Pimein yö, harmain päivä.

Melkein kuusi viikkoa. Toivo, jopa melkein usko, että asiat paranevat. Sitten taas tulikin, tiskirätistä keskellä yötä molemmin puolin. Jotain sentään parempaa edellisiin, tällä kertaa Kira ei pörissyt enää ylle, hyppäsi vaan ilmaan ja jäi tuijottamaan vähän uhkaavasti muttei deletoi heikoin -meiningillä. Uskoi jopa heti kun käskettiin pois.

Epilepsiakohtaus oli ehkä vähän iisimpi kuin edeltävät, jotenkin erillainenkin. Krampin välissä tuntui kuin Tara olisi yhtäkkiä hetken tuijotettuaan tyhjyyteen nukahtanut, kouristelu loppui, pää painui alas ja suu rentoutui, läähätys tasaantui. Omituinen pelonsekainen odottava hetki hiljaisuutta kramppailujen jälkeen. Kunnes sitten taas oltiin keskellä tilannetta, joskin onneksi hyvin lyhyesti. Siitä herääminen todellisuuteen, levotonta vaeltelua vailla ajatusta, tunkien omituisiin väleihin jossa se ei ikinä käy. Muutaman kerran paikanhakua ja noin puolen tunnin päästä kohtauksesta vähitellen rauhoittuminen nukkumaan. 

Elättelin jo toiveita lääkkeiden laskusta. Paremmasta huomisesta, normi arjesta. Lääkkeistä on muodostunut jo rutiini. Ei niin vahva kuin mittarimato-karkkarimäykky Nipsun vuosia kestävästä, mutta melko vahva kuitenkin. Eilen illalla Tara oli saanut lääkkeen kolme vain tuntia ennen kohtausta. 

Aamulla masensi, melkein jopa hetken itketti. Jos kohtauksen tihenevät taas? Pitenevät? Jääkö joku niistä päälle? Annostusta joudutaankin nostamaan? Kun nyt jo se on vaikuttanut tasapainoa horjuttamalla. Tosin tästä varoitettiinkin, se normalisoituu kun kaikki menossa mukana oleva tottuu lääkitykseen. Silti. Tuntuu pahalta. 

Kaikkein pahimmalta pelko tulevasta. Jos jos jos. 

Vaan jospa ei miettisi sitä -Sanoi Tara, otti pallon ja viiletti paimentamaan poneja. Niinpä. Kirpakkaa syystuulta keuhkot täyteen ja eteenpäin kuten Tarakin. Tuulessa oli jo talven tuntua, armotonta ja kylmää, silti jotenkin niin raikasta ja happirikasta. Äly ja Väläys, Suola ja Pippuri eivät siitä välittäneet. Niillä oli hauskaa kuunnella rapisevia hiiriä ruskettuvassa laidunpellossa, jotka ehkä sittenkin olivat vain rapisevia syyslehtiä. Juosta kilpaa, ei ihan niin kovaa kuin ennen, mutta riittävästi kuitenkin. Töniä toisiaan leluillaan, äristä ja pöristä. Haastaa toista, odottaa hidasta narunjatketta. Elää hetkessä. Hienossa, kylmässä mutta raikkaassa, hämärtyvässä syyshetkessä.


1 kommentti:

Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!

Ikävä on musta

Facebook-muistot on koukuttavia, katsoa mitä vuosia sitten juuri tänään tapahtui. Vaan kun ne alkaa muistuttaa poismenneistä karvakorvista, ...