sävyyn)
  • Syömme epäterveellisesti ja tykkäämme löhötä sohvalla kaiket päivät ja illat, inhoamme aktiviteettejä ja oletamme Rekkumme ajattelevan samoin.
  • Olemme vilukissoja ja haluamme pitää sisälämpötilan vähintään +25°, jottei myöskään Daisymme palele. -5°:ssa vedämme toppavaatteet päälle ja puemme myös sen pohjavillat ja päälikarvat omaavan Sessemme, jottei sekään palelisi.
  • Tykkäämme irtokarkeista, niin myös Fifimme ja siksi ostamme sille joka lauantai oman irtsaripussin.
  • Inhoamme naapurin pientä Lhaasaapsoa ja myöskään meidän susikoiramme Roi ei voi sietää sitä.
    (Really? Ihan todellako inhoaa? Vai peilaako se "inho" sieltä narunpään tunnetiloista?)
Mitä muotisanaa me sitten käytettäisiin lapsiin ja nuoriin, kun rajat jää asettamatta. Inhimillistäminen on kai ookoo nuorten kohdalla, mutta samoista ongelmista melkein puhutaan. Miksi "ongelmanuoriakin" on tänäpäivänä niin paljon? Missä meidän ongelmanuorikouluttajat on? Joo, ne on niitä psykolokeja kai sitten ne. Sori vaan mutta nää(kään) jutut ei nyt uppoa.

Meidän suurin ongelma on se että pidämme itseämme kaikkein viisaimpina ja kaikkitietävinä. Niin kauan kun eläimet eivät puhu, me emme oikeasti tiedä, voimme vain päätellä. Kuka sitten osaa päätellä ja tulkita parhaiten tai hyvin, on taas oma lukunsa. Veikkaan että se, joka kuuntelee ja katselee sekä vielä oppii näistä. Ja on siltikin nöyrä ja varovainen tietämyksiensä kanssa.

Surkeaa on myös se, että maalaisjärki on katoamassa, me teemme itse näitä ongelmia joista sitten rakennetaan kivoja trendejä ja pääsemme käyttämään hienoja sanoja ja kuulostamaan sen kautta tosi viisailta.

Ja parhaita ongelmakoirakouluttajia on tietysti muuten ne julkkisongelmakoirakouluttajat. Onhan se nyt sentään hienoa sanoa naapureille kirjoittaa fasebuukissa, että olin Niilo Nimeltämainitsemattoman, siis sen, joka telkkarissakin on, koirakurssilla, kuin että sanoa sille naapurille että Taina Tavallinen opasti ja auttoi minua ja pentuani tiistai-iltaisin koirakentällä. Niilolla vaan nyt ei ole ollut kuin pari omaa koiraa ja julkkisura, Tainalla 20vuoden kokemus rodusta ja ehkä muutama näyttökin, mutta who cares! Niilo on sentään julkkis! Kyllä se silloin myös tietää, miten nämä hommat hoidetaan!

PS. Tuo toisena linkattu juttu oli kyllä sitten vielä vanhempi. Alunperin 2010 kirjoitettu ja päivitettu 2012. Mistäköhän lie kaivettu nyt esiin, mutta erinomainen juttu, koska vielä näin useammankin vuoden jälkeen puhututtaa ja pistää kirjoittamaan.

PPS. Piti nimittäin kirjoittaa koiruuksien uimapäivästä ja siitä miten hauskaa niillä oli uimassa ja miten ne olisivat halunneet jäädä polskimaan pidempäänkin, mutta sitten ymmärsin, miten inhimillistin niitä ajatuksissani ja mahdollisesti jopa väärintulkitsin. Tuleekohan tästä mitään ikinä kun näin pahasti ollaan jo väärillä raiteilla... No, yks mikä on varma, on se että on turkasen kuuma.

"Etsä hei oikeesti niinku tajuuu...?"

Uimareille

Kesällä monet koirat käy pulikoimassa. On pakko tunnustaa etten ajatellut tällaista asiaa, ennenkuin nyt, Kepun päivityksestä. Ihan varmaan ajattelemisen arvoinen juttu...



Sulata liha 5minuutissa!

Uskomaton kikka: Sulata liha vain viidessä minuutissa! - toimiskohan tää koirien keittiössä? Vähän hankalaa laittaa pyöreää lihapötköä kattiloiden väliin. Mut ideana hyvä, jos on vaikka niitä lihalaattoja. Nimim."Muutaman kerran epätoivoisesti vesihauteessa sulatuksen MM:ta yrittäen"

Akvaariossa

Voi perkules! Mikäs hitto toikin on, en varmasti sinne ainakaan mene, mene kuule itte!!! -Sanoi Tara kun koirien akvaarion näki.

Voitettiin tosiaan joskus kauan sitten Wirmon Vipeltäjien ilmainen vesiterapiakerta (vesiterapiasta voit lukea lisää tästä) ja vihdoin sain aikaiseksi varata ajan. Toimi samalla kätevästi myös Tartzan syndelahjana, joskin sankari itse taisi olla enemmän kauhuissaan kuin innoissaan, tajuessaan mihin oli joutunut. Tara oli myös spondyloosinsa takia selvä valinta tähän voittoon, vesiterapia saattaisi jatkossakin olla yksi hyvä vaihtoehto pitää homma kurissa ja koira kunnossa ja siihenhän pyritään enemmän kuin mihinkään muuhun, Taran kohdalta. Onnenkantamoinen oli siis erinomainen tilaisuus päästä testaamaan hommaa käytännössä.

Aikoja löytyi varsin kattavasti myös iltamyöhäiseen, töiden jälkeen oli hyvä aika pyörähtää kotosalla moikkaamassa kavioväkeä ja hakemassa koiruus. Varauskin kävi kätsästi netin kautta, joskin epäilevänä eerikana aina pohdin, meneeköhän ne oikeasti perille asti, sähköisen varausjärjestelmän ollessa ainoa joka kanssasi kommunikoi. Tästä huolimatta pidän näitä systeemejä isona edistysaskeleena ja käytän niitä mielelläni. Ne on ihan pop. Voin nimittäin rauhassa pohtia sopivaa aikaa vaikka keskellä yötä ja varata sen tarjolla olevista, enkä vie pähkiessäni kenenkään kiireistä työaikaa turhaan.

Kirakin luuli pääsevänsä mukaan, kovalla tohinalla alkoi etsiä reissugeelaria, joka on siis se geelari, jota saa leikittää vain reissuilla, ei kotona. Kotigeelarit ovat erikseen ja myös näyttävät siltä. Pyhägeelari oli pomppinut kuitenkin jo autoon ja Kira jäi huulet rullalla (Tiedätte sen sakemannien "nuuskahuuli"-ilmeen, niin just se.) ihmettelemään oven taakse.

Mietin että pitääkö ottaa mukaan kellukkeet ja uimahattu, mutta tyydyin pyyheliinaan, joka sitten sekin jäi penkille. Matka taittui rauhallisesti, Tara ei enää piippaa vaan istuu kokolailla rauhassa ikkunoista maisemia katsellen. Välillä se tosin edelleen tuijottaa taustapeilistä, ikäänkuin suoraan silmiin, se on aika hassua. Perillä se tuli itsevarmasti ulos ja oli kovasti innoissaan. Eipä tiukkapipo osannut aavistaa...

Käytiin pissillä ja heristeltiin tassua vähän ohiajaville autoille. Turun koirafysion, jonka tiloissa Wirmon vesiallas ja Johannan yksi vastaanottopisteistä sijaitsee, ovesta mentiin sisälle taas niin että kaikki varmasti kuuli, melkoisella kirometelillä. Taran asenne asiakkaana on melko vaativa ja hankalantapainen. Ainakin te asiakaspalvelualoilla olevat tiedätte ne asiakkaat jotka heti tulevat lähes silmille, uhkaavat kuluttajasuojalla ja vaikka millä, ennenkuin edes tiedätte mistä on kyse. Ja lopulta käy ilmi että asiakas onkin itse tehnyt jotain väärin tai erehtynyt jopa liikkeestä. Tara on just sellainen. Allekirjoittanut ei ainakaan kovin arvosta sellaista tapaa, mutta Wirmon Vipeltäjissä palvelu pelasi jälleen pitkäpinnaisesti. ;)

Melko nopeasti Tara sitten ymmärsi ettei kyseinen käytös saa aikaan mitään ja päätti sitten olla hiljaa, välillä kysellen joko voitais jo mennä, tää on taas jo nähty tää juttu. Altaalle mentiin vielä tohkeissaan, mutta kun neiti Pinkeämieli tajusi, että tarkoitus oli mennä akvaarion näköiseen vempaimeen, jossa oli vettäkin, veti se nelipistejarrarit ja maansamyyneen ilmeen naamalleen. Sanoi jo Johannallekin Jos me mentäis vaikka ulos ja jätetään toi pöljä tonne altaaseen...? Ovelasti kiersi vielä takajalkansa mun jalkani taakse ankkuriksi, kun yritin toimia tuupparina eteenpäin. Joo ei, ei kyllä käy, ei todellakaan, mähän en tonne mene.

Kuva lainattu Wirmon FB-sivuilta, jolla myös copyrightoikeudet.
Tara näytti kyllä paaaaaljon pienemmältä kalakoiralta tuolla akvaariossa!
Aikansa maaniteltiin, geelarikin meni rohkeana edeltä kellumaan mutta ei. Tässä ei ole siis mitään hauskaa sanoi Tara eikä edes halunut keskustella asiasta. Sitten oli pakko ottaa siirtävät voimat käyttöön. Ei ole helppoa hinata 30kg vastaan harittavaa koiruutta kapeaan ja melko syvyyttä omaavaan esineeseen, joutumatta itse sinne myöskin. Hirveen kiva syndelahja joo, että aattelitte sitten porukalla hukuttaa mut...? -tuntui Tartsuraukka ajattelevan.

Kun ovet saatiin kiinni, pikkuhiljaa matto laitettiin liikkeelle ja vettä lisättiin. Johanna kertoi että vähän korkeammalla oleva vesi kannatteli paremmin koiraa ja sen oli helpompi liikkua siinä rennosti kuin matalalla oleva. Kyllähän se aikansa otti ennenkun kävely muuttui rennommaksi, hyperventilointi muuttui tasaisemmaksi ja rankan kahlauksen ohella kerkesi vähän hymyilläkin. Varmasti pyöri monenlaisia ajatuksia mielessä, kiroilevalla koviksella. Ei oltu enää niin koviksia, akvaariossa. Loin uskoa ja kannustin vesijumpparia altaan toisessa päässä päänluona, ja hienostihan se Tara jaksoi ja selvisi rannalle asti. 10min. ekalle kerralle oli kuulemma riittävä, kannustusjoukko taisi jo minuutin jälkeen alkaa pohtia, pitäisiköhän kauhuissaan oleva läähättävä koiruus pian päästää pinteestä... Että kyllä se kuulkaa on vaan hyvä että näissä jutuissa on ne ammattilaiset sanomassa mitä tehdään, eihän siitä mitään tulisi jos itse säätäisi, koiran vetovan katseen alla ;)

Kun päästiin vihdoin perille, 10min kahlauksen jälkeen, ei meinannut akvaariokoira uskaltaa tulla enää pois. Aikansa pohdittuaan kai meinasti okei, ei tää ehkä voi enää tän karmeemmaksi muuttua joten eikun ylös ja ulos. Kuivaussession päätteeksi ei tarvinnut paljon kysellä, mennäänkö kotiin. Kiirus oli jo kova. Ihan kiva joo mut voitaisko me nyt jo häipyä?! Kiitettiin Kiitin kivasta kokeilukerrasta ja lähdettiin kotiokohti.

Ennen kotimatkan alkua käytiin tosin vielä pissillä ja manattiin rohkeaa cityvarista joka viisveisasi tukka pystyssä jupisevasta koirasta. Ihan loppukotimatkalla iski jonkinsortin jälkimerisairaus ja iltapala tupsahti suusta ulos. Tara ei olekaan sitten pikkupennelaikansa jälkeen, kotiintuloreissullansa viimeksi YÄKkännyt. Jännitys oli varmasti siis melkoinen. Johanna sanoikin että monelle henkinen rasitus ekoina kertoina on huomattavasti suurempi kuin fyysinen.

Oli vähän häpeissään kun ruoka meni hukkaan, mutta sanoin ettei haittaa, johan Kirankin pulauksista oli jo aikaa. Kotona Tara oli heti oma itsensä, pienen latauksen jälkeen täysin ladattu ja valmis iltapuhteisiin sillä ikiomalla, kokonaisvaltaisella tarmollaan.

Peli on nyt avattu ja huomattavasti paremmalla mallilla jo muutaman kerran jälkeen, mitä uskalsin edes ajatella. Tara on aina osannut yllättää positiivisesti, tai sitten sen kanssa odotukset on niin matalat että sen on aina helppo ylittää ne. Ehkä niin olisi hyvä olla, muissakin asioissa. Onnistumisen tunteita olisi helppo saada ja sen myötä mielekkäämpää tehdä.

Joten; Kiitos Wirmon Vipeltäjät/Johanna, me tulemme taas... ;)

Tara 5v.

Kiroileva ystäväni Tara, 5vuotta, tänään.
Onnea rakas karvakorvani ja onnea myös kaikille muille B-tyypeille!


Asiaa koirienkin vierestä

Joko ootte kyllästyneitä, aina se sama juttu keikkuu ekana? Ehkä kuukauden päästä joku pieni, uusi turhanpäiväinen juttu? Ihmeen paljon kävijöitä silti, taitavat olla spämmiroboja tosin. No, ompahan edes niitä! :)

Mitä kuuluu... No, eipä kummempia. Aika normiarkea. Narunjatke sai niskalihas- tai pitäisikö melkein sanoa, lähes jonkin yläosakroppahalvauksen, ensin oikealle ja sitten vasemmalle puolen. Nappia nappia naamaan sanoi lääkärit. Ei auttanut, tai no miten sen ottaa, kipu siirtyi oikealta vasemmalle, eli oikea kai sitten tuli paremmaksi. Vasen ei enää tullut. Ronkusin fyssarille ja sain lähetteen. Tällä sain huiman -8euron edun/käynti, ja maksettavaksi jää vain 57e/käynti, wo-hooo...

En tiedä, onneksi, kun olen kai sen verran terveenä pysynyt, miten paljon suhteessa lääkkeistä saa helpotusta kelalta? Ihan noin äkkiseltään tuli vaan mieleen että varmasti paljon enemmän kuin esm. nyt juuri tästä fyssarikäynnistä? Olenko oikeassa?

No, voimakkaammista lääkkeistä tuli paha olokin ja kipu palasi heti seuraavana päivänä, jolloin onneksi pääsin poppatohtorifyssarin peruutusajalle käsittelyyn. Kyllähän se vähän pelotti. Lekuri oli ohjeistanut ettei missään nimessä vielä, ensin syöt kiltisti viikon kuitenkin lääkkeitä, ennenkun menet. Yök en syö ja fyssari onneksi sanoi sen mitä halusin kuulla; Tervetuloa.. Heti! *phuuuh*

Silti jännitti. Mitä jos se lekuri kuitenkin oli oikeessa... Tulenko pää kainalossa kotiin? Paikka oli mukava, ihmiset ystävällisiä, pitkänlinjan OMT ft vaikutti asiansa osaavalta ja oli lähes kokonaan eri mieltä lääkärin kanssa tästä asiasta. Haastatteli, kuunteli ja kertoi. Olin jo kokolailla vakuuttunut. Sitten havainnollisti (kipua tuottamalla, AUUUU!) mikä oli jumissa ja väärässä paikassa, missä niiden pitäisi olla ja mitä pitäisi tehdä. Väänteli, venuutteli ja rutisutteli... Kyllä se kipeää teki, mitä sitä kaunistelemaan. Meinasin pyörtyä kauhusta kun niskasta kuului sarjarutinat, mutta itseasiassa just se ei kyllä edes sattunut, kuulosti vaan, kaamealle.

Jossain vaiheessa mietin, että ne kivut, joiden kanssa olin kolmatta viikkoa elänyt kipulääkkeillä, tulisivatkohan ne 100 x takaisin tämän käsittelyn jälkeen ja saisin nöyränä mennä pyytämään lääkäriltä vielä kovempia lääkkeitä.

Käsittelyn loppuun poppanainen tuumasi että jos tulee särkyä, ei pitäisi, mutta jos... Älä syö mitään lääkkeitä vaan laita kylmää. Antoi kotiläksyt ja sovittiin 4 seuraavaa aikaa. Lisäksi sain mukaan testityynyn, joka vaikutti oudolta. Siis se tyyny.

Tämä on nyt toinen aamu hoidon jälkeen. Kipulääkkeitä en ole tarvinnut. Toki tiedän että hurjat juntturat on olleet läsnä, mutta niiden kanssa pystyy nyt elämään. Kipumuisti on merkillinen asia, edelleen varon kääntämästä päätä sivuille, varsinkin vasemmalle. Tai teen sen hyvin harkiten. Ei se satu, enää. Silti varon.

Nämä laittaa ajattelemaan asioita myös eläimien kantilta. Kipeä koira, lihasjuntturainen koira... Miten järkyttävät ne kivut voivat olla ja miten yhtäkkiä ne voivat tulla. Eikä eläin pysty kertomaan. Eläinlääkäri määrää kipulääkkeitä. Kipupiikki saadaan hiljaiseksi ja koira voi taas hetken paremmin, kunnes. Se syyhän sieltä tuskin poistuu. Oma uskoni fyssareihin on suurensuuri.

Tästä päästään aiheeseen Tara. Sillähän se spondyloosi... Se on taas ajoittain ollut jäykkä ja vähän eepee edestä. Käytiin Wirmon Vipeltäjien Johannan luona visiitillä, Turun pisteessä. Tarahan voitti vesiterapiakerran aikoinaan WV:n FB-sivuilta. Ongelma vaan ollut se, että Tara itse ei ollut niin innoissaan siitä mitä Narunjatke. Sitä on pitänyt vakuutella, miten hyvä asia se on. Samalla olen koittanut vakuutella sille että Johanna on ihminen, joka kannattaa päästää sisäpiiriin. Hänellä on määätsiktats, joilla voisi helpottaa jäykkää olemusta ja oloakin. Ja Johannalla on myös väylät tarvittaessa taitavan fyssarinkin luokse.

Haettiin siis keskiviikkona lihaosaston täydennyssatsi. Kiran ja Taran kanssa. Kiroileva koira Tara oli niiin fiksusti etten ollut uskoa. Mulla on asenneongelma uskoni kanssa, tiedän. Mutta ehkä se onkin siinä että luotan silti, vaikken oikein uskokaan. Ja toinenkin luottaa. Johanna hanskaa tilanteen ja osaa antaa Taralle sen tilan, jota se tarvii vielä. Tässä on oikeasti huima ero, miten alan ihmiset lähestyy tällaista koiraa. Toiset vaan osaa ja toiset eivät, vaikka miten ovat olevinaan alan ihmisiä.

Ainoa josta en ollut ylpeä, oli se hetki kun Tara viiletti hoitohuoneeseen ja kävi matolla.. PISSALLA! Sitten oli narunjatkeen vuoro vähän kirota... Onneksi meitä ei viskattu pihalle vaan maltillisesti saimme jatkaa tutustumiskäyntiä. Vaan kyllä se Taraakin kulkaa hävetti. Katsoi parhaaksi olla kilttiä koiraa ja lopettaa kiroilun lähes kokonaan. Käytiin ihmettelemässä vesiallastakin, se tuntui olevan kovasti mielenkiintoinen ja hyvä niin. Toivotaan että ensikerralla se on niin mielenkiintoinen että koiruus sinne mielellään kahlailee.

Takaisintulomatkalla stopattiin kaupalla ja siinä koiruuksien kanssa shoppailijaa odotellessa, kesälaitumelle päässeet kaksijalkaispennut olivat ryhmittyneet myös alueelle, melko kuuluvasti keskustellen ja touhuten omiaan. Odotin kokoajan koska kiroileva koira aloittaa ärripurrinsa, mutta ei. Molemmat isuivat hiljaa lokeroissaan, tarkasti tilannetta seuraten. Sitten tenavat alkoivat kiertää autoa pyörillään, keskenään kaiketi kisaillen. Hetken Tara tilannetta seurasi, mutta kun toinen hairahtui tulemaan liian lähelle, alkoi ensin matala murina ja sen jälkeen muutama vahva vahtihaukku. Ilmoitus ajoi asiansa, hyvä, hienoa ja kiitos riittää. Ja Tara hiljeni. Ihmeellistä.

Koira joka joskus raivohaukuissaan ei pystynyt ollenkaan lopettamaan. Koira joka ei vastaavilta käynneiltä meinannut tasoittua, vaan jäi kiihtyneeseen mielentilaan loppupäiväksi. Sama koira oli täysin tyyni ja tarkkaili tilannetta. Sama koira kertoi mielipiteensä kuten sen kuuluikin, liian lähelle tuppautuvista vieraista ja rauhoittui sen jälkeen. Sama koira oli kotona heti normaali oma itsensä, jopa ehkä jotenkin iloisempi mutta rennossa mielentilassa, ei kiihtyneessä, johon se helposti itsensä lietsoo. Ehkä se itsekin oli tyytyväinen siihen, miten oli pystynyt vihdoin hallitusti eri tilanteita käsittelemään. Ja miten ylpeä minä olin! Voi että... Ette voi uskoa, miltä tällaiset pienet edistyksen askeleet tuntuvat hyvältä! Nämä askeleet on suurimmalle osalle ja Kiran (luojan kiitos!) kanssa jo aikoja sitten otettuja ja positiivisesti ohitettuja. Mutta kun kaikki ei mene kuten pitäisi ja yhtäkkiä palaset ikäänkuin loksahtaa paikalleen... Se fiilis on lottovoittoakin parempi. Sitä fiilistä ei kukaan, joka ei ole samojen asioiden kanssa paininut, osaa kuvitella.

Keskiviikkoillalla me mennään Taran kanssa vesiterapiaan. Nyt mä uskon. Luottanut olen aina, kaikesta huolimatta.


(Tulipa pitkä kirjoitus, ihan varoittamatta. Älkää saako semperfidelisähkyä... ;)