Ei tää oo totta

Ensimmäiset sanat kätevä isännän suusta kun Tara kouristeli ja kramppasi rajusti lattialla,  klo. 6.20. sunnuntai aamulla.

"Saksanpaimenkoiran riski sairastua epilepsiaan on vain noin 0,8%"
 Meidän pikku mittarimato-mäyris-Nipsulla oli epilepsia, miksi ihmeessä meidän Tarallekin pitää puhjeta epilepsia? Ei tää oo totta kuulosti juuri siltä ainoalta ajatukselta päässä, kun molemmat pidimme kramppaavasta koirasta kiinni, jottei se löisi päätään tai muuten loukkasi kouristellessaan. 

Heräsin noihin aikoihin omituiseen ääneen keittiössä. Kuulosti kuin toinen olisi vimmatusti raapinut petiään, unenpöpperössä meinasin jo huutaa Tara lopeta. Sillä silloin tällöin on ollut tapana pedata vähän reilummalla tassulla. Sitten ymmärsin että keittiöstä kuuluu myös omituista ärinää ja murinaa. 

Sekunnissa keittiöön. Kira oli Taran niskassa ärisemässä ja Tara kramppasi voimakkaasti lattialla. Siinä meni miljoona hätäistä asiaa mielessä, mitä tapahtuu, viedäänkö nyt henkeä? Kuitenkin alitajunnassa tiesin, mitä tapahtuu. 

Kohtaus oli raju mutta onneksi melko lyhyt. Ehkä noin pari minuuttia. Kun voimakkain kramppi alkoi hellittää, käänsi Tara päätään meihin ja tuijotti tyhjä, villi ilme silmissään. Sitten se alkoi voimakkaasti pyrkiä ylös mutta jalat ei pitäneet eikä tasapainossa ollut mitään tolkkua. Hetkenpäästä se tunnisti meidät ja oli selkeästi hyvin iloinen mutta täysin sekava ja holtiton. Tätä jatkui hetki, sitten jalat alkoi kantaa. Siitä seurasi hirveä tarve pyrkiä syliin, hermostunut päämäärätön vaeltelu, hermostunutta vinkumista. 

Vaeltelu ja lähelle tunkeminen jatkui vajaa puoli tuntia jonka jälkeen Tara ensimmäisen kerran meni punkkaansa maahan. Paikallaan se ei kuitenkaan kauaa pysynyt vaan jatkoi vielä hetken. Nyt, tunnin päästä kohtauksesta se nukkuu vihdoin rauhassa. 

Itkettää ja tuntuu epäreilulta, mutta sitä tämä elämä kai vaan on. En tunne yhtäkään sakemannia jolla olisi epilepsia. Koskaan ei käynyt edes mielessä että näille voisi tulla epilepsia. Juuri eilen hyvillä mielin katselin niiden keskenäistä leikkiä, oli niin hyvä fiilis. Kaikki piti olla hyvin. Vihdoin kun pitkä taistelu jatkuvaa pahaa närästelyä saatiin kuriin ja lihaa luiden päälle. Juuri kun Tara alkoi näyttää taas Taralta eikä kuihtuneelta varjoltaan. 

Se on ollut niin iloinen ja hyväntuulinen, kuulolla ja osallistuva. Juuri kun tuntui että vihdoin kaikki on hyvin, pudotetaan iso raskas kivi mielenpäälle. Miksi? Milloin se uusiutuu? Meneekö se ohi? Entä jos ei olla kotona? Mitä jos se onkin pahempaa? Kurkkuun nousee väkisin klöntti kun mieleen tulee ajatus että tämä lienee joka tapauksessa asia joka ei ikinä enää ainakaan paremmaksi muutu. 

Lisäksi ne pitää laittaa eri tiloihin keskenään ollessaan, työpäiväksi, ehkä yöksikin. Sekin tuntuu nyt juuri kovin raskaalta. Nyt tämän valossa miettiessä menneitä tulee entistä ahdistavampi olo. Asioita jotka ehkä enteilivät tätä. Kaikki sellainen jonka takia haluan ehdottomasti kiroilevan ystäväni MRI-kuviin, peläten pahinta ja toivoen, todella toivoen sydän rutussa että tämä oli vain yksi ainoa hetkellinen häiriö. 

Oikeastaan toivoen että me kaikki näimme aamulla vain pahaa unta.






♡Voi kun voisi mennä ajassa taaksepäin, muuttaa tulevaa paremmaksi♡

7 kommenttia:

  1. Voi Tara <3 Ei ole pienen koiran, tai sen omistajan arki tehty helpoksi. Kovasti tsemppiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä, niille on käyttöä. Tänään tuntui ihan uskomattomalta koko juttu, Tara oli oma iloinen itsensä. Silti kokoajan miettii, koska tulee seuraava kohtaus :( Nyt saatiin kuitenkin asioita vähän eteenpäin, päästään torstaina tutkimuksiin. Odottava mutta samalla pelonsekainen olo...

      Poista
  2. Halaus ystäväni <3
    Hinta rajattomasta rakkaudesta on toisinaan raskas.
    Hengitä, pysy hetkessä.
    Tsemppiä torstaille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos♡ Tämä on vähän murheen ja toivon väliässä palloilua. Onneksi piippakorva osaa elää hetkessä, auttaa. Eikös se mennyt niin että torstai on toivoa täynnä, sillä nyt mennään!

      Poista
  3. Tsemppiä!!! ♥
    Tuo Heklan kommentti on aika osuva ja mikä meidän jokaisen koiranomistajan tulisi muistaa - elää hetkessä! ♥ Nautitaan ja rutistellaan karvakorviamme eikä murehdita liikaa!!! ♥

    VastaaPoista
  4. Se on niin totta. Tänäänkin Äly ja Väläys kirmasi pitkin peltoa ilman huolenhäivää. Ei murhetta huomisesta, ei mietteitä eilisestä. Niillä oli vain hauskaa. Kyllä se vähän siinä hymyilytti mutta jännittää silti ihan hirveästi, se huominen... =S

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (Ja kiitos tsempeistä, niitä tarvitaan!)

      Poista

Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!

Ikävä on musta

Facebook-muistot on koukuttavia, katsoa mitä vuosia sitten juuri tänään tapahtui. Vaan kun ne alkaa muistuttaa poismenneistä karvakorvista, ...