Tyhjän päällä tyhjällä päällä


Käytiin verestelemässä vanhoja tutussa paikassa josta THE ajatus lähti.

Meillä on ollut vähän ongelmia Kiran kanssa ja silloinhan pitää kääntyä sen oman Yodansa puoleen.

Alkuaikojen THE tutor, joka antoi parhaat tottiseväät maailmalle, se joka tuntee koiraa pennusta asti, se joka näkee muutokset hyvässä ja pahassa ja ymmärtää ongelmat, niiden ytimen ja jaksaa niitä pähkiä. Ja se, joka ehkä vähän tuntee sitä narunjatkettakin. Tietää senkin ongelmat ja hölmöydet.

Kiran itsetunto on yhtäkkiä tipahtanut rytisten alas. Muutos on aivan hurjanlainen. Pehmeähän se on (no poislukien ihan penturiiviöaika) mutta koskaan se ei ole ihmisiä kierrellyt ja kyräillyt. Isoja vieraita koiria sen jälkeen kun yksi idiotismin "eisemitääntee" - esiintymä täällä kotinurkissa sen peläytti, mutta sekään ei ole ollut ongelma. Sen kanssa on kyllä pystytty ihan hyvin elämään ja olemaan.


Mutta nyt yhtäkkiä, Kira, jonka kanssa on ollut helppo mennä minne vain, koska vain, miten vain, Kira joka on ollut joka paikassa iloinen, rauhassa ja kuin kotonaan (uskokaa pois, Taran jälkeen tällaista koiraa osaa arvostaa aivan eri mittasuhteissa) olikin yhtäkkiä kyräilevä ja totinen, matalassa vietissä ja epämääräisesti tekevä totinen otus. Kira joka ei enää reippaasti häntä heiluten mennyt eteenpäin uuteen paikkaan vaan häntä alhaalla luimien.

Tästä alkoi nousta hätä. Mitä? Miksi? Kira? Kira joka on ollut kuitenkin aina helppo, hyvä ohjata ja nuorena ihan vähän liiankin pursuvaa iloa ja sosialisuutta omaava avoin koira. Kira, jota kuukausi sitten ihan vieraassa paikassa, vieraitten ihmisten ja koirien ympäröimänä useampi kehui miten mukava, rauhallinen ja avoin sakemanni.

Pitkät pähkinnät johtivat ajatukseen, että ilmeisesti ongelma kumpusi pari kertaa iholle hyökyneestä toisesta isosta koirasta tietyssä paikassa. Tällä koiralla oli puhdas ajatus leikkiä, Kiralla taas ei. Kiraa kauhistutti. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Epävarmuus samaisessa paikassa jossa muuten kaikki on hyvin ja kivaa. Tekeminen onnistui hetkittäin mutta pienesti epävarma fiilis oli läsnä koko ajan. Lisäksi tehtävät, joita oli jo tehty (esim. Henkilöryhmä), eivät enää meinanneet onnistua.

Siinä meinasi narunjatkeen vallata epätoivo, epäusko ja uskonpuute. PANIIKKI!!!!
Hirveä fiilis, kyllä teistä joku tietää. Ja tietysti se fiilis välittyy koiraan eikä ainakaan edesauta asiaa. Tiedän joo.

Mutta onneksi on niitä jotka saa hommat raiteilleen, valaa uskoa ja toimii rauhoittavina. Samat ohjeet; Peikot pois olkapäiltä koska treenaaminenhan on KIVAA! Ongelma pitää ratkaista ko. paikassa josta peikot on tulleet, paikanvaihto on ongelman pakenemista eikä ratkaise sitä. Se vain lakaistaan maton alle ja tulee sieltä jossain vaiheessa esiin. Tehtäviä helpotetaan vähän, otetaan vähän pakkia. Sellaisia juttuja jotka on helppoja ja tulee taas onnistumisen fiiliksiä ja hauskaa. Ja uutena juttuna oli se, että koska Kira meinaa olla passiivinen ja narunjatke yliaktiivinen jotta narun toinen pää aktivoituisi - pitää asetelma muuttaa. Joo, kuulostaa toki ihan järkeenkäypältä ja fiksulta. Koiran pitää nyt siis aktivoida ohjaaja - eikä toisinpäin.

Usko on taas LUOTU. Kun suunsa saa auki, moni asia voi alkaa näyttää paremmalta. Yksinmärehtiminen (jossa olen tosi hyvä!) ei muuta kuin provosoi peikkoja olkapäillä. Se saa hassuja ajatuksia päähän pyörimään. Ongelmat on tehty voitettaviksi ja opettaviksi. Tehtyjä on turha vatvoa, kunhan niistä jotain oppi. Kyllä tää tästä vielä. epäilevä Eerika vaijennetaan ja murehtijämärehtijä Mari häädetään. THE Kiitos asianosaisille - te tunnistatte kyllä itsenne.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!

Jälkiä pimeässä...

Kiitos kuvasta Koutsi, ihan itse pöllin ;) ... pimeät jäljestäjät. Alkaa ilta olemaan armoton, valo käy vähiin, tunnit vuorokaudessa v...