Team Taikasudet, 4vuotta

Team Taikasudet - ihan spessu porukka ♡
Onnea kaikille harmaille, erityisesti tietysti omalle. 
Arkeni on harmaata ja mä tykkään siitä niin että halkeen! ;) 


Pään nollausta

Kesäloman toinen lauantai teki parin viikon kesälomasta kurjimman ikinä. Sellaisen, johon ei voi valmistautua. Sellaisen, josta tunne-esteen ylipääseminen järjen puolelle tuntuu suurimmalta, lähes ylivoimaiselta koskaan. Silti näitä esteitä on jo ylitetty ja kurjista hetkistä yli päästy, koska on pakko. Koska se on meidän karvakorvaystävien elämää.

Yksi rakkaista kaviokkaista sairastui suolikierteeseen eikä käytännössä mitään muuta kuin lupa antaa lähteä etelätuulen matkaan, ollut tehtävissä. Me kaikki tiedämme miten riipivää on viimeistä kertaa silittää sen tietyn karvakorvan pehmeää karvaa, tietää se ja vielä epätoivoisesti miettiä jos ei kuitenkaan tarvisi, jos vielä kuitenkin voisi perua kaiken, mennä vain muutamia tunteja taaksepäin aikaan kun kaikki oli vielä hyvin. Vain muutamia tunteja.

Niin tilanteet muuttuu. Kunpa me ihmiset oppisimme elämään hetkessä. Siinä hauskassa, ottamaan ilon irti juuri silloin. Siinä surullisessa, suremaan sen hetken juuri silloin ja hymyilevän taas, juuri silloin kun sille annetaan pienikin aihe. Tai äksyilevän jos pakko on, juuri sillä hetkellä, muttei aina. Unohtamaan katkeruuden, luottamaan vahvemmin vaistoihimme. Elämään juuri tätä päivää ja hetkeä, murehtimatta eilistä ja huomista.

Ei ihan hetkessä, mutta parin päivän päästä suuresta surusta, pidin puoliväkisin kiinni tarjouksesta koirakkoystävältämme. Lähdimme jo aiemmin suunnitellun mukaisesti agiliitelemään Kiran kanssa ekaa kertaa ikinä. Meillä oli kivaa. Kömpelö ja hidas narunjatke liiteli henkisesti ja reipas mutta ohjaajansa takia vähän hidas Kira fyysisesti. Putki, (se suora ja kippura), tavalliset pystyesteet, rengas ja pussi korkattu. Ajatukset oli hetkessä ja vaikka aurinko yritti tehdä grillattuja, meillä oli kivaa. Me ehkä tarvitaan nyt vähän tällaista vapaamuotoista agiliitelyä. Kiitos kivasta hetkestä ja hienoista kuvista järjestäneelle koirakolle ♡ Arki palautuu, koska sen on pakko ja siitä tulee vielä kivaakin.




Miten houkutella...


... vietti mukaan? Tai kyllä se pääsääntöisesti riemusta hihkuen autoon tulee mutta ei tykkää tulla sieltä ulos. Jos se tulee sieltä ulos, se jurmuilee. Kotona se kyllä ratkeaa, hyppii, varastaa, pitää meteliä joka kuuluu naapuriin asti. Suorastaan siis meinaa ratketa. Pieniä hetkiä se saattaa muuallakin meinata, mutta sitten ryhdistäytyy ja juroutuu. Vaikee juttu. 




Tyhjän päällä tyhjällä päällä


Käytiin verestelemässä vanhoja tutussa paikassa josta THE ajatus lähti.

Meillä on ollut vähän ongelmia Kiran kanssa ja silloinhan pitää kääntyä sen oman Yodansa puoleen.

Alkuaikojen THE tutor, joka antoi parhaat tottiseväät maailmalle, se joka tuntee koiraa pennusta asti, se joka näkee muutokset hyvässä ja pahassa ja ymmärtää ongelmat, niiden ytimen ja jaksaa niitä pähkiä. Ja se, joka ehkä vähän tuntee sitä narunjatkettakin. Tietää senkin ongelmat ja hölmöydet.

Kiran itsetunto on yhtäkkiä tipahtanut rytisten alas. Muutos on aivan hurjanlainen. Pehmeähän se on (no poislukien ihan penturiiviöaika) mutta koskaan se ei ole ihmisiä kierrellyt ja kyräillyt. Isoja vieraita koiria sen jälkeen kun yksi idiotismin "eisemitääntee" - esiintymä täällä kotinurkissa sen peläytti, mutta sekään ei ole ollut ongelma. Sen kanssa on kyllä pystytty ihan hyvin elämään ja olemaan.


Mutta nyt yhtäkkiä, Kira, jonka kanssa on ollut helppo mennä minne vain, koska vain, miten vain, Kira joka on ollut joka paikassa iloinen, rauhassa ja kuin kotonaan (uskokaa pois, Taran jälkeen tällaista koiraa osaa arvostaa aivan eri mittasuhteissa) olikin yhtäkkiä kyräilevä ja totinen, matalassa vietissä ja epämääräisesti tekevä totinen otus. Kira joka ei enää reippaasti häntä heiluten mennyt eteenpäin uuteen paikkaan vaan häntä alhaalla luimien.

Tästä alkoi nousta hätä. Mitä? Miksi? Kira? Kira joka on ollut kuitenkin aina helppo, hyvä ohjata ja nuorena ihan vähän liiankin pursuvaa iloa ja sosialisuutta omaava avoin koira. Kira, jota kuukausi sitten ihan vieraassa paikassa, vieraitten ihmisten ja koirien ympäröimänä useampi kehui miten mukava, rauhallinen ja avoin sakemanni.

Pitkät pähkinnät johtivat ajatukseen, että ilmeisesti ongelma kumpusi pari kertaa iholle hyökyneestä toisesta isosta koirasta tietyssä paikassa. Tällä koiralla oli puhdas ajatus leikkiä, Kiralla taas ei. Kiraa kauhistutti. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Epävarmuus samaisessa paikassa jossa muuten kaikki on hyvin ja kivaa. Tekeminen onnistui hetkittäin mutta pienesti epävarma fiilis oli läsnä koko ajan. Lisäksi tehtävät, joita oli jo tehty (esim. Henkilöryhmä), eivät enää meinanneet onnistua.

Siinä meinasi narunjatkeen vallata epätoivo, epäusko ja uskonpuute. PANIIKKI!!!!
Hirveä fiilis, kyllä teistä joku tietää. Ja tietysti se fiilis välittyy koiraan eikä ainakaan edesauta asiaa. Tiedän joo.

Mutta onneksi on niitä jotka saa hommat raiteilleen, valaa uskoa ja toimii rauhoittavina. Samat ohjeet; Peikot pois olkapäiltä koska treenaaminenhan on KIVAA! Ongelma pitää ratkaista ko. paikassa josta peikot on tulleet, paikanvaihto on ongelman pakenemista eikä ratkaise sitä. Se vain lakaistaan maton alle ja tulee sieltä jossain vaiheessa esiin. Tehtäviä helpotetaan vähän, otetaan vähän pakkia. Sellaisia juttuja jotka on helppoja ja tulee taas onnistumisen fiiliksiä ja hauskaa. Ja uutena juttuna oli se, että koska Kira meinaa olla passiivinen ja narunjatke yliaktiivinen jotta narun toinen pää aktivoituisi - pitää asetelma muuttaa. Joo, kuulostaa toki ihan järkeenkäypältä ja fiksulta. Koiran pitää nyt siis aktivoida ohjaaja - eikä toisinpäin.

Usko on taas LUOTU. Kun suunsa saa auki, moni asia voi alkaa näyttää paremmalta. Yksinmärehtiminen (jossa olen tosi hyvä!) ei muuta kuin provosoi peikkoja olkapäillä. Se saa hassuja ajatuksia päähän pyörimään. Ongelmat on tehty voitettaviksi ja opettaviksi. Tehtyjä on turha vatvoa, kunhan niistä jotain oppi. Kyllä tää tästä vielä. epäilevä Eerika vaijennetaan ja murehtijämärehtijä Mari häädetään. THE Kiitos asianosaisille - te tunnistatte kyllä itsenne.

Synttäripärinää


Blogikirjoituksen arvoinen asia. Eilen käytiin Kiran kanssa lääkärissä ja kun oltiin reippaita, seuraava ovi lääkäristä menikin lelukauppaan. Sieltä sitten sai valita lelun ja Taralle kans tietty, syndelahjan. Hirveen vaikeeta kun hyllytolkulla leluja. Meillä vaan se pieni lelulaatikko ja täällä näin paljon... -Sanoi Kira.

Mut löyty sieltä ne rakkaat röhköpehmikset. Niitä on parit ollut ja mennyt. Näissä röhköpilli, joka on aika hupaisa, toimi noin 15min. Pallot on sentään edelleen ehjät. 

Onnea vielä kaikille muillekin B-pennuille, Taran siskolla onkin juuri uusia pikku-Pommeja jaloissaan, ehtivät sentään syntyä vähän aikaisemmin kuin emonsa!

(Alakuvassa röhköpallot, reipas lekurissakävijä, synttärisankari ja narupallo, jonka Kira sai aikaisemmin koulukaveri-Nooalta lahjaksi)