Rane

Koirien juttuja joo, mutta pieni muistelo THE Kissan muistoksi sallitaan. Rane oli kuitenkin
koirienkin ystävä, vaikkei ne haluaisikaan sitä ääneen sanoa. Kissa ja koira ei voi olla ystiksiä. Vai voiko? Onko tämäkin jo so last season - ajattelutapa. On. Kyllä nämä olivat ystäviä, jollain tasolla. Ehkä vähän eritavoin kuin Tara ja Kira toisilleen, mutta ehdottomasti ystiksiä.

Rane, kinuskinvärinen kissaeläin tuli taloon ja talliin vähän Nipsu-mittarimadon jälkeen kesällä 2001., täyttämään avoinna olevaa hiiripartion päälikön paikkaa. Rane oli silloin vielä pieni, ihan pieni pörröeläin. Vähitellen siitä kasvoi reipas hiiripartiolainen, joka nopeasti täytti vapaan päälikön paikan.

Ekan kerran tämä Merikarvian kasvattikatti kantokopastaan koiran nähdessään sai sähisevän hepulin ja siinä samalla kynsi Narunjatkeenkin käsivarret rullalle. Mitäs kurottelin samaan aikaan esiin kun mittarimato-Nipsu laukkasi korvat lepattaen paikalle katsomaan uutta tulokasta.

Äkkiä näistä kahdesta tuli frendit, vähän niinkuin Topi ja Tessu. Sitten tuli Tintti, jonka mielestä kissat oli niin ookoo, että yritti epätoivoisesti adoptoida pennukseen vähän myöhemmin Ranen oppipojaksi saapunutta Räpsä-kattia.

Tintti, Nipsu ja Rane oli ok. Mutta Rane ja Räpsä ei meinanneet olla. Rane oli kauhuissaan kun musta räkänokkarääpäle tuli sen apajille. Narunjatke meinasi jo luovuttaa mutta lopulta Rane hyväksyi lajitoverinsa.

Sitten tuli Tara ja myöhemmin Kira. Uteliaita pentueläimiä, hyvin ärsyttäviä korrektin Ranen mielestä. Rane kuitenkin oli aina askeleen edellä näitä otuksia ja jossain vähän ylempänä, ylimielisesti häslääviä koiria katsellen.

Jos jollekulle ei ole vielä auennut, olen koiraihmisiä. Silti kaksi kissaa ovat tehneet allekirjoittaneeseen vähän isomman vaiktuksen. Toinen oli Nörtti-Pete, hiirenharmaa valkoisin merkein, kaunis kissanpoika, jonka sisaruksineen emo hylkäsi ja allekirjoittanut adoptoi ja ruokki pipetillä parin tunnin välein, ympäri vuorokauden. Tästä pesueesta Nörttti-Pete jäi kasvattiemolle asumaan, tosin hyvin lyhyeksi aikaa. Eräänä kesäviikonloppuna, pikkuruinen ja ujo Nörtti-Pete oli sijaishoitajan kanssa kotona ulkosalla ja hetkellisesti aivan väärässä paikassa, tiellä. Samaan hetkeen osui myös viikonloppuautoilija. Se hetki oli kohtalokas NP:lle.

Pitkään meni ilman erityistä kissaa. Sitten tuli Rane josta tuli erityinen, NP:n tavoin. Kinuskinvärinen, valkoisin merkein. Se ei tunkenut väkisin syliin tai jalkoihin, se oli rauhallinen ja mietteliäs. Kiltti ja melko tottelevainenkin. Se tuli aina kuullessaan vieraan äänen pihalta katsomaan kuka tuli ja oli muuten varmasti maailman paras kissa tekemään eteentulon! Se tuli aivan suoraan eteen istumaan ja tapitti siinä, harjoittaen "otammminutsyliiiisi" - hypnotisointitaitoa. Jokainen uhri pelkäsi että se loikkaa siitä syliin. Ei loikannut. Se vain odotti ja tuijotti.

Sellainen oli Rane, The Kissa, Kingi. Rane alkoi kuitenkin vanheta silmissä ja tuli aika tehdä jotain isoa ja vaikeaa kissaystävän hyväksi. Niinpä matkattiin saman eläinlääkärin luokse, joka Tintti-Enkelikoiruuden saatteli sateenkaarisillalle. Paljon ei tarvittu kun Rane oli jo mennyt menojaan, kuten kissoilla on tapana. Voisin kuvitella sen hiukanneen lähtiessään; Aikansa kutakin.