Taas vähän spessumpi

Päivän vajaa neljä viikkoa, epikohtaus nro 5. Rauhallisin, jos niin voisi sanoa. Samaa kramppausta alkaen nukkumisesta, laantuminen, uudelleen kramppaus ja jonkinsortin untenrajamaille vaihe. Nämä on tulleet uusina lääkkeiden myötä. Unelias poissaoleva hetki, kestoltaan n. 2-3minuuttia.

Siitä herääminen, molemminpuolinen helpotus, huh persana, mitäköhän tapahtui?! Onneks te ootte kuitenkin siinä! Ja sitten vähän sekava, huolestunut vaeltelu ympäriinsä. Kova jano. Muutama kärsimätön paikanhaku ja torkut. Sitten se kaikki olikin vaan pahaa unta.

Jos näillä mennään ja pärjätään, huokaisen isosti. Näillä korteilla me pystytään kyllä pelaamaan. Tää peli on jo arkea, rutiinia. Kiroileva ystäväkin tulee jo rutiinisti ottamaan lääkkeensä, samaan aikaan aamupäivällä ja samaan aikaan iltamyöhällä. Pikkuhiljaa ne ymmärtää ja on ok. että Kira jää portin toiselle puolen ja Tara toiselle puolen kun ovat keskenään. Kira on itseasiassa rauhallisempi näin, ne pikku tihutyöt joita se harrasteli toisinaan, on vähentyneet huomattavasti.

Selkeät tasapainovaappumiset on vähentyneet. Entisellään ei olla mutta tällä pärjätään mainiosti. Luonne on muuttunut vaan ei onneksi huonompaan. Tuntuu että tasapainoisempaan, rauhallisempaan ja seurallisempaan. Jopa iloisempaankin ja sehän on ehdottomasti hyvä asia. Niin kauan kuin ilo kuplii pinnan alla kiroilun ohella, kaikki on hyvin. Niin kauan olen ajatellut olla murehtimatta huomista. Vaikka kohtaukset aina saa sydämen sykkyrälleen, miettimään monia asioita, ja hetki sen jälkeenkin - ne myös tuovat sairautta osaltaan tutummaksi. Jokainen tasaisempi kohtaus rauhoittaa mieltä, tästä selvitään. Jokainen nopea toipuminen rauhoittaa mieltä, tämän kanssa elellään. Jokainen penturiehaantuminen ja näiden huudien nopein - skaba Kiran kanssa rauhoittaa mieltä, kyllä me tääkin hanskataan. Jokainen seuraava päivä laittaa aina hetkeksi miettimään miten epätodelliselta se kuitenkin tuntuu. Taralla muka epilepsia... Vaan niin se vaan on. Taas Tara on vähän uniikimpi ja aina vaan rakkaampi.

Ja sitten se Kira. Se saa toisinaan aikaan 1/4 sydäreitä. Se nimittäin tarkkailee Taraa ja jos sekunninkin epäilee kohtaukseen viittavaa käytöstä, se pomppaa ylös tarkastamaan tilannetta, samalla pelästyttäen narunjatkeen puolikuoliaaksi, ensin pomppaamisellaan ja sitten hädällä Tarasta. Niiden välit on jotenkin vähän muuttuneet, ihan kuin Kira tietäisi olevansa nyt vahvempi, ihan kuin Tara tietäisi olevansa heikompi. Silti ne leikkivät paljon, paljon enemmän kuin ennen ja niillä vaikuttaa olevan hirveän hauskaa. Kaikki on siis oikeastaan hyvin.

Kiran kanssa käytiin pitkästä aikaa myös "ulkona" treenaamassa. Pitkästä aikaa oli hyvä fiilis siitä. Kira oli parempi mitä uskalsin odottaa, jotenkin tässä pienessä orukassa oli helppoa olla ja tehdä. Liekö se auttanut että porukassa oli samanhenkisia hevostuttuja vai / ja se, että Takapiru herself oli myös porukassa mukana ;) Se vaan menee niin että tietyt henkilöt valikoituu ties mistä syistä. Ehkä se on se ja tuntuma pentuajoilta asti tai jokin muu. Suoruus, rehellisyys, rauhallisuus ja varmuus.

Kira tuntuu vain paranevan odotellessaan. Kira jää taas ponien alle, ei onneksi kirjaimellisesti, vaan ajan kanssa. Se harmittaa ihan vietävästi, mutta me koitetaan tehdä se mitä ehditään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!

Ikävä on musta

Facebook-muistot on koukuttavia, katsoa mitä vuosia sitten juuri tänään tapahtui. Vaan kun ne alkaa muistuttaa poismenneistä karvakorvista, ...