Hollyjolly Christmas

Hengissä ollaan. Epi on ja pysyy, mutta niistä on selvitty. Kohtaukset on erillaisia, lääkkeen sivuvaikutukset on onneksi kokoajan lievempiä, no ainakin tasapainon suhteen. 
Eniveis koska ei jaksa synkistellä, niin pari sanaa pallovarasepisodista. Geelarit on hävinneet yksitellen pihalta pitkin syksyä ja talvea. Onhan ne sen  hintaisia ettei viitsis aina rosvoille lahjoitella. Yks löydettiin omilta laidunpelloilta, toinen naapurin riistapelloilta. Pitkän pähkinnän tulos oli ketut jotka ovat päättäneet rakentaa metsään oman pallomeren. 

Ärsyttävää mutta jotenkin huvittavaa. No, Joulupukki oli tuonut kaksi uutta geelaria tänään kilteille koirille. Yllättävää että juuri tänään myös kaksi kadoksissa ollutta palloa löytyi riistapeltojen ja laidunpeltojen väliseltä ojalta. Nyt nolla palloa on neljä palloa!

Ketuille oli kai tullut paha mieli ja päättivät näin  jouluksi korjata asian. Tai sitten joku kettu oli nähnyt toisen ketun hännän, joka löytyy lenkkipolkumme reunalta ja ajatellut että nyt on parempi palauttaa rosmottu jottei käy samoin.

Joka tapauksessa, pitkän hiljaiselon jälkeen ei liikaa hölinää ja vielä joulun alla. Siispä:


Taas vähän spessumpi

Päivän vajaa neljä viikkoa, epikohtaus nro 5. Rauhallisin, jos niin voisi sanoa. Samaa kramppausta alkaen nukkumisesta, laantuminen, uudelleen kramppaus ja jonkinsortin untenrajamaille vaihe. Nämä on tulleet uusina lääkkeiden myötä. Unelias poissaoleva hetki, kestoltaan n. 2-3minuuttia.

Siitä herääminen, molemminpuolinen helpotus, huh persana, mitäköhän tapahtui?! Onneks te ootte kuitenkin siinä! Ja sitten vähän sekava, huolestunut vaeltelu ympäriinsä. Kova jano. Muutama kärsimätön paikanhaku ja torkut. Sitten se kaikki olikin vaan pahaa unta.

Jos näillä mennään ja pärjätään, huokaisen isosti. Näillä korteilla me pystytään kyllä pelaamaan. Tää peli on jo arkea, rutiinia. Kiroileva ystäväkin tulee jo rutiinisti ottamaan lääkkeensä, samaan aikaan aamupäivällä ja samaan aikaan iltamyöhällä. Pikkuhiljaa ne ymmärtää ja on ok. että Kira jää portin toiselle puolen ja Tara toiselle puolen kun ovat keskenään. Kira on itseasiassa rauhallisempi näin, ne pikku tihutyöt joita se harrasteli toisinaan, on vähentyneet huomattavasti.

Selkeät tasapainovaappumiset on vähentyneet. Entisellään ei olla mutta tällä pärjätään mainiosti. Luonne on muuttunut vaan ei onneksi huonompaan. Tuntuu että tasapainoisempaan, rauhallisempaan ja seurallisempaan. Jopa iloisempaankin ja sehän on ehdottomasti hyvä asia. Niin kauan kuin ilo kuplii pinnan alla kiroilun ohella, kaikki on hyvin. Niin kauan olen ajatellut olla murehtimatta huomista. Vaikka kohtaukset aina saa sydämen sykkyrälleen, miettimään monia asioita, ja hetki sen jälkeenkin - ne myös tuovat sairautta osaltaan tutummaksi. Jokainen tasaisempi kohtaus rauhoittaa mieltä, tästä selvitään. Jokainen nopea toipuminen rauhoittaa mieltä, tämän kanssa elellään. Jokainen penturiehaantuminen ja näiden huudien nopein - skaba Kiran kanssa rauhoittaa mieltä, kyllä me tääkin hanskataan. Jokainen seuraava päivä laittaa aina hetkeksi miettimään miten epätodelliselta se kuitenkin tuntuu. Taralla muka epilepsia... Vaan niin se vaan on. Taas Tara on vähän uniikimpi ja aina vaan rakkaampi.

Ja sitten se Kira. Se saa toisinaan aikaan 1/4 sydäreitä. Se nimittäin tarkkailee Taraa ja jos sekunninkin epäilee kohtaukseen viittavaa käytöstä, se pomppaa ylös tarkastamaan tilannetta, samalla pelästyttäen narunjatkeen puolikuoliaaksi, ensin pomppaamisellaan ja sitten hädällä Tarasta. Niiden välit on jotenkin vähän muuttuneet, ihan kuin Kira tietäisi olevansa nyt vahvempi, ihan kuin Tara tietäisi olevansa heikompi. Silti ne leikkivät paljon, paljon enemmän kuin ennen ja niillä vaikuttaa olevan hirveän hauskaa. Kaikki on siis oikeastaan hyvin.

Kiran kanssa käytiin pitkästä aikaa myös "ulkona" treenaamassa. Pitkästä aikaa oli hyvä fiilis siitä. Kira oli parempi mitä uskalsin odottaa, jotenkin tässä pienessä orukassa oli helppoa olla ja tehdä. Liekö se auttanut että porukassa oli samanhenkisia hevostuttuja vai / ja se, että Takapiru herself oli myös porukassa mukana ;) Se vaan menee niin että tietyt henkilöt valikoituu ties mistä syistä. Ehkä se on se ja tuntuma pentuajoilta asti tai jokin muu. Suoruus, rehellisyys, rauhallisuus ja varmuus.

Kira tuntuu vain paranevan odotellessaan. Kira jää taas ponien alle, ei onneksi kirjaimellisesti, vaan ajan kanssa. Se harmittaa ihan vietävästi, mutta me koitetaan tehdä se mitä ehditään.

Pimein yö, harmain päivä.

Melkein kuusi viikkoa. Toivo, jopa melkein usko, että asiat paranevat. Sitten taas tulikin, tiskirätistä keskellä yötä molemmin puolin. Jotain sentään parempaa edellisiin, tällä kertaa Kira ei pörissyt enää ylle, hyppäsi vaan ilmaan ja jäi tuijottamaan vähän uhkaavasti muttei deletoi heikoin -meiningillä. Uskoi jopa heti kun käskettiin pois.

Epilepsiakohtaus oli ehkä vähän iisimpi kuin edeltävät, jotenkin erillainenkin. Krampin välissä tuntui kuin Tara olisi yhtäkkiä hetken tuijotettuaan tyhjyyteen nukahtanut, kouristelu loppui, pää painui alas ja suu rentoutui, läähätys tasaantui. Omituinen pelonsekainen odottava hetki hiljaisuutta kramppailujen jälkeen. Kunnes sitten taas oltiin keskellä tilannetta, joskin onneksi hyvin lyhyesti. Siitä herääminen todellisuuteen, levotonta vaeltelua vailla ajatusta, tunkien omituisiin väleihin jossa se ei ikinä käy. Muutaman kerran paikanhakua ja noin puolen tunnin päästä kohtauksesta vähitellen rauhoittuminen nukkumaan. 

Elättelin jo toiveita lääkkeiden laskusta. Paremmasta huomisesta, normi arjesta. Lääkkeistä on muodostunut jo rutiini. Ei niin vahva kuin mittarimato-karkkarimäykky Nipsun vuosia kestävästä, mutta melko vahva kuitenkin. Eilen illalla Tara oli saanut lääkkeen kolme vain tuntia ennen kohtausta. 

Aamulla masensi, melkein jopa hetken itketti. Jos kohtauksen tihenevät taas? Pitenevät? Jääkö joku niistä päälle? Annostusta joudutaankin nostamaan? Kun nyt jo se on vaikuttanut tasapainoa horjuttamalla. Tosin tästä varoitettiinkin, se normalisoituu kun kaikki menossa mukana oleva tottuu lääkitykseen. Silti. Tuntuu pahalta. 

Kaikkein pahimmalta pelko tulevasta. Jos jos jos. 

Vaan jospa ei miettisi sitä -Sanoi Tara, otti pallon ja viiletti paimentamaan poneja. Niinpä. Kirpakkaa syystuulta keuhkot täyteen ja eteenpäin kuten Tarakin. Tuulessa oli jo talven tuntua, armotonta ja kylmää, silti jotenkin niin raikasta ja happirikasta. Äly ja Väläys, Suola ja Pippuri eivät siitä välittäneet. Niillä oli hauskaa kuunnella rapisevia hiiriä ruskettuvassa laidunpellossa, jotka ehkä sittenkin olivat vain rapisevia syyslehtiä. Juosta kilpaa, ei ihan niin kovaa kuin ennen, mutta riittävästi kuitenkin. Töniä toisiaan leluillaan, äristä ja pöristä. Haastaa toista, odottaa hidasta narunjatketta. Elää hetkessä. Hienossa, kylmässä mutta raikkaassa, hämärtyvässä syyshetkessä.


Turha toivo

Tyly elämä.

Taran toinen kohtaus tuli 30.9. illalla, sen rauhassa nukkuessa omalla pedillään. Se nousi hitaasti istumaan ja tässä kohden Kira jo reagoi pompaten ylös omasta punkastaan.

Taran pää alkoi kääntyä hitaasti oikealle, tappiin asti ja siitä taakse, jolloin koko lähti nousemaan takajaloilleen kaatuen taakse seinää päin, ennenkuin ehdin ottaa kiinni. Tästä oikealle kyljelleen, rajuilla kouristuksilla sätkien ja alkaen hakata päätä lattiaan. En halua edes kuvitella mitä nämä on isomman koiran kanssa, koska reilu 30kg sakemannikin on jo voimille haasteellinen yrittää pitää paikallaan sen sätkiessä holtittomasti joka nurkallaan.

Samalla se veti kieltä voimakkaasti kurkkuunsa ja korisi kuin tukehtuen. Leuat leikkasivat tikkaavaa liikettä, mutta vielä kieli pysyi ehjänä. Silmät oli voimaakkaasti kääntyneet oikealle eikä minkäänlaista kontaktia saanut.

Vähitellen tilanne alkoi tasaantua ja vihdoin se alkoi tunnistamaan meitä, häntä iloisesti heiluten. Suhteellisen nopeasti se tokeni ja tasaantui. Surullista ja pelottavaa silti. Turha toivo paremmasta, elämä on tyly.

Maanantaina siis soittoa Aistiin.

Tai sitten ei. Linja avattiin jo seuraavana aamupäivänä, 1.10. Kolmas kohtaus. Tyly, tylympi tylyin.

Että sitten vielä näinkin pian. Fak. Koira istuskeli rauhassa, kunnes yhtäkkiä kramppasi ja kaatui kyljelleen. Kira hyppäsi taas ylle pöhisemään. Kiireellä väliin, Kira pois ja Tarasta kiinni. Taas se kramppasi niin että pää meinasi hakata lattiaan. Kieli meni kurkkuun, taas sellainen korina jotta mietin että miten usein koirat voi kohtaukseen tukehtua. Ja leukkat tikkasivat, nyt kieleen tuli jo haavojakin.

Vähitellen tilanne rauhottui, kunnes alkoi uudelleen. Ja alkoi sitten hellittää. Pelottavaa oli myös se, kun oma koira tuijottaa lasittunein, pohjattoman mustin silmin sinua suoraan silmiin, ilmekään värähtämättä. Tiedän että kyse on jonkinsortin tajuttomuustilasta, mutta silti.

Kun itse kohtaus alkoi laueta, alkoi jälkimainingit ja ne oli tällä kertaa pitkät ja levottomat. Tara vaelsi ja vaelsi, tunki joka paikkaan, jopa ikkunasta ulos... Vinkui ja valitti, oli pelokas ja tuntui ettei näe kunnolla. Kontaktia ei meinannut saada.

Laitettiin valjaisiin ja kätevä isäntä lähti kävelylle. Tasapaino pelasi mutta mieli oli kireä ja hermostunut. Sama jatkui sisällä. Noin parin tunnin kuluttua jälkitila alkoi loppua.

Tämän episodin aikana olin ollut yhteydessä Aistiin ja aika yksimielisesti lääkitys päätettiin aloittaa. Barbivet 60mg 2 x pv:ssä. Aistista kehoitettiin laittamaan videonpätkä (joo, kohtausta kehoitettiin kuvaamaan jo aiemmin, mutta arvatkaa vaan siinä vaiheessa kun koira kiipeää takaperin krampaten pitkin seiniä kuin paremmassakin poltergeist - leffassa ja lyö päätään lattiaan, tuleeko mieleen kuvata yhtään mitään.) sekä tarkkaa "päiväkirjaa" kohtauksista. Näin tein ja olen iloinen että Aistista tunnutaan välittävän, edelleen. Lisäksi he kehoittivat ottamaan heti yhteyttä jos tilanne menee hankalaksi, lääkkeet ei auta tai muuta odottamatonta tapahtuu. Kiitos Aistille, arvostan tällaista välittämistä, todella. Se on nykyään harvinaista. Varsinkin täälläpäin.

Eilen illalla sen ensimmäisen lääkkeen antaminen tuntui kuitenkin jotenkin vaikealta. Kävin lääkehakureissulla hakemassa myös ruokia ja eläinkaupan huippukiva myyjä lohdutti ettei asia ole maailmanloppu. Hänellä oli myös epileptikko ja kertoi heidän tarinastaan avoimesti. Se kuulosti paljon hurjemmalta kuin meidän. Lisäksi hän varoitti mahdollisista sivuoireista mutta lohdutteli että ne menevät kyllä ohi kun koira tottuu lääkitykseen. Tähän asti olin lukenut vain väsymyksestä, juomisesta ja nälästä. Hän kertoi tasapaino-ongelmista. Kuin koira olisi kännissä, noin kuukauden.

Hänen koira sai myös toista lääkettä ohessa koska jälkitilat olivat olleet raskaita. Mutta nyt tilanne oli hyvä. Mietin tätä kaikkea illalla ja mietin miten stressiherkkä koira, joka eli maailman nopeimmista kiitolaukkaspurteista pelloilla, tulisi kestämään mahdolliset tasapainohäiriöt ja muut. Löysin kuitenkin monta keskustelua siitä miten lääkkeistä oli saatu selkeä apu. Ja kyllähän näiden kolmen kokemuksen jälkeen myös tiesin ettei enää muita vaihtoehtoja ollut.

Kitaa kohti siis, minimaalisen pieni pilleri, jonka varassa eli edelleen sinnikäs, suuri toivo normaali elämästä. Seuraava yö meni puolivalveilla. Pienikin ääni herätti. Klo. 03.00. sitten vähän isompi. Ääni oli tasainen jumputus, juuri sellainen joka tulee kun koira lyö päätään lattiaan. Eipä uskoisi että ko. ääni saa tällaisen mielikuvan aikaan mutta nyt sai. Samaan sekaan kuului ääni, kun Kira pomppasi ylös muristen. Kun sain valot päälle, näin toisella puolella sänkyä ylös nousseen Taran jonka korvat lerppuivat vaakatasossa. Se reagoi kuitenkin heti puheeseen ja kääntyi luo. Menin viereen ja rapsuttelin uneen. Oliko se alkava kohtaus johon ehkä lääkkeet jo purivat? En tiedä mutta olen onnellinen että se oli siinä. Toisaalta olen myös huolesta rutussa siitä, että mahdollinen neljäs kohtaus tuli näin pian.

Aamupäivällä annoin niiden juosta pellolla kilpaa. Se oli Taran elämää parhaimmillaan ja Tara oli edelleen näiden peltojen nopein. En tiedä oliko se fiksua mutta jos lääkkeet tai sairaus tulisivat verottamaan edes viikoksi Taran täyttä liikuntakykyä, ajattelin sen olevan kuitenkin sen arvoista. Tästä eteenpäin eletään toistaiseksi mieli nuppineulan kärjellä.

Pahan koiran hyvä rakkaus

Me ollaan hengissä. En osannut ajatellakaan miten äärimmilleen hermoon ja tunteisiin torstain Aistin reissu meni. Jännitin niin että hermoja raastoi. Aamulla pää särki jo valmiiksi, matkalla väsytti, yökötti ja pelotti. Turhaan. "Your dog is fine, everything is ok." -Sanoi tutkinut, tässä kohden sankarin viitan harteilleen saanut tohtori. Näillä sanoilla hän tiputti valtavan lyijypainon mieleltäni. Toisaalta syy, se inha syy miksi kohtaus tuli - jäi epäselvyyden peittoon ja diagnoosi avoimeksi.

Reissusta lisää vähän myöhemmin, silmiin osui lukemisen arvoinen kirjoitus Pahan koiran hyvä rakkaus - jonka voit lukea tästä. Kosketti ja mietitytti.

Tara ei ole paha, mutta se on erikoinen ja kaikkine erikoisuuksineen ja se tekee siitä juuri Taran sekä hyvän rakkauden.


Meidän murhe.

Miten Elsan tarina osuikin juuri nyt tarinavuoroon. T.Heinola voisi olla seuraava J.Herriot. Lue Elsan tarina tästä. Koirat elää tätä hetkeä, jos kasvain ei haittaa niin ne mennä porskuttaa, ne eivät murehdi tulevaa. 

Peukkuja meille ja toivoa täynnä olevalle torstaille.

Ei tää oo totta

Ensimmäiset sanat kätevä isännän suusta kun Tara kouristeli ja kramppasi rajusti lattialla,  klo. 6.20. sunnuntai aamulla.

"Saksanpaimenkoiran riski sairastua epilepsiaan on vain noin 0,8%"
 Meidän pikku mittarimato-mäyris-Nipsulla oli epilepsia, miksi ihmeessä meidän Tarallekin pitää puhjeta epilepsia? Ei tää oo totta kuulosti juuri siltä ainoalta ajatukselta päässä, kun molemmat pidimme kramppaavasta koirasta kiinni, jottei se löisi päätään tai muuten loukkasi kouristellessaan. 

Heräsin noihin aikoihin omituiseen ääneen keittiössä. Kuulosti kuin toinen olisi vimmatusti raapinut petiään, unenpöpperössä meinasin jo huutaa Tara lopeta. Sillä silloin tällöin on ollut tapana pedata vähän reilummalla tassulla. Sitten ymmärsin että keittiöstä kuuluu myös omituista ärinää ja murinaa. 

Sekunnissa keittiöön. Kira oli Taran niskassa ärisemässä ja Tara kramppasi voimakkaasti lattialla. Siinä meni miljoona hätäistä asiaa mielessä, mitä tapahtuu, viedäänkö nyt henkeä? Kuitenkin alitajunnassa tiesin, mitä tapahtuu. 

Kohtaus oli raju mutta onneksi melko lyhyt. Ehkä noin pari minuuttia. Kun voimakkain kramppi alkoi hellittää, käänsi Tara päätään meihin ja tuijotti tyhjä, villi ilme silmissään. Sitten se alkoi voimakkaasti pyrkiä ylös mutta jalat ei pitäneet eikä tasapainossa ollut mitään tolkkua. Hetkenpäästä se tunnisti meidät ja oli selkeästi hyvin iloinen mutta täysin sekava ja holtiton. Tätä jatkui hetki, sitten jalat alkoi kantaa. Siitä seurasi hirveä tarve pyrkiä syliin, hermostunut päämäärätön vaeltelu, hermostunutta vinkumista. 

Vaeltelu ja lähelle tunkeminen jatkui vajaa puoli tuntia jonka jälkeen Tara ensimmäisen kerran meni punkkaansa maahan. Paikallaan se ei kuitenkaan kauaa pysynyt vaan jatkoi vielä hetken. Nyt, tunnin päästä kohtauksesta se nukkuu vihdoin rauhassa. 

Itkettää ja tuntuu epäreilulta, mutta sitä tämä elämä kai vaan on. En tunne yhtäkään sakemannia jolla olisi epilepsia. Koskaan ei käynyt edes mielessä että näille voisi tulla epilepsia. Juuri eilen hyvillä mielin katselin niiden keskenäistä leikkiä, oli niin hyvä fiilis. Kaikki piti olla hyvin. Vihdoin kun pitkä taistelu jatkuvaa pahaa närästelyä saatiin kuriin ja lihaa luiden päälle. Juuri kun Tara alkoi näyttää taas Taralta eikä kuihtuneelta varjoltaan. 

Se on ollut niin iloinen ja hyväntuulinen, kuulolla ja osallistuva. Juuri kun tuntui että vihdoin kaikki on hyvin, pudotetaan iso raskas kivi mielenpäälle. Miksi? Milloin se uusiutuu? Meneekö se ohi? Entä jos ei olla kotona? Mitä jos se onkin pahempaa? Kurkkuun nousee väkisin klöntti kun mieleen tulee ajatus että tämä lienee joka tapauksessa asia joka ei ikinä enää ainakaan paremmaksi muutu. 

Lisäksi ne pitää laittaa eri tiloihin keskenään ollessaan, työpäiväksi, ehkä yöksikin. Sekin tuntuu nyt juuri kovin raskaalta. Nyt tämän valossa miettiessä menneitä tulee entistä ahdistavampi olo. Asioita jotka ehkä enteilivät tätä. Kaikki sellainen jonka takia haluan ehdottomasti kiroilevan ystäväni MRI-kuviin, peläten pahinta ja toivoen, todella toivoen sydän rutussa että tämä oli vain yksi ainoa hetkellinen häiriö. 

Oikeastaan toivoen että me kaikki näimme aamulla vain pahaa unta.






♡Voi kun voisi mennä ajassa taaksepäin, muuttaa tulevaa paremmaksi♡

Rippe The Ripuli

Se tunne kun taistelet koiran vatsaongelmien kanssa, suomeksi siis ripulin. Se menee ohi, tullakseen uudelleen. Sitten myös toinen koiruus saa sen. Ei mitään hajua(voiko niin sanoa tässä yhteydessä?) aiheuttajasta.

Vähitellen tilanne alkaa olla ohi. Huh.

Kunnes se tilanne, että aamulla huomaat irtsaripussin olevan tyhjillään keittiön lattialla, aiheuttaa taas sen tunteen ripulista, koiralla.

"No hirvee meteli kun iski karkkihimo. Eikä ees tullut rippeä, miks ois, parista, no pussillisesta karkkia. Bigdeal." -Kira.

Team Taikasudet, 4vuotta

Team Taikasudet - ihan spessu porukka ♡
Onnea kaikille harmaille, erityisesti tietysti omalle. 
Arkeni on harmaata ja mä tykkään siitä niin että halkeen! ;) 


Pään nollausta

Kesäloman toinen lauantai teki parin viikon kesälomasta kurjimman ikinä. Sellaisen, johon ei voi valmistautua. Sellaisen, josta tunne-esteen ylipääseminen järjen puolelle tuntuu suurimmalta, lähes ylivoimaiselta koskaan. Silti näitä esteitä on jo ylitetty ja kurjista hetkistä yli päästy, koska on pakko. Koska se on meidän karvakorvaystävien elämää.

Yksi rakkaista kaviokkaista sairastui suolikierteeseen eikä käytännössä mitään muuta kuin lupa antaa lähteä etelätuulen matkaan, ollut tehtävissä. Me kaikki tiedämme miten riipivää on viimeistä kertaa silittää sen tietyn karvakorvan pehmeää karvaa, tietää se ja vielä epätoivoisesti miettiä jos ei kuitenkaan tarvisi, jos vielä kuitenkin voisi perua kaiken, mennä vain muutamia tunteja taaksepäin aikaan kun kaikki oli vielä hyvin. Vain muutamia tunteja.

Niin tilanteet muuttuu. Kunpa me ihmiset oppisimme elämään hetkessä. Siinä hauskassa, ottamaan ilon irti juuri silloin. Siinä surullisessa, suremaan sen hetken juuri silloin ja hymyilevän taas, juuri silloin kun sille annetaan pienikin aihe. Tai äksyilevän jos pakko on, juuri sillä hetkellä, muttei aina. Unohtamaan katkeruuden, luottamaan vahvemmin vaistoihimme. Elämään juuri tätä päivää ja hetkeä, murehtimatta eilistä ja huomista.

Ei ihan hetkessä, mutta parin päivän päästä suuresta surusta, pidin puoliväkisin kiinni tarjouksesta koirakkoystävältämme. Lähdimme jo aiemmin suunnitellun mukaisesti agiliitelemään Kiran kanssa ekaa kertaa ikinä. Meillä oli kivaa. Kömpelö ja hidas narunjatke liiteli henkisesti ja reipas mutta ohjaajansa takia vähän hidas Kira fyysisesti. Putki, (se suora ja kippura), tavalliset pystyesteet, rengas ja pussi korkattu. Ajatukset oli hetkessä ja vaikka aurinko yritti tehdä grillattuja, meillä oli kivaa. Me ehkä tarvitaan nyt vähän tällaista vapaamuotoista agiliitelyä. Kiitos kivasta hetkestä ja hienoista kuvista järjestäneelle koirakolle ♡ Arki palautuu, koska sen on pakko ja siitä tulee vielä kivaakin.




Miten houkutella...


... vietti mukaan? Tai kyllä se pääsääntöisesti riemusta hihkuen autoon tulee mutta ei tykkää tulla sieltä ulos. Jos se tulee sieltä ulos, se jurmuilee. Kotona se kyllä ratkeaa, hyppii, varastaa, pitää meteliä joka kuuluu naapuriin asti. Suorastaan siis meinaa ratketa. Pieniä hetkiä se saattaa muuallakin meinata, mutta sitten ryhdistäytyy ja juroutuu. Vaikee juttu. 




Tyhjän päällä tyhjällä päällä


Käytiin verestelemässä vanhoja tutussa paikassa josta THE ajatus lähti.

Meillä on ollut vähän ongelmia Kiran kanssa ja silloinhan pitää kääntyä sen oman Yodansa puoleen.

Alkuaikojen THE tutor, joka antoi parhaat tottiseväät maailmalle, se joka tuntee koiraa pennusta asti, se joka näkee muutokset hyvässä ja pahassa ja ymmärtää ongelmat, niiden ytimen ja jaksaa niitä pähkiä. Ja se, joka ehkä vähän tuntee sitä narunjatkettakin. Tietää senkin ongelmat ja hölmöydet.

Kiran itsetunto on yhtäkkiä tipahtanut rytisten alas. Muutos on aivan hurjanlainen. Pehmeähän se on (no poislukien ihan penturiiviöaika) mutta koskaan se ei ole ihmisiä kierrellyt ja kyräillyt. Isoja vieraita koiria sen jälkeen kun yksi idiotismin "eisemitääntee" - esiintymä täällä kotinurkissa sen peläytti, mutta sekään ei ole ollut ongelma. Sen kanssa on kyllä pystytty ihan hyvin elämään ja olemaan.


Mutta nyt yhtäkkiä, Kira, jonka kanssa on ollut helppo mennä minne vain, koska vain, miten vain, Kira joka on ollut joka paikassa iloinen, rauhassa ja kuin kotonaan (uskokaa pois, Taran jälkeen tällaista koiraa osaa arvostaa aivan eri mittasuhteissa) olikin yhtäkkiä kyräilevä ja totinen, matalassa vietissä ja epämääräisesti tekevä totinen otus. Kira joka ei enää reippaasti häntä heiluten mennyt eteenpäin uuteen paikkaan vaan häntä alhaalla luimien.

Tästä alkoi nousta hätä. Mitä? Miksi? Kira? Kira joka on ollut kuitenkin aina helppo, hyvä ohjata ja nuorena ihan vähän liiankin pursuvaa iloa ja sosialisuutta omaava avoin koira. Kira, jota kuukausi sitten ihan vieraassa paikassa, vieraitten ihmisten ja koirien ympäröimänä useampi kehui miten mukava, rauhallinen ja avoin sakemanni.

Pitkät pähkinnät johtivat ajatukseen, että ilmeisesti ongelma kumpusi pari kertaa iholle hyökyneestä toisesta isosta koirasta tietyssä paikassa. Tällä koiralla oli puhdas ajatus leikkiä, Kiralla taas ei. Kiraa kauhistutti. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Epävarmuus samaisessa paikassa jossa muuten kaikki on hyvin ja kivaa. Tekeminen onnistui hetkittäin mutta pienesti epävarma fiilis oli läsnä koko ajan. Lisäksi tehtävät, joita oli jo tehty (esim. Henkilöryhmä), eivät enää meinanneet onnistua.

Siinä meinasi narunjatkeen vallata epätoivo, epäusko ja uskonpuute. PANIIKKI!!!!
Hirveä fiilis, kyllä teistä joku tietää. Ja tietysti se fiilis välittyy koiraan eikä ainakaan edesauta asiaa. Tiedän joo.

Mutta onneksi on niitä jotka saa hommat raiteilleen, valaa uskoa ja toimii rauhoittavina. Samat ohjeet; Peikot pois olkapäiltä koska treenaaminenhan on KIVAA! Ongelma pitää ratkaista ko. paikassa josta peikot on tulleet, paikanvaihto on ongelman pakenemista eikä ratkaise sitä. Se vain lakaistaan maton alle ja tulee sieltä jossain vaiheessa esiin. Tehtäviä helpotetaan vähän, otetaan vähän pakkia. Sellaisia juttuja jotka on helppoja ja tulee taas onnistumisen fiiliksiä ja hauskaa. Ja uutena juttuna oli se, että koska Kira meinaa olla passiivinen ja narunjatke yliaktiivinen jotta narun toinen pää aktivoituisi - pitää asetelma muuttaa. Joo, kuulostaa toki ihan järkeenkäypältä ja fiksulta. Koiran pitää nyt siis aktivoida ohjaaja - eikä toisinpäin.

Usko on taas LUOTU. Kun suunsa saa auki, moni asia voi alkaa näyttää paremmalta. Yksinmärehtiminen (jossa olen tosi hyvä!) ei muuta kuin provosoi peikkoja olkapäillä. Se saa hassuja ajatuksia päähän pyörimään. Ongelmat on tehty voitettaviksi ja opettaviksi. Tehtyjä on turha vatvoa, kunhan niistä jotain oppi. Kyllä tää tästä vielä. epäilevä Eerika vaijennetaan ja murehtijämärehtijä Mari häädetään. THE Kiitos asianosaisille - te tunnistatte kyllä itsenne.

Synttäripärinää


Blogikirjoituksen arvoinen asia. Eilen käytiin Kiran kanssa lääkärissä ja kun oltiin reippaita, seuraava ovi lääkäristä menikin lelukauppaan. Sieltä sitten sai valita lelun ja Taralle kans tietty, syndelahjan. Hirveen vaikeeta kun hyllytolkulla leluja. Meillä vaan se pieni lelulaatikko ja täällä näin paljon... -Sanoi Kira.

Mut löyty sieltä ne rakkaat röhköpehmikset. Niitä on parit ollut ja mennyt. Näissä röhköpilli, joka on aika hupaisa, toimi noin 15min. Pallot on sentään edelleen ehjät. 

Onnea vielä kaikille muillekin B-pennuille, Taran siskolla onkin juuri uusia pikku-Pommeja jaloissaan, ehtivät sentään syntyä vähän aikaisemmin kuin emonsa!

(Alakuvassa röhköpallot, reipas lekurissakävijä, synttärisankari ja narupallo, jonka Kira sai aikaisemmin koulukaveri-Nooalta lahjaksi)

Limited edition

Mätsäreitä on aika usein arki-iltaisin ja aika vähän viikonloppuisin. Ainakin täällä huudeilla. Koska meillä on oma sammaleiden varisteluvaihe menossa, olisi yksi vaihtoehto piipahtaa sellaisissa. Parissa on käyty ja mikäli homma säilyy vähemmän tiukkapipoisena ja totisena, kuten niiden tarkoitus kai onkin, on ne mukavia koirakansan kokoontumispaikkoja.

Bongattiin Kiran kanssa sitten yksi, sopivan läheltä, sopivaan aikaan. Kiire meinasi silti tulla, viime minuuteilla ehdittiin paikalle. Onneksi aikataulu oli vähän venynyt paikanpäälläkin eikä kiirettä sitten enää ollutkaan. Paikkana oli Naantalin Teljentien kenttä, kylpylän vieressä. Paikka oli kokolailla ihan erinomainen, riittävän iso, hyvät parkkikset vieressä, vesipisteet... Meri..

Trick & Treatit, koirien englanninlakuja ;) 
Meri tosin puhalsi varsin navakasti pariin otteeseen hyvät sadealueet alueen ylle, mutta onneksi vain muistutellen, minkälainen ilma myös voisi olla.  Loppujen lopuksi ilma kuitenkin oli ihan hyvä.

Oltiin isoissa aikuisissa joissa tuomarina Wirmon Vipeltäjien Johanna Kuparinen ja koiria oli jos minkämoista. Siellä sitten kipitettiin ja seisoskeltiin. Kira hanskasi homman kivasti, oli kuulolla ja ihmetteli jotta mitäs ihmeellistä tämä tällainen touhu taas on. Eka kierrokselta sinisiin, sinisten ekakierrokselta jatkoon ja toiseksi! Oho.

Palkinnot oli komeat, hienot pystit ja ruusukkeet oli varattu sijoittuneille sekä naposteltavaakin jota varmasti itse starat arvostivat eniten. Kiva päivä, ystävällistä porukkaa. Kira sai taas vastailla mistä on kotoisin koska harmiton harmaa hengailija. Sorry, limited edition -Sanoi Kira. ;)

Saksalaisia kulmiin

"Hei! Mä voin tehdä tän näinkin!! Kuin siistii tää on?!" -Sanoi Kira ja teki kulmasta saksalaisen.

Ööö... Okei. Mut ei. Latista siinä sitten tunnelma kun toinen on intoa täynnä ja tekee ihan fiiliksellä. Ilonpilaaja. Niin...

Kira on haka keksimään itse parempia ratkaisuja. Liekö Narunjatke niin epäilevä Eerika jotta tuntee paremmaksi päättää itse. Kun harjoiteltiin jäämisiä, se otti ne itse seuruusta. Ihan tosta vaan, kuuli kai jonkun sanovat seis! Narunjatke muina eukkoina vaan käveli ja yhtäkkiä huomasi ettei koira ollutkaan enää vierellä... Ja vaikka mitä.

Mitä muuta kuuluu? No, kiitos kysymästä, mitäs tässä. Ihan hyvää oikeastaan, koirien kanssa ainakin. Tara on lihonnut ja päässyt närälääkkeistä eroon, toistaiseksi. Mutta yli kuukausi jo on menty. Se on oikeasti ihmeellistä. Ja se että se on lihonnut siinä määrin ettei enää tarvitse hävetä ja piilotella sitä BOT-takin alle, keskellä kesää. Sekin kun jo herättäisi varmasti jonkinsortin epäilykset.

Millä tähän päästiin, NEU Vogelilla. Eila-piimällä. Kaurapuuroripauksilla aiemmista rapsutteluista huolimatta. 4 ruokintakerralla. Närä alkoi taittua mutta ei liha luiden päälle. Koska Kirakin tarvi ronskimpaa ruokaa, sai Tara napun pari RC:n 4800sta. Alku aina hankalaa, yksi nappuateria tuli oikein pihalle asti, mutta pikkuhiljaa sietokyky kasvoi ja Vogelin kyytipoikana meni sopivasti. Liha alkoi tarttua luuhun... Lisäksi myös B-vitamiinia, josta veriarvoissa vajetta.

Nyt juuri tässä kohden ei meinaa edes enää muistaa miten epätoivoiselta välillä tuntui kun tuntui että koira näivettyy pois. Hoikkahan se edelleen on mutta kyllä tässä kohden on jo pieni voitto, koska se on A) hengissä B) ilman närälääkkeitä jo pitkään (kyllä, yli viikkoa ei jossain vaiheessa selvitty) C) lihonnut! D) hengissä. Huh.

Kiran extremehäröt alkaa olla ohi, hassua, tuntui että ne vasta alkoi. Vikakerta jääköön seuraavaan blogeiluun. Extremet jatkuu tottiksena, tai jatkui jo. Poikittaminen oli päivän sana. Virekin oli kadotuksessa ja epätoivo meinasi ottaa valtaa mutta onneksi treenitoveri pelasti antamalla oman taikapallonsa avuksi. Sillä päästiin omaksi itseksemme. Saksalaiset sujui, kulmat ei niinkään. Kira päätti treenata parempaa paremmaksi.

Häröilyjä

Tarmo ja Kira sekä meri ♡
Tiistaina häröiltiin, tällä kertaa pressan kesätyyssijassa Naantalissa. Kaunis paikka. Onhan siellä tullut joskus pyörittyä, Naantalissa siis, ei pressan kesämökissä mutta jotenkin ne mitä nyt nähtiin, on aikaisemmin jäänyt näkemättä. Vaan ei siitä sen enempiä.

Kokoonnuttiin hetkeksi edellisen porukan kanssa yhteen ja otettiin sen myötä isomman porukan ohitustreenit. Koirulit isolle ympyrälle ja yksi vuorollaan pujottelemaan muita koirakkoja. Hyvin huomasi että koirat jotka olivat puolintoisin ohjaajan kontrollissa, suortti (suprise!) tämän parhaiten, puolintoisin. Heti ja varsinkin kun keskittyminen herpaantui, jompikumpi tai molemmat häiriintyivät ja / tai häröilivät. Vaan sitähän tässä treenattiin, häröilyn alaisena häröilemättömyyttä. Tykkään myös seurata miten ihmiset toimivat ja koirat siihen vastaavat, tai ovat vastaamatta ja mitä sitten tapahtuu. Katsomalla oppii paljon.

Kiran ongelmaksi koen edelleen sen pienen epävarmuuden ja totisuuden ihmisissä ja osittain täyskontrolli oli vaikeaa pitää. Pitihän sitä vähän vilkuilla mitä ne muut duunasivat. Tämä lieneekin se meidän suurin häröilyn tavoite - saada epävarmuus pois, pieni vietin nosto ja iloa elämään, myös ihmisissä. Kun saadaan iloa ja rentoutta, luulen että kontrolli paranee ja treeni-into nousee. Niin luulen. Tiedän myös ettei luulo ole tiedon väärti ja siksi tarkkailen ja koitan paikkailla vääriä luuloja, koiran eduksi ja Koutsin hermojen hellimiseksi.

Kun ohittelut oli ohiteltu, lähdettiin häröporukalla retkelle. Käveltiin ensin katuja pitkin ja sitten pienelle kujalle mäkitreeniin. Meno sujui kivasti, pienien tehtävien kera. Mäkitreeniin yhdistettiin kova tavoite jonka tiesin menevän pipariksi. (Kyllä, en nyt todellakaan luottanut koiraan vaikka pitäisi, kutsutaan sitä tässä kohden realiteetiksi ettei liian kovaa alastipahdusta kuvitelmista tulisi)

Kun muut kiipesivät kapeaa mäkikujaa talojen välissä ylös, Kiran piti jäädä paikkamakuulle. Tämänkin koin haasteelliseksi mutten ehkä mahdottomaksi, jos vapautuksen olisi saanut antaa puolessa välissä matkaa. Vaan kun tehtävään lisättiin Kiran piiloihastus Rölli Sakemanni, jonka piti jäädä vähän matkan päähän eteen samalla ajatuksella seuraksi, tiesin että Röllin vapautus toisi taatusti Kiran mukanaan ja mietin mitä sitten tapahtuisi, koska Kira koki edelleen vieraat koirat vähän epämukavaksi sen oman aikansa pentuepisodin vuoksi, josta turinaa siltä tuntuessa voi lukaista tästä.

Koutsimme huomasi epäilevän Eerikan estradille saapumisen ja lupasi jäädä Kiran tueksi. Huh. Onneksi Kira ei ollut kuitenkaan ainoa, Rölli oli vähän sitä mieltä ettei omasta Narunjatkeesta ollut kiva jäädä. Pienen tsempaloinnin jälkeen sain kuitenkin vapauttaa ilman Koutsia jo aikoja sitten itse itsensä vapauttaneen Kiran. Vaikka treeni ei mennyt yhtään putkeen, oli positiivista että Kira jäi kiltisti Koutsin kanssa odottamaan ja tuntui saaneen siitä myös vähän itsevarmuutta. "Jaaha. Narunjatke otti sitten hatkat. Menkööt. Kyllä me Koutsin kanssa pärjätään sitte. Sillä oli jotain karkkejakin. Mukava tyyppi. Pitäkööt Narunjatke tunkkinsa."

Extremehärö Team ja meri ♡ Kuva: Koirakoulunaantali.com
Mäen päällä odottikin upeat näköalat, meri ♡ Ehdottomasti yksi parhaista treenipaikoista ikinä. 😊
Pakkohan siinä oli yhteiskuvaa häröporukasta ottaa. Sitten jatkettiin matkaa, mäen päältä alas kapeita, melko jyrkkiä rappusia, ihan sinne meren reunalle. Siinä mennessä mietin miten Kira joskus sai rappuskammon eikä meinannut edes kotona uskaltaa niitä kulkea. Onneksi se tuli ja meni, teini-iän juttuja.

Alhaalla se meri ♡ oli vielä lähempänä, oli pakko istuttaa Kira nurtsille ja ottaa kuva. Takana oli tummia sadepilviä ja auringonlaskua, kännykkä vaan ei oikein antanut kuville sitä hohtoa joka maisemassa oli. Istutuksen jälkeen alkoi uudenlainen alustavarmuustesti. Koirat laiturille hops! Laiturihan oli jämäkkää tekoa mutta sinne kulku ritilää pitkin. Se oli jo aika hyvä testi. Kyllä se Kirallakin pienen hetken otti pohtia jotta oliko se varmasti turvallinen meren päällä kävelyä varten. Mutta yli mentiin ja laiturillakin hengailtiin tyynesti. Aika iso ilon kuperkeikka kävi muuten siinä kohdin mielessä. Luotin kyllä että se siitä tulee mutta silti. Eihän sitä koskaan tiedä, sanoi epäilevä Eerika.

Extremehäröt laiturilla. Kuva: Koirakoulunaantali.com
Ritiläkoira ja iloinen Narunjatke

Matka jatkui, jälleen laitureille, vähän erilaisille. Koira suoritti ne ongelmitta mutta Narunjatkeen alustaepävarmuus meinasi pukata päälle. Oikealta puolen puuttui kaide ja myrkynvihreä meri näytti siinä kohden kaikelta muulta kuin ♡... Kapealla reitillä kohti loppupistettä tuli vastaan myös vieraita jotka kysyivät lupaa edessä kulkeneen Röllin rapsutteluun. Jumiuduttiin siihen jononjatkeena mutta Kira piti kontaktia yllä, muiden seurustellessa ihan vieressä!

Siitä jatkaen vähitellen palauduttiin lähtöpaikkaan ja hajaannuttiin kotimatkoille. Me viimeisinä. Houkutus oli suurensuuri lähteä takaisin rantaan päin koska aurinko värjäsi taivasta ihan punaiseksi sinne meren taakse laskiessaan. Kello oli kuitenkin jo niin paljon että kotona odottavat ponit taatusti hakivat jo paikallisen eläinsuojeluviranomaisen numeroa kaviopuhelimestaan. Ei siis auttanut kuin lähteä kohti kotia.

Huisinhyvä häröreissu, epäonnistumisia mutta myös onnistumisia ja nehän ei tuntuisi miltään ilman epäonnistumisia! Tavoitteet kuitenkin saavutettiin. Erilaisia, uusia paikkoja ja alustoja. Kira loppuakohden rentoutui, uskalsi morjenstaa Rölliä ja hengailla vähän vapautuneemmin koiraystäviensä porukassa. "Tässä me nyt mennään, mä ja mun koirakaverit!" 

Ongelmana laihuus

Laihuus oli Katiskan kahvepaussin aiheena ja jämähdin sitä kuuntelemaan. Jostain syystä saan irti enemmän Jakken höpinöistä kuin tekstistä. Ei sillä että hänen tekstintuotto olisi epäselvää vaan muuten vaan. Se on kai yksinkertaisen narunjatkeen helpompi ymmärtää kuulemansa kuin lukemansa. Tai jotain. No, joka tapauksessa, koska tuo luiden kolina on täälläkin ongelma, oli tämä paussi ihan hyvä kuunnella.

Ja ei kai tässä ihan pahasti pielessä olla.  Meillä on ongelma (närä), me olemme käyneet eläinlääkärissä (ei mitään erikoista), koira onneksi syö ja hyvin syökin (en ole edes tajunnut  että syömättömyys on ilmeisen suuri ongelma ja sillä(kin) on polku jalostukseen) ja me yritämme selvitä.

Pienen kuristavan tunteen sai se, että laihuus on suurempi ongelma kuin lihavuus ja siitä tulisi päästä nopeasti eroon. Nopeasti ei mikään ole täällä tapahtunut. Ei todellakaan. Toisinaan niin hitaasti että epätoivo Eerika on meinannut nostaa päätään ja on nostanutkin. Vaan mitäpä muuta tässä voi kun yrittää, olkoon sitten edes hitaasti.

Juhlin kuitenkin pienesti joka päivä joka on hyvä päivä. Sellainen ettei närästä ja sellainen että koiruus on iloinen. Pääsääntöisesti se on iloinen aina, se on jo 95% voittoa. Juhlin sitä että laihtuminen on joka tapauksessa pysähtynyt ja onhan se jo lihonnut siitä mitä se pahimmillaan oli. Laiha se on silti. Tara Luihunen.

Pitkän putken jälkeen taas koitetaan; 3pv ilman närälääkettä - toistaiseksi kaikki hyvin...

Ainiin, se anorektikon kahvepaussi -> Tästä ja onhan siellä närästäkin, joka löytyy tästä

♡♡

Kuvia by ammattilainen. Koominen kuva mutta kiteyttää lähes kaiken. Mun hassut, rakkaat karvatassut. Bestikset yhdessä, tarkasti kuulolla, hölmösti kenottaen. Tuulikohan tuolla... ;) 

Oltiin siis kuvattavana, tai T ja K oli. T:stä ei meinaa saada minkäänsortin järkevää kuvaa, sellaista kun se on. Se näyttää lähes joka kuvassa vähän hölmöltä. Kira taasen on hyvä poseeraamaan. Myöhemmin lisää, kuvia ja tarinaa tästä ko. päivästä. Kiitos Jaana / Photos by Jaana Vuola - katso ja ihastu. 


Vappuja!

Miten koiraihmiset juhlii vappua? Me juhlittiin Kiran ja Taran kanssa melko arkisesti, menemällä illalla pellolle haahuilemaan. Yhtäkkiä niille tuli hullunkiilto silmiin, korvat tippui ja ne lähtivät painamaan miljoonaa ristiin rastiin, mielikuvitusjälkeään.

Aikansa risteillessään löysivät korvansa muttei pulikoitaan. Sitten rajattiin 5hehtaarin pellosta osa ja aloitettiin pulikkahaku. Noin puoli tuntia ja pulikat löytyivät. (Toinen osui nopeammin omiin silmiin kuin koiran nenään...)

Ihan hyvät treenit siis siinä samalla, ohimennen. Olen useasti miettinyt että nämä mukana kulkevat aarteet, jotka tipahtavat siinä kohden kun hullunkiilto syttyy ja korvat tippuu (joo, joskus käy niin, mitä sitä kaunistelemaan), pitäisi olla kiinni jollain, jossain. Sillätavoin kuin mini-ihmisillä tutit tai vanttuut. Toki aarrehaku on ihan hyödyllistä aktiviteettia, mutta toisinaan kun on kiire ja kyseessä vaikka muu alue kuin oma, jonne ei ehkä ole soveliasta hukata puolen vuoden päästä löytääkseen, tavaroita, ne olisi kätsät.

Hauskaa vappua kaikille, ilman hullunkiiltoa ja irtoilevia korvia.

Se hullunkiilto... 

Erityiskoira

Tavattiin Vapun kunniaksi Taran kanssa alan ammattilaista. Ai minkä alan? No koira- tietysti. En tiedä miksi, mutta olen aina kovasti halunnut näyttää sitä jollekin oikealle, vieraalle koiraihmiselle. Alkujaan kun silloin pentuaikana näytin ja kaipasin apua, ei hommasta tullut mitään ja lopulta jäimme yksin, tai kaksistaan. Sitten yritin vielä ja sain kuulla miten ammattilainen kertoi puhelindiagnoosilla että se on selkeästi ongelmakoira ja tarvitsee oikean ja taitavan ongelmakoirakouluttajan, lopuksi toivottaen meille onnea. Jokunen vielä sanoi että laittaisi pois, ei siitä mitään tule, edes kotikoirana.

Vainiin.

Sitten myöhemmin innostuin taas muttei nämä erinäiset innostumiset kuitenkaan johtaneet mihinkään, kunnes sitten tänään. Tänään Tara moikkasi tänään niin koira-alan ammattilaista että ihan pienenpientä ihmistä ensimmäisen kerran elämässään! Se oli selkeästi kiinnostunut tästä pikkutyypistä rohkeammin ja avoimemmin kuin isommista versioista tähän asti. Silti se myös pystyi kokoamaan itsensä ja marssi morjestamaan koiraihmistä. Otti pari herkkuakin ja ehti pistää peffansa maahan vieraan pyynnöstä. Ihmeellistä!

Siis se, miten se on muuttunut ja edistynyt! Kukaan nykyään sen näkevä ei usko minkälainen pentu- ja nuoruus sen kanssa on ollut. Niin paljon se on edistynyt. Silti on pakko aina kertoa ettei kukaan vahingossakaan erehdy luulemaan että se on vaikka kuten Kira. Siinä kohden saattaisi tulla takapakkia ja sitähän me emme tokikaan halua. Mutta kukaan ei lopulta usko että se olisi ollut niin hankala mitä se on ollut.

Näytettiin vielä seuruuta tai sen olemattomuutta ja saatiin vinkki sekä lohtua ettei asia oikeasti ole ongelma, ei vaikka Tara ei ole enää edes nuori. Olen aina ja täälläkin varmaan vitsaillut että me vielä tehdään se BH, sitten kun Tara on 10v.! ;)

Huomasin kuitenkin miten se otti lämpöä koko sessiosta korvienväliinsä käyden tavanomaista ärhäkämmin paimentamaan poneja eikä meinannut pystyä kiropärinöiltään niistä irtaantumaan, kun taas normisti se käy kuitenkin melko helposti. Iltapäivällä se tuntui henkisesti aika väsyltä, eli ei tämä treffi sille ihan piis of kake ollut vaikka se hyvin menikin.

Olen kuitenkin valtavan tyytyväinen. Juuri juteltiin koiratukihenkilöni kanssa miten vähän erikoisempi koira on erityisellä tavalla erikoiskoira. Ne opettaa paljon enemmän ja ne pienenpienet edistymiset on isojen juhlien paikka.
"Miten vähän erikoisempi koira on erityisellä tavalla erikoiskoira. Spesiaali"
Tara tulee aina olemaan se erityiskoira ♡ Vaan me kotona tiedetään mistä on lähdetty ja mihin on tultu, eikä Taranlaista koskaan tule olemaan toista. Edes lähelle. Pieni rakas p*rk*l**n villisielu, korvapuustikainaloinen ^_^


Hei me treenataan!

Taas! Jee! Huisia! Ja ihanniinkos vähänniinkos vahingossa se tarstehräjottain vaihtui sanoista tekoihin. Kiitos tästä alunperin hevosystävälle, josta taitaa olla tulossa kovaa vauhtia koiraystävä ;)

Kyllä sitä näemmä vaan nappaa kiinni kun tarpeeksi härnätään, se Narunjatkekin. Pieniä huomautteluita ja kaikkia mielenkiintoisia kursseja. Pakkohan se oli lopulta mukaan päästä! Kira oli jälleen kuten aina, yllättävän hyvä. Me on yhdessä metsiydytty täällä tosi rauhassa mutta jostain syystä edistystä itse Narunjatkeelle oli tapahtunut koska sitä ei juurikaan tälläkertaa jännännyt lähteä.

Kun Kira sai kaulapannan, Tara jäi taas katsomaan perään vähän pettyneenä. Se alistuu kuitenkin kohtaloonsa eikä tee asiasta numeroa. No paitsi ehkä pienen henkisen numeron Narunjatkeen mieleen katsoessaan "menkäätevaan, mäjääntaastänne... Pitäkäähauskaa, kyllämätäällä... Yksinpärjään..." - ilmeellään.

Meitä oli pieni sekalainen ryhmä, jossa otettiin sakemannivoitto, koska meitä oli kaksi! Komea, tumma, ISO uros, jota Kira uskalsi loppuajalla jo avoimesti tuijotella. Ettei vaan mitään treeniromanssia nyt kehkeytyisi...

Kurssi koostuu häiriötreenistä, aika tehokkaasta sellaisesta. Vinkulelu ja pieni stokkan lelukoira oli varmasti ne tehokkaimmat häröilijät. Vingun kohdalla oma ajatus karkasi heti Taraan. Sen kohdalla olisi tullut luja väärin - vastauksen töräys...

Häröilyt varasti Kiran huomiota mutteivät vieneet sitä mennessään. Yllätti kyllä koska se toisinaan on vähän ylisosiaalinen. "Luota koiraasi". Ihan kuin olisin joskus aikaisemminkin kuullut nämä sanat. ;) Tavallaan luotan, toisaalta en. Ne on ne kaksi pirua tai enkeliä, jotka istuu olkapäillä. Vähiten luotan kuitenkin varmaan itseeni. Siihen etten osaa ja siksi koirakaan ei osaa, tai ymmärrä ja pakka leviää.

Tässä kohden tunnustettakoon myös, etten ole niinkään leikkijuttu-ihmisiä, traumat juontanee jostain ala-asteen ikävistä kymmenentikkualaudalla, yksi hidas Narunjatke syyttävien sormien edessä - tai jotain, mutta nyt treenikerran kevennysleikki oli aika hauska ja eritoten hyödyllinen! Olikohan se nimellä polttopallo, jokatapauksessa sellainen joka toi nämä ala-asteen ajan traumat mieleen. Koirat rinkiin narunjatkeidensa kanssa ja yksi kiertämään hanskan kanssa takaa ympäri. Se koirakko, jonka taakse hanska tipahti, lähti kilpaa tipauttajan kanssa kipittämään, taistellen samasta paikasta ringissä.

Ja miten hienosti koirat kestivätkin toisten pinkomisen takaa ohi, lähenivät toisiaan ringin pienentyessä varkain ja pinkoivat narunjatkeittensa kanssa omaa paikkaa tavoitellen, muista välittämättä! Lopuksi vielä koirat käännettiin ympäri, hanurit toisiaan kohti, jätettiin paikkamakuulle ja narunjatkeet kiersivät ringin rauhassa palaten omansa luokse. Ja siinähän ne kiltisti odottivat! Kiralla pää pyöri kuin pöllön poikasella, mutta paikka pysyi!

Osa ala-asteen traumoista on siis otettu vihdoin käsittelyyn ja päästy menestyksekkäästi siinäkin eteenpäin! Ei voi muuta sanoa kuin että moniosaisia on nämä koirankoulutuskurssit! Kira Koiruus oli itse hippasen totinen mutta ihmekös tuo, niin pitkän tauon jälkeen. Ensikerralla ollaankin sitten ihan muualla, vähän jännää kyllä.

Vielä lopuksi keikan "note to myself":

  • Peili, erivinkeä keksintö kun koira jää taakse paikalleen ja olet itse siihen selin. Ei tarvi vilkuilla olan yli. Peiliä ei siis tällä kertaa ollut ja se auttoi tajuamaan oikein kirkkaasti idean. 
  • Käskyt. Mieti. Jos koiran pitää pysyä häiriön alla paikallaan ja sanot "Täällä!" joka erehdyttävästi saattaa kuulostaa sanalta "Tänne!" - voi olla ettei koira pysy paikassaan.
  • Positiivisuus. Jostain on nyt iskostunut vähän turhankin jäyheä tapa käskeä. Kira kaipaa kevyempää ja iloisempaa opastusta. Toki varmasti joskus sitä jäyheääkin, mutta se on kuitenkin pehmeä koiruus jota ei passaa latistaa.
  • Treenaa! Niin. Tars tehdä jottain. Tee. Sillä se ratkeaa! :)
Hyvä fiilis. Kyllä me täältä metsistä, koloistamme vielä noustaan!

Kun kaikkea ei saa syödä

Tässä yksi tapa opettaa ettei saa ottaa ja syödä kaikkea suureen kitaansa. Onko muita? On varmasti, onko muita hyviä vinkkejä siis. Kauhistuttaa myrkkysyöttien yleistyminen, tosin Poliisihan juuri tiedotti että toisinaan niistä huutelut saattaa olla pelkästään kauhunkylvämistäkin. Sairas nykymaailma. :(

Vaan kylläpä toisinaan hirvittää, kaupungilla katsoessa, miten ihmiset ihan pysähtyy ja antaa koiran popsia maasta mitä lie, kitusiinsa. Jatkavat sitten huolettomina matkaansa.
Maailmassa on paljon asioita, jotka lenkillä ovat koiran ulottuvilla, vieläpä herkullisia - ainakin koiran mielestä,...
Julkaissut Koirakoulu Kompassi 4. huhtikuuta 2016

Hengissä. Kai.

Sillai kai. Taran närä ei ole loppunut ja juuri nyt tuntuu että usko on koetuksella. Ei kai tämä uskonasioita ole, alkaa vaan tuntua että kaikkea on koitettu ja mistään ei saa kiinni. Kukaan ei osaa auttaa, kaikki sanoo hakemalla se selviää. Hakualueetkin alkaa jo pian olemaan haettu.

Sitten vielä yksi sanoo sitä, toinen tätä. Kolmas kahden olevan aivan väärässä ja neljäs kumoaa kaiken, mitä kolme edeltävää esitti. Helppoa - juu, todella. No ei tarvi ollakaan, mutta joku - joku pienoinen perusteltu järjen vankkumaton ydin olisi kova juttu nyt. Joku mihin tarttua ja mille rakentaa. Kyllähän sitä sitten rakentelee kun alusta pysyisi edes ehjänä.

Tohtorilla käytiin joka jo itsessään olisi ollut tarinan paikka, (koska pinkeämielinen, kireä nahkatakkinen kiroileva ystäväni käyttäytyi itsekseen erittäin asiallisesti, jopa veti tirsat tohtorin huoneen lattialla!) tehtiin mutta ilman tyhjentävää vastausta. Lompakko kyllä tyhjeni. Tämä kaava tuntuu nykypäivänä olevan sellainen selviö joka ei muuksi muutu vaikka kaikki muu muuttuisi.

Ei vaan jaksa turinoida nyt. Kaviokkaat vievät paljon aikaa omalla sarallaan, Kiran kanssa treenaillaan arjen ohessa ominemme. Se tuntuu vain paranevan asioita sulatellessaan. Vähän harmittaa, hyvä koira ja menee ikäänkuin tässä nyt hukkaan. Tarasta huoli on silti isompi, paljon isompi.

Tänään on ollut huono päivä. Kolmesta viikosta Antepsinia 2 päivän tauko ja johan kosahti. Aamulla jo ja illalla reilusti. Vesi vaan valui silmistä kun oikein närästi. Mietin jo koiran heittämistä kotiamppariin ja tohtorille menoa. Lääkkeet kuitenkin auttoivat, vähän hitaanpuoleisesti ja vajaavaisesti, mutta rauhoittivat tilannetta kuitenkin.

Se lääkärin suosittelema hyporuoka on vielä kokeilematta. Onko kellään kokemuksia niistä, närästyksen ja laihuuden kohdalla, olisi mukava kuulla jos on. Vaikkakin tiedän että hakemalla se selviää. Ei auta välttämättä Taraa vaikka muiden koiria auttoikin.


Forever Friend

Meillä ystävänpäivä sai vähän toisenlaisen merkityksen tänään. Heti alkuun; Ne suurimmat, tärkeimmät ja uskollisimmat ystävät voivat hyvin (mitä Taraa nyt edelleen se närä kiusaa jossain määrin) mutta kaviokaveririntamalla sydän on rutussa, luopumisen tuskasta. Onneksi on parhaat ystävät ovat vierellä, ruttuisinakin hetkinä. Vaalikaahan ystäviänne. 


Lääkärille lompsis

Huolestuttaa. Taran närät ja ruokapuolen jutut. Nyt ei vaan toimi eikä ratkaisu tule esiin. Ei vaikka mitä miettisi. Pitkään meni hyvin, tai no jossain määrin ainakin, närät loppui mutta lihat hävisi lopulta muualtakin kuin kupista ja pakkasesta. Luurangolta se pian näyttää. Aikanaan kun tohtorissa käytiin ja spondy todettiin, tohtori ohjeisti että liikettä vaan ja mielummin hoikassa kunnossa. Nyt se sanoisi että joku raja kai silläkin sitten...

Eilen ja tänään on ollut huonoja päiviä, Tara pisti asioihin vauhtia. Kilautin ja varasin ajan lekurille. Veriarvot, ultra, mahdollinen röntgen. Ihan hyvä suunnitelma. Eiköhän sillä saada isommat ongelmat suljettua pois. Paitsi että vielä pitää pohtia johtuuko koko ongelma mahasta vai ihan jostain muusta.

Ja sitten, kun kyse on vain (vain - koska ettei mitään, jota ei voisi korjata) ruokinnasta, voidaan rauhassa miettiä mitä koiralle kuppiin. Tähän on jo suunnitelmaa miten sen kanssa edetään tai lähinnä kenen puoleen käännytään. Mutta jotenkin tämä iltapäivä oli jotenkin niin... Huolestuttava, että mielenpeikot pitää ensin hätistellä pois. (Kunhan kiroileva koira ei kiroile koko tohtoria takaoven kautta pois...) Sitten voidaan rakentaa ruokinta, sellainen oikea varmasti löytyy kun alusta on kunnossa jolle rakentaa.

Mutta huolestuttaa nyt juuri silti. Tara on harvoin vaisu ja surkea. Sillä on taatusti kova kipukynnys. Se varmasti peittää viimeiseen asti. Ja nyt se sitten kertoi ettei ole hyvä olla. Antepsinit on otettu kehiin, mahdollisimman helppo ruoka sulatella, kokkasin kanaa ja riisiä, vähän raksuja ja vähän Eila-piimää. Ruoka maistuu ja miten hyvä olo sitä itsellekin tuli kun ruuan jälkeen pieni kuivan kesän orava käpertyi korvapuustiksi punkkaansa, rauhassa nukkumaan.

Toivotaan että oireet helpottaa ja kestetään, tiistaiaamulla sitten reippaana lääkärille.

Hyppykuppia liikkeellä


Alla Eviran yhteenveto kuolemaan johtavasta keuhkokuumeesta, jota on esiintynyt joulu- tammikuussa, ei kuitenkaan...
Julkaissut Fiskarsin Eläinlääkäri - Fiskars Veterinär 24. tammikuuta 2016

Yhdenlainen tutkimus

Raakaruokatutkimus - Kolibakteeria

Ehkä me siirrytään banaaneihin ja klementiineihin. Kuola vaan valuu ja koirat tunkee syliin jos yrität syödä... ;)


Uutta putkeen, vanhoja pohtien

Noin se taas vaihtui vuosi, ihan ihtellään. Mitä menneestä, ei kummia. Ei se nyt ihan niin mennyt kuin piti, mutta ei siinä kai mitään vikaakaan itsessään ollut.

Vuodenvaihde meni ihan hyvin. Niin ihmeellistä kuin se onkin, nämä myrskymeteliä ja ukkosia hermoilevat tyypit eivät uudenvuoden vaihtumisesta aiheutuvaa mekkalaa juuri kaihda. No tosin eivät ammuskelustakaan välitä. Ulkona ei minkäänsortin reaktiota, omat puuhat pitävät kiireisempänä. Sisällä kovimpaan paukkeeseen poppia kovemmalle. Jossain vaiheessa joku jossain keksi ampua kunnon matalia jysäyksiä pitäviä pommeja, silloin Kira nousi ylös ja kysyi että ukkostaako? Ei,  kuunnellaan musaa vaan. Siihen se sitten laittoi jalkojen juureen maahan ja nukahti.

Onneksi näin. Paha mieli tuli erään jos toisenkin pelkäävän puolesta. Kaupungissa on varmasti aika rankkaa. Täällä metsissä päästään helpommalla. Mun puolesta koko homman voisi yksityisiltä poistaa kun ei osata edes niitä aikoja noudattaa ja miten paljon taas silmä- ja muitakin vammoja paikataan. Ihminen. Nojoo, se siitä sitten taas.

Paitsi sen verran vielä, että markkinoille äänipelkoisille tuotu uusi Sileo on saanut paljon kehuja. Pitänee ehkä hankkia itsellekin, tai siis koirille  varalle, lähinnä ukkosiin ja myrskyihin. Voishan se itelläkin toimia, jos alkaa pipo kiristää... ;)

Sellaista. Tara senkun laihtuu nappuruualla, mut ei närästä. Hain lihaa, tällä kertaa kypsennettyä broiskua isot laatikot ja sekoittelin nappulaan. Olin aika varma itseasiassa että tää toimii. Hyvin meni, kunnes vuoden ekana aamuna se sitten närästi voimakkaasti, kolmen päivän jälkeen 50-50% ruokinnalla. &%#!?# - Taraa lainatakseni.

Se ressukka osaa jo tulla pyytämään apua. Tulee luo, tuijottaa korvat litissä suoraan silmiin surkeana. Kävelee perässä hakemaan lääkettä, istuu ja odottaa. Sen jälkeen menee takaisin punkkaansa nieleskelemään ja nuoleskelemaan. Tunnin päästä yleensä viimeistään aina helppaa, nukkuu hetken ja sitten tuumaa että joskos jo ulos voitais mennä.

Periaatteessa olen vähän sitä mieltä että nappuruoka ei ole paras mahdollinen, yksinään ainakaan, mutta saattaa olla jotta joudun nyt periaatteistani tinkimään. Tosin tämäkään ei toimi koska ne lihat lähtee koirankin päältä. Lihaa siis tarvittais mutta kun ei voi. No, kahtellaan nyt, josko joku balanssi löytyisi vielä. Jokatapauksessa korvat ei enää töhni ja rapsuttelu on loppunut. Sikäli jotain on kohdillaan kai sitten.

Sattumalta bongasin FB:sta vanhoja valokuvia sakemanniajoilta. Oli hauska katsella, jostain 70- 80- luvulta. Jotenkin meininki oli erilaista, niinhän se kaikessa taisi olla. Vanhoja hyviä aikoja ehkä. Jotenkin tuli fiilis että niissä oli kaikenlaista touhua ja yhdessä tekemistä. Yhdessä kuvassa oli mm. 8kpl:tta sekalaisessa rivissä sakemanneja vierekkäin seisomassa ja teksti "Seisomisliikkeen harjoittelua, siihen aikaan se tehtiin porukalla". Ja perään oli lisätty teksti: "Ikimuistettavia hetkiä syntyi varsinkin alokasluokan kisoissa kun joku sai päähänsä vetää koko porukan leikkimään kesken suorituksen... Treenit olivat paljon mukavampia silloin verrattuna nykyiseen yksilötottikseen" -O.H. 

Tarkoittaako tuo sitten sitä, että hauskuus tuli tästä leikkiintempauksesta vai sitä, että treenit olivat hauskempia porukalla kuin nykyään enemmän porukalla "yksin tehdessä".