Päivän vajaa neljä viikkoa, epikohtaus nro 5. Rauhallisin, jos niin voisi sanoa. Samaa kramppausta alkaen nukkumisesta, laantuminen, uudelleen kramppaus ja jonkinsortin untenrajamaille vaihe. Nämä on tulleet uusina lääkkeiden myötä. Unelias poissaoleva hetki, kestoltaan n. 2-3minuuttia.
Siitä herääminen, molemminpuolinen helpotus, huh persana, mitäköhän tapahtui?! Onneks te ootte kuitenkin siinä! Ja sitten vähän sekava, huolestunut vaeltelu ympäriinsä. Kova jano. Muutama kärsimätön paikanhaku ja torkut. Sitten se kaikki olikin vaan pahaa unta.
Jos näillä mennään ja pärjätään, huokaisen isosti. Näillä korteilla me pystytään kyllä pelaamaan. Tää peli on jo arkea, rutiinia. Kiroileva ystäväkin tulee jo rutiinisti ottamaan lääkkeensä, samaan aikaan aamupäivällä ja samaan aikaan iltamyöhällä. Pikkuhiljaa ne ymmärtää ja on ok. että Kira jää portin toiselle puolen ja Tara toiselle puolen kun ovat keskenään. Kira on itseasiassa rauhallisempi näin, ne pikku tihutyöt joita se harrasteli toisinaan, on vähentyneet huomattavasti.
Selkeät tasapainovaappumiset on vähentyneet. Entisellään ei olla mutta tällä pärjätään mainiosti. Luonne on muuttunut vaan ei onneksi huonompaan. Tuntuu että tasapainoisempaan, rauhallisempaan ja seurallisempaan. Jopa iloisempaankin ja sehän on ehdottomasti hyvä asia. Niin kauan kuin ilo kuplii pinnan alla kiroilun ohella, kaikki on hyvin. Niin kauan olen ajatellut olla murehtimatta huomista. Vaikka kohtaukset aina saa sydämen sykkyrälleen, miettimään monia asioita, ja hetki sen jälkeenkin - ne myös tuovat sairautta osaltaan tutummaksi. Jokainen tasaisempi kohtaus rauhoittaa mieltä, tästä selvitään. Jokainen nopea toipuminen rauhoittaa mieltä, tämän kanssa elellään. Jokainen penturiehaantuminen ja näiden huudien nopein - skaba Kiran kanssa rauhoittaa mieltä, kyllä me tääkin hanskataan. Jokainen seuraava päivä laittaa aina hetkeksi miettimään miten epätodelliselta se kuitenkin tuntuu. Taralla muka epilepsia... Vaan niin se vaan on. Taas Tara on vähän uniikimpi ja aina vaan rakkaampi.
Ja sitten se Kira. Se saa toisinaan aikaan 1/4 sydäreitä. Se nimittäin tarkkailee Taraa ja jos sekunninkin epäilee kohtaukseen viittavaa käytöstä, se pomppaa ylös tarkastamaan tilannetta, samalla pelästyttäen narunjatkeen puolikuoliaaksi, ensin pomppaamisellaan ja sitten hädällä Tarasta. Niiden välit on jotenkin vähän muuttuneet, ihan kuin Kira tietäisi olevansa nyt vahvempi, ihan kuin Tara tietäisi olevansa heikompi. Silti ne leikkivät paljon, paljon enemmän kuin ennen ja niillä vaikuttaa olevan hirveän hauskaa. Kaikki on siis oikeastaan hyvin.
Kiran kanssa käytiin pitkästä aikaa myös "ulkona" treenaamassa. Pitkästä aikaa oli hyvä fiilis siitä. Kira oli parempi mitä uskalsin odottaa, jotenkin tässä pienessä orukassa oli helppoa olla ja tehdä. Liekö se auttanut että porukassa oli samanhenkisia hevostuttuja vai / ja se, että Takapiru herself oli myös porukassa mukana ;) Se vaan menee niin että tietyt henkilöt valikoituu ties mistä syistä. Ehkä se on se ja tuntuma pentuajoilta asti tai jokin muu. Suoruus, rehellisyys, rauhallisuus ja varmuus.
Kira tuntuu vain paranevan odotellessaan. Kira jää taas ponien alle, ei onneksi kirjaimellisesti, vaan ajan kanssa. Se harmittaa ihan vietävästi, mutta me koitetaan tehdä se mitä ehditään.
Pimein yö, harmain päivä.
Melkein kuusi viikkoa. Toivo, jopa melkein usko, että asiat paranevat. Sitten taas tulikin, tiskirätistä keskellä yötä molemmin puolin. Jotain sentään parempaa edellisiin, tällä kertaa Kira ei pörissyt enää ylle, hyppäsi vaan ilmaan ja jäi tuijottamaan vähän uhkaavasti muttei deletoi heikoin -meiningillä. Uskoi jopa heti kun käskettiin pois.
Epilepsiakohtaus oli ehkä vähän iisimpi kuin edeltävät, jotenkin erillainenkin. Krampin välissä tuntui kuin Tara olisi yhtäkkiä hetken tuijotettuaan tyhjyyteen nukahtanut, kouristelu loppui, pää painui alas ja suu rentoutui, läähätys tasaantui. Omituinen pelonsekainen odottava hetki hiljaisuutta kramppailujen jälkeen. Kunnes sitten taas oltiin keskellä tilannetta, joskin onneksi hyvin lyhyesti. Siitä herääminen todellisuuteen, levotonta vaeltelua vailla ajatusta, tunkien omituisiin väleihin jossa se ei ikinä käy. Muutaman kerran paikanhakua ja noin puolen tunnin päästä kohtauksesta vähitellen rauhoittuminen nukkumaan.
Epilepsiakohtaus oli ehkä vähän iisimpi kuin edeltävät, jotenkin erillainenkin. Krampin välissä tuntui kuin Tara olisi yhtäkkiä hetken tuijotettuaan tyhjyyteen nukahtanut, kouristelu loppui, pää painui alas ja suu rentoutui, läähätys tasaantui. Omituinen pelonsekainen odottava hetki hiljaisuutta kramppailujen jälkeen. Kunnes sitten taas oltiin keskellä tilannetta, joskin onneksi hyvin lyhyesti. Siitä herääminen todellisuuteen, levotonta vaeltelua vailla ajatusta, tunkien omituisiin väleihin jossa se ei ikinä käy. Muutaman kerran paikanhakua ja noin puolen tunnin päästä kohtauksesta vähitellen rauhoittuminen nukkumaan.
Elättelin jo toiveita lääkkeiden laskusta. Paremmasta huomisesta, normi arjesta. Lääkkeistä on muodostunut jo rutiini. Ei niin vahva kuin mittarimato-karkkarimäykky Nipsun vuosia kestävästä, mutta melko vahva kuitenkin. Eilen illalla Tara oli saanut lääkkeen kolme vain tuntia ennen kohtausta.
Aamulla masensi, melkein jopa hetken itketti. Jos kohtauksen tihenevät taas? Pitenevät? Jääkö joku niistä päälle? Annostusta joudutaankin nostamaan? Kun nyt jo se on vaikuttanut tasapainoa horjuttamalla. Tosin tästä varoitettiinkin, se normalisoituu kun kaikki menossa mukana oleva tottuu lääkitykseen. Silti. Tuntuu pahalta.
Kaikkein pahimmalta pelko tulevasta. Jos jos jos.
Vaan jospa ei miettisi sitä -Sanoi Tara, otti pallon ja viiletti paimentamaan poneja. Niinpä. Kirpakkaa syystuulta keuhkot täyteen ja eteenpäin kuten Tarakin. Tuulessa oli jo talven tuntua, armotonta ja kylmää, silti jotenkin niin raikasta ja happirikasta. Äly ja Väläys, Suola ja Pippuri eivät siitä välittäneet. Niillä oli hauskaa kuunnella rapisevia hiiriä ruskettuvassa laidunpellossa, jotka ehkä sittenkin olivat vain rapisevia syyslehtiä. Juosta kilpaa, ei ihan niin kovaa kuin ennen, mutta riittävästi kuitenkin. Töniä toisiaan leluillaan, äristä ja pöristä. Haastaa toista, odottaa hidasta narunjatketta. Elää hetkessä. Hienossa, kylmässä mutta raikkaassa, hämärtyvässä syyshetkessä.
Turha toivo
Tyly elämä.
Taran toinen kohtaus tuli 30.9. illalla, sen rauhassa nukkuessa omalla pedillään. Se nousi hitaasti istumaan ja tässä kohden Kira jo reagoi pompaten ylös omasta punkastaan.
Taran pää alkoi kääntyä hitaasti oikealle, tappiin asti ja siitä taakse, jolloin koko lähti nousemaan takajaloilleen kaatuen taakse seinää päin, ennenkuin ehdin ottaa kiinni. Tästä oikealle kyljelleen, rajuilla kouristuksilla sätkien ja alkaen hakata päätä lattiaan. En halua edes kuvitella mitä nämä on isomman koiran kanssa, koska reilu 30kg sakemannikin on jo voimille haasteellinen yrittää pitää paikallaan sen sätkiessä holtittomasti joka nurkallaan.
Samalla se veti kieltä voimakkaasti kurkkuunsa ja korisi kuin tukehtuen. Leuat leikkasivat tikkaavaa liikettä, mutta vielä kieli pysyi ehjänä. Silmät oli voimaakkaasti kääntyneet oikealle eikä minkäänlaista kontaktia saanut.
Vähitellen tilanne alkoi tasaantua ja vihdoin se alkoi tunnistamaan meitä, häntä iloisesti heiluten. Suhteellisen nopeasti se tokeni ja tasaantui. Surullista ja pelottavaa silti. Turha toivo paremmasta, elämä on tyly.
Maanantaina siis soittoa Aistiin.
Tai sitten ei. Linja avattiin jo seuraavana aamupäivänä, 1.10. Kolmas kohtaus. Tyly, tylympi tylyin.
Että sitten vielä näinkin pian. Fak. Koira istuskeli rauhassa, kunnes yhtäkkiä kramppasi ja kaatui kyljelleen. Kira hyppäsi taas ylle pöhisemään. Kiireellä väliin, Kira pois ja Tarasta kiinni. Taas se kramppasi niin että pää meinasi hakata lattiaan. Kieli meni kurkkuun, taas sellainen korina jotta mietin että miten usein koirat voi kohtaukseen tukehtua. Ja leukkat tikkasivat, nyt kieleen tuli jo haavojakin.
Vähitellen tilanne rauhottui, kunnes alkoi uudelleen. Ja alkoi sitten hellittää. Pelottavaa oli myös se, kun oma koira tuijottaa lasittunein, pohjattoman mustin silmin sinua suoraan silmiin, ilmekään värähtämättä. Tiedän että kyse on jonkinsortin tajuttomuustilasta, mutta silti.
Kun itse kohtaus alkoi laueta, alkoi jälkimainingit ja ne oli tällä kertaa pitkät ja levottomat. Tara vaelsi ja vaelsi, tunki joka paikkaan, jopa ikkunasta ulos... Vinkui ja valitti, oli pelokas ja tuntui ettei näe kunnolla. Kontaktia ei meinannut saada.
Laitettiin valjaisiin ja kätevä isäntä lähti kävelylle. Tasapaino pelasi mutta mieli oli kireä ja hermostunut. Sama jatkui sisällä. Noin parin tunnin kuluttua jälkitila alkoi loppua.
Tämän episodin aikana olin ollut yhteydessä Aistiin ja aika yksimielisesti lääkitys päätettiin aloittaa. Barbivet 60mg 2 x pv:ssä. Aistista kehoitettiin laittamaan videonpätkä (joo, kohtausta kehoitettiin kuvaamaan jo aiemmin, mutta arvatkaa vaan siinä vaiheessa kun koira kiipeää takaperin krampaten pitkin seiniä kuin paremmassakin poltergeist - leffassa ja lyö päätään lattiaan, tuleeko mieleen kuvata yhtään mitään.) sekä tarkkaa "päiväkirjaa" kohtauksista. Näin tein ja olen iloinen että Aistista tunnutaan välittävän, edelleen. Lisäksi he kehoittivat ottamaan heti yhteyttä jos tilanne menee hankalaksi, lääkkeet ei auta tai muuta odottamatonta tapahtuu. Kiitos Aistille, arvostan tällaista välittämistä, todella. Se on nykyään harvinaista. Varsinkin täälläpäin.
Eilen illalla sen ensimmäisen lääkkeen antaminen tuntui kuitenkin jotenkin vaikealta. Kävin lääkehakureissulla hakemassa myös ruokia ja eläinkaupan huippukiva myyjä lohdutti ettei asia ole maailmanloppu. Hänellä oli myös epileptikko ja kertoi heidän tarinastaan avoimesti. Se kuulosti paljon hurjemmalta kuin meidän. Lisäksi hän varoitti mahdollisista sivuoireista mutta lohdutteli että ne menevät kyllä ohi kun koira tottuu lääkitykseen. Tähän asti olin lukenut vain väsymyksestä, juomisesta ja nälästä. Hän kertoi tasapaino-ongelmista. Kuin koira olisi kännissä, noin kuukauden.
Hänen koira sai myös toista lääkettä ohessa koska jälkitilat olivat olleet raskaita. Mutta nyt tilanne oli hyvä. Mietin tätä kaikkea illalla ja mietin miten stressiherkkä koira, joka eli maailman nopeimmista kiitolaukkaspurteista pelloilla, tulisi kestämään mahdolliset tasapainohäiriöt ja muut. Löysin kuitenkin monta keskustelua siitä miten lääkkeistä oli saatu selkeä apu. Ja kyllähän näiden kolmen kokemuksen jälkeen myös tiesin ettei enää muita vaihtoehtoja ollut.
Kitaa kohti siis, minimaalisen pieni pilleri, jonka varassa eli edelleen sinnikäs, suuri toivo normaali elämästä. Seuraava yö meni puolivalveilla. Pienikin ääni herätti. Klo. 03.00. sitten vähän isompi. Ääni oli tasainen jumputus, juuri sellainen joka tulee kun koira lyö päätään lattiaan. Eipä uskoisi että ko. ääni saa tällaisen mielikuvan aikaan mutta nyt sai. Samaan sekaan kuului ääni, kun Kira pomppasi ylös muristen. Kun sain valot päälle, näin toisella puolella sänkyä ylös nousseen Taran jonka korvat lerppuivat vaakatasossa. Se reagoi kuitenkin heti puheeseen ja kääntyi luo. Menin viereen ja rapsuttelin uneen. Oliko se alkava kohtaus johon ehkä lääkkeet jo purivat? En tiedä mutta olen onnellinen että se oli siinä. Toisaalta olen myös huolesta rutussa siitä, että mahdollinen neljäs kohtaus tuli näin pian.
Aamupäivällä annoin niiden juosta pellolla kilpaa. Se oli Taran elämää parhaimmillaan ja Tara oli edelleen näiden peltojen nopein. En tiedä oliko se fiksua mutta jos lääkkeet tai sairaus tulisivat verottamaan edes viikoksi Taran täyttä liikuntakykyä, ajattelin sen olevan kuitenkin sen arvoista. Tästä eteenpäin eletään toistaiseksi mieli nuppineulan kärjellä.
Taran toinen kohtaus tuli 30.9. illalla, sen rauhassa nukkuessa omalla pedillään. Se nousi hitaasti istumaan ja tässä kohden Kira jo reagoi pompaten ylös omasta punkastaan.
Taran pää alkoi kääntyä hitaasti oikealle, tappiin asti ja siitä taakse, jolloin koko lähti nousemaan takajaloilleen kaatuen taakse seinää päin, ennenkuin ehdin ottaa kiinni. Tästä oikealle kyljelleen, rajuilla kouristuksilla sätkien ja alkaen hakata päätä lattiaan. En halua edes kuvitella mitä nämä on isomman koiran kanssa, koska reilu 30kg sakemannikin on jo voimille haasteellinen yrittää pitää paikallaan sen sätkiessä holtittomasti joka nurkallaan.
Samalla se veti kieltä voimakkaasti kurkkuunsa ja korisi kuin tukehtuen. Leuat leikkasivat tikkaavaa liikettä, mutta vielä kieli pysyi ehjänä. Silmät oli voimaakkaasti kääntyneet oikealle eikä minkäänlaista kontaktia saanut.
Vähitellen tilanne alkoi tasaantua ja vihdoin se alkoi tunnistamaan meitä, häntä iloisesti heiluten. Suhteellisen nopeasti se tokeni ja tasaantui. Surullista ja pelottavaa silti. Turha toivo paremmasta, elämä on tyly.
Maanantaina siis soittoa Aistiin.
Tai sitten ei. Linja avattiin jo seuraavana aamupäivänä, 1.10. Kolmas kohtaus. Tyly, tylympi tylyin.
Että sitten vielä näinkin pian. Fak. Koira istuskeli rauhassa, kunnes yhtäkkiä kramppasi ja kaatui kyljelleen. Kira hyppäsi taas ylle pöhisemään. Kiireellä väliin, Kira pois ja Tarasta kiinni. Taas se kramppasi niin että pää meinasi hakata lattiaan. Kieli meni kurkkuun, taas sellainen korina jotta mietin että miten usein koirat voi kohtaukseen tukehtua. Ja leukkat tikkasivat, nyt kieleen tuli jo haavojakin.
Vähitellen tilanne rauhottui, kunnes alkoi uudelleen. Ja alkoi sitten hellittää. Pelottavaa oli myös se, kun oma koira tuijottaa lasittunein, pohjattoman mustin silmin sinua suoraan silmiin, ilmekään värähtämättä. Tiedän että kyse on jonkinsortin tajuttomuustilasta, mutta silti.
Kun itse kohtaus alkoi laueta, alkoi jälkimainingit ja ne oli tällä kertaa pitkät ja levottomat. Tara vaelsi ja vaelsi, tunki joka paikkaan, jopa ikkunasta ulos... Vinkui ja valitti, oli pelokas ja tuntui ettei näe kunnolla. Kontaktia ei meinannut saada.
Laitettiin valjaisiin ja kätevä isäntä lähti kävelylle. Tasapaino pelasi mutta mieli oli kireä ja hermostunut. Sama jatkui sisällä. Noin parin tunnin kuluttua jälkitila alkoi loppua.
Tämän episodin aikana olin ollut yhteydessä Aistiin ja aika yksimielisesti lääkitys päätettiin aloittaa. Barbivet 60mg 2 x pv:ssä. Aistista kehoitettiin laittamaan videonpätkä (joo, kohtausta kehoitettiin kuvaamaan jo aiemmin, mutta arvatkaa vaan siinä vaiheessa kun koira kiipeää takaperin krampaten pitkin seiniä kuin paremmassakin poltergeist - leffassa ja lyö päätään lattiaan, tuleeko mieleen kuvata yhtään mitään.) sekä tarkkaa "päiväkirjaa" kohtauksista. Näin tein ja olen iloinen että Aistista tunnutaan välittävän, edelleen. Lisäksi he kehoittivat ottamaan heti yhteyttä jos tilanne menee hankalaksi, lääkkeet ei auta tai muuta odottamatonta tapahtuu. Kiitos Aistille, arvostan tällaista välittämistä, todella. Se on nykyään harvinaista. Varsinkin täälläpäin.
Eilen illalla sen ensimmäisen lääkkeen antaminen tuntui kuitenkin jotenkin vaikealta. Kävin lääkehakureissulla hakemassa myös ruokia ja eläinkaupan huippukiva myyjä lohdutti ettei asia ole maailmanloppu. Hänellä oli myös epileptikko ja kertoi heidän tarinastaan avoimesti. Se kuulosti paljon hurjemmalta kuin meidän. Lisäksi hän varoitti mahdollisista sivuoireista mutta lohdutteli että ne menevät kyllä ohi kun koira tottuu lääkitykseen. Tähän asti olin lukenut vain väsymyksestä, juomisesta ja nälästä. Hän kertoi tasapaino-ongelmista. Kuin koira olisi kännissä, noin kuukauden.
Hänen koira sai myös toista lääkettä ohessa koska jälkitilat olivat olleet raskaita. Mutta nyt tilanne oli hyvä. Mietin tätä kaikkea illalla ja mietin miten stressiherkkä koira, joka eli maailman nopeimmista kiitolaukkaspurteista pelloilla, tulisi kestämään mahdolliset tasapainohäiriöt ja muut. Löysin kuitenkin monta keskustelua siitä miten lääkkeistä oli saatu selkeä apu. Ja kyllähän näiden kolmen kokemuksen jälkeen myös tiesin ettei enää muita vaihtoehtoja ollut.
Kitaa kohti siis, minimaalisen pieni pilleri, jonka varassa eli edelleen sinnikäs, suuri toivo normaali elämästä. Seuraava yö meni puolivalveilla. Pienikin ääni herätti. Klo. 03.00. sitten vähän isompi. Ääni oli tasainen jumputus, juuri sellainen joka tulee kun koira lyö päätään lattiaan. Eipä uskoisi että ko. ääni saa tällaisen mielikuvan aikaan mutta nyt sai. Samaan sekaan kuului ääni, kun Kira pomppasi ylös muristen. Kun sain valot päälle, näin toisella puolella sänkyä ylös nousseen Taran jonka korvat lerppuivat vaakatasossa. Se reagoi kuitenkin heti puheeseen ja kääntyi luo. Menin viereen ja rapsuttelin uneen. Oliko se alkava kohtaus johon ehkä lääkkeet jo purivat? En tiedä mutta olen onnellinen että se oli siinä. Toisaalta olen myös huolesta rutussa siitä, että mahdollinen neljäs kohtaus tuli näin pian.
Aamupäivällä annoin niiden juosta pellolla kilpaa. Se oli Taran elämää parhaimmillaan ja Tara oli edelleen näiden peltojen nopein. En tiedä oliko se fiksua mutta jos lääkkeet tai sairaus tulisivat verottamaan edes viikoksi Taran täyttä liikuntakykyä, ajattelin sen olevan kuitenkin sen arvoista. Tästä eteenpäin eletään toistaiseksi mieli nuppineulan kärjellä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)