Kun ei kiinnosta

Nyt se hävis, motivaatio, täältäkin. Aika pahaan aikaan vielä. Todella väärään. Ehkä se on nää kelit, tee tuolla sitten jotain kun koirat on nurin ja sikinsokin pinossa ulko-ovesta eteenpäin. (Miten on mahdollista ettei koirille ole vieläkään tehty omia icebugeja.) Ehkä se on se, ettei nyt oikein mikään suju, se vähäkään. Ehkä se on päämäärättömyys, ainakin vanhemman harmaan kanssa. Viiden vuoden BH-tavoite tuli saavutettua kaiken uskomattomuudenkin lopuksi. Mitäs sitte.

Nuoremman harmaan kanssa voi ottaa uuden viiden vuoden BH-tavoitteen, mutta se on niin kaukana ja välissä on NIIN paljon solmuja, muussakin kuin narussa. Ei ole ihan helpommasta päästä tuo, Kira on. Muistuttaa jotakuta tuo Penni Perkule, monessa. Mutta rakkaita ne on, tietysti. Maailman parhaita ja se on se tärkein, tietysti. Ehkä niiden kanssa on nyt vaan kiva olla, vastapaino ponihulluudelle.

Onneksi pian alkaa yövuoro. Sen on pelastettava tilanne, sen varaan kaiken lasken. Siitä se sitten taas lähtee!


Ikävä on musta

Facebook-muistot on koukuttavia, katsoa mitä vuosia sitten juuri tänään tapahtui. Vaan kun ne alkaa muistuttaa poismenneistä karvakorvista, alkaa muistoihin tulla ikävän kaiku. Yksi ikävistä on pahin. Se on musta, se on kipein.
"Ikävä tarttuu paidan helmaan ja siihen kiinni jää, ikävä tarttuu ja tekee kipeää"
Eilen tuli video jostain iänkaiken takaa esiin, eikä edes FB:sta. Siltä se näyttikin, videolta iänkaiken takaa. Varmaan maailman ensimmäisellä kamerallisella kännyllä kuvattu, laatu oli ainakin sen tasoista. Hämmästyttävän hienossa, tasaisessa jäässä kenttä olikin  tuolloin. Ja sitten oli hevoset. Kaikki kolme on nyt jossain samoilla huudeilla. Tara varmaankin hyppii laitumella perhosten perässä, samoin kuin se tuossa videossa loikkii. Sillä oli tapana kesäisin bongata perhosia, loikata kuin estehevonen ilmaan ja laskeutuessaan pallolla tumpata perhoset liiskaan...


Myös jäämaniaa ilmaantui. Se raapi jäätä aivan vimmatusti ja yritti haukata siitä. Kesti jonkinaikaa ja loppui lähes kokonaan kun sinnikäästi kiellettiin. Sisällä se toteutti tätä muutaman kerran, kaivamalla eteisen lattiaa uusiksi, pentuna siis. Ja sitten paristi aikuisiässä. Viimeisinä viikkoina kaivuumania tuli muutamasti esiin, se meni keittiön kulmaan ja alkoi kaivaa. Lopetti kyllä kiltisti huomauttaessa. Pentuajalla touhu meinasi vähän ärsyttää, loppuajalla huolestutti, vaikka en edes vielä silloin tiennyt mitä oikeasti oli menossa.

Vuosi sitten tähän aikaan murehduttiin viidennen epikohtauksen kanssa mutta siitä jatkettiin taas. Eilen yhtäkkiä muistin, miltä tuntui rapsuttaa Taraa kaulasta, molemmin puolin, upottaa sormet lyhyeen mustaan turkkiin. Lyhyeen, pehmeään ja tiheään. Sitten tuli ihan valtava ikävä.
"Ikävä hiipii silmäkulmaan ja padot räjähtää, ikävä riipii ja tekee kipeää"


Nouswörkki I

Eka nosework-treeni tehtynä! Eucalyptushydrolaatilla lasissa. Ilmaisi kuin esineen, että tiedä sitten ilmaisiko nimenomaan itsestäkin niin vai ottiko eucatkin töpseliin...

Opetin Kiran joskus raveissa juomaan kahvimukista, koska muutakaan tarjoiluastiaa ei ollut mukana. No, sen tietää myös mitä se meinaa kun lasin lyöt eteen. Kielihän sinne meni nenän lisäksi 😛

Mutta hyvin tähän asti, lähinnä hauskinta oli se, että se ilmaisi, hyvin 😊

Ja pakkohan se oli Pennillekin koittaa... Sehän hiffasi parista kerrasta ja hetken tuijottelusta, ihan kuin olisi yrittänyt lukea ajatuksia mitä ihmettä tuo nyt haluaa?! - ilmaisi hyvinkin työntämällä pienen puikulakuononsa lasiin. Se on varsinainen tuijottaja, jos ei tajua mitä mitä pitäisi tehdä.

Hauskaa, tämä jatkuu varmasti!

Ps. Skogsterin semman muistiinpanoja tulossa, jahka saan niistä ensin itse selvää...


Käyttöohjekirja?

Sormia polttaa (voi johtua uuden karheista, melko terävistä hampaista) aivot raksuttaa, herne pyörii villisti kimpoillen...

Miksi tuntuu ettei ne edelliset opit nyt oikein toimi. Koetut virheet, joista kantapäiden kautta on yritetty oppia. Tyytyväisenä ajattelin että nyt! Nyt tiedän! Nyt osaan jotain! Höpöhöpö. Kaikkea sitä voi luulla ja kuvitella.

Miksei näissä ole  käyttöohjekirjaa. Tämä on tällainen paketti, tee näin. Kokoa noin. Älä tee näin.

Toisaalta jos ne olisi samanlaisia, ei kai oppisi niin paljon uutta. Vaan oppiiko se vanha narunjatke kun simppelimmässäkin tuntuu välillä olevan vaikeaa. Phuuh. Onneksi on hyvä koutsi. Beware, täältä tulee tasmanian problemospyörre! 😬😉

"You don't get dog what you want. You get dog what you need". Tykkään tuosta ajatuksesta. Tintti oli maailman paras ihan eka oma sakemanni. Se olisi sopinut kelle vaan. Se oli maailman toimivin ja helpoin. Varmaan sellainen perus-sakemanni joka ehkä perus-sakemannin kuuluisikin olla. Taitavasti rakennettu. Hermot terästä, rauhallinen, kaikessa toimiva, kiltti, kuitenkin oman reviirinsä tiedostava, jämpti mutta helppo.

En tiedä miksi niin haasteellinen koira kuin Tara meille tuli, mutta ikimaailmassa en päivääkään siitä ajasta vaihtaisi pois, päinvastoin. Kaikessa omituisuudessaan ja haasteellisuudessaan sen olemassaolon merkitys oli ja on ollut paljon suurempi mitä ikinä ymmärsin. Olisin ehkä halunnut silloin Tinttimäisemmän, mutta nyt tiedän että Taran piti tulla meille.

Sitten tuli Kira. Koira jota varmasti Taran jälkeen tarvitsin. Helppo, Tinttimäinen, jonka kanssa ongelmia on ollut melko helppo ratkoa. Sopivalla moottorilla hanskata, ettei mopo karkaa käsistä. Kaipasin ehkä vähän samaa varmuutta mitä Tiinassa oli, mutta muutoin Kira on oikein helppo perusharrastelijan unelma. Kira loi innostusta lajiin ihan uudella tavalla ja toi uuden tärkeän ystävän avuksi, jonka kautta taas uusia tuttavuuksia ilmaantui.

Sitten tuli Penni. Vaikka tuntuu ettei pieni harmaa ole ihan sitä mitä mieleeni rakensin, tykkään tuosta pienestä viirupäästä aivan rajattomasti. Tykkään, toivon ja pelkään. Toivon tietysti terveyttä. Mikään ei ole sen tärkeämpää. Pelkään kuollakseni jos sitä ei ole suotukaan, varsinkin kun tingin omista ajatuksistani niiden kohdalla. Pelkään virheitä ja toivon ettei korjaamattomia tulisi tehtyä. Ja olen vähän huolissani siitä moottorista joka tuntuu nyt pieneen pakettiin olevan tungettu. Se vaikuttaisi olevan vähän isompi mitä ajattelin. Ja kun se tuntuu vähän siltä ettei niin kamalasti kannattaisi töpeksiä. Vaan näillä mennään ja katsotaan kuinka käy. Koitan muistella että niin Taran että Kirankin kanssa taisi olla tämä suurinpiirtein sama ajanjakso, jolloin kaikki tuntui siltä että lepikkoon mennään ja lujaa. Lopulta niistä tuli kuitenkin maailman parhaat 💖





On se joskus onneksi näinkin. Viimeistään sitten kun pyyheliina on saatu hengettömäksi,
puolen tunnin "Pyyhkeeltä niskat nurin" - leikin jälkeen...


Ensilumi

Pennin ja ainakin ymmärtääkseni Varsinais-Suomen. Toinen tuntui olevan hyvinkin innoissaan... Kun ensijärkytykseltään selvisi ;) Olihan se selkeästi outo ja arvelluttava, mutta sitten kun asian jossain määrin hokasi, alkoi riemu revetä. Aurasi kuonolla ja kiukutteli, murisi ja pärisi itsekseen. Juoksi miljoonaa ja leikki Kiran kanssa. Nyt sekin sitten on korkattu, eka talvi alkaneeksi. .. Tai ainkin hetkellisesti. Niin kai tuo taas sulaa pois, lauantaina sataa vettä. Sellaista se elämä on.









Pikkusynttärit

Päivän paras hetki? Aamukahvi aamutallin jälkeen, koirut nukkuu lähellä. Ehdottomasti. Aina ollut ja tulee olemaan ❤

Penni täytti eilen puoli vuotta. Puolet ensimmäisesti vuodesta tuli täyteen. Aika menee hirveän äkkiä, hyvässä ja pahassa. Kesästä syksyyn. Ekat kuralätäköt on rallateltu, lehtien perässä juostu. Sieniä kielletty syömästä, omenoita puun alta varasteltu. Kylmät talvesta kertovat tuulet pörhistäneet harmaata karvaa...

Penni on meidän eka kesäpentu. Tai no ei ihan sittenkään. Nipsu The Mäyris oli, mutta se oli mäyris, eri kastissa. Tara ja Kira syyspentuja, puoli vuotta tuli talvella täyteen. Koitan usein muistella minkälaisia Musta ja Harmaa olivat puoli vuotiaina. Tara opetteli kiroilemaan, Kira rakasti ihan kaikkea ja kaikkia. Penni on taas omanlaisensa. Kaikki ovat olleet, näin jälkeenpäin ajatellen ihan hyvässä mielessä. Kaikkine hyvine ja hankaline juttuineen. Rakkaita. Hirveän rakkaita. Ja sellainen on Penni Pentuinenkin. Penni, joka on jo pian melkein markka. Miniraha, miljoonan alku. Penni Menninkäinen.


Synttäriä vietettiin jälkipellolla. Alkuun taas vähän jänskätti, mutta melko nopsaan tilanne oli selkeästi helpompi kuin viimeksi. Samanmittainen jälki, samalla systeemillä. Hyvin lähti, vähän kiiruulla ja muutaman kerran kääntyi ulos jäljeltä. Saatiin tähän hyvät vinkit koittaa sisäistää asiaa paremmin, nyt kun vielä ehkä jonkinaikaa on sulaa ja nurtsit käytettävissä.

Kaksi Pelto-Petoa puksutteli omat jälkensä hienosti, kokemuksen syvällä nenänuuskaisulla. Mielenkiintoista oli myös nähdä miten voimakkaasti ohjaajan hetkeksi harmistunut tunnetila vaikutti koiraan. Koira oli tekemässä oikein, ohjaajalla pieni epäuskon hetki koiraan... Siitä sitten se itsensä manaaminen joka koirassa sai aikaan selkeä hämilleenmenon. Siinä on kova itsekurin paikka jottei mene manailemaan koiran läsnäollessa omia töppejään, niinhän sitä luonnollisesti tekee, heti kun sen hokaa. Ja koira sitten ottaa siitäkin syyt niskoilleen. Kirakin on niin herkka koirapersoona että menee ihan kipsiin, lähes kenen tahansa manailusta. Oli se sitten poni tai narunjatke itse - naapurin kissa, ihan sama. Jälkeenpäin sitten voikin suomia ja syyllistää itseään, vaikka näin blogissa "MÄÄ OON NIIN HUANO!!!" -masennuksessa kieriskellen... 😩🙈😬

Mutta siihen en Pennin synttäripäivänä suostunut itse lähtemään, koska Penni oli 💓 Olen kieriskellyt syyllisyyden tunnoissa, koska huoli sosiaalistamisesta on vellonut matkapahoinvoinnin tavoin. Pelko siitä, minkälainen metsittynyt hiippailija siitä tulee, koska mukaan ei kaikkeen vaan ole voinut ottaa niin paljon kuin olisin halunnut, niin paljon kuin Kira oli.

Mutta jäljen jälkeen Penniskä huili (ja karjui) autossa hetken, muiden puksuttaessa jälkiään, ja sitten pääsi uudestaan ulos. Tällä kertaa se ei yrittänyt tunkea autoon takaisin vaan jäi leikkimään auton vierestä bongaamallaan eväsrasialla. Vaihdettiin eväsrasia patukkaan ja leikkihän se! Koutsinkin kanssa! Voi että tuli hyvä fiilis! (Vaikka puruote olikin sormille menevä ja sai opastusta parempaan. Ja ihan sivuhuomautuksena sen verran on kyllä pakko kommentoida, että kyllä se allekirjoittaneenkin sormille tulee... 👀)

Sitten siirryttiin kaikessa rauhassa autoon ja ajeltiin kotiin. Hyvä fiilis 👌 Kiitos asianosaiset!




Pennistö jäi kotiin huilaamaan, kun Kira lähti tarkkailemaan poninuorisoa radalle. Ei tarvinnut olla huolissaan, kuin ehkä vähän siitä, että mukana olo olikin paljon rajatumpaa mitä piti koska alueella pyörii mustat aluelylleröt.

😈 😈😈😈😈😈😈😈😈😈😈😈😈😈

Ei vaan mahdu ymmärtämään, miksi tuollaisellakin alueella tietyt koirat saa olla irti. Miten hyvä paikka se olisi ottaa koiruus mukaan hengailemaan, mutta miten tylsää sitten on pitää se koko 3-4h autossa möllöttämässä, koska aluelylleröt... 

Eikä siinä vielä kaikki, nämä lyllikset katsoivat aiheelliseksi vielä nostaa palkkaa touhuistaan ja varastaa ponien porkkanat! Mikä röyhkeys! Olisi vähän napakampi koiruus kuin Kira, olisi voinut tulla pieni keskustelu siitä, keneltä sitä palkkaa tullaan rosvoamaan...  Hittolainen. 

En ole poissa...

Taas yksi niistä päivistä, raskaista ja pelätyistä. Ei onneksi meillä, mutta muualla. Päivistä joiden tietää olevan edessä, mutta joita ei halua ajatella, vaikka ne toisinaan hiipivät raskaina varjoina mieleen muistuttamaan olevansa edessä. Päivistä jotka ovat niitä varjopuolia, peikkoja, pahimpia koko asiassa. Päivistä joihin ei oikein ole sanoja, on vain tunteita jotka tulevat pintaan. Päivistä, jota vastaan saamme sen kaiken hyvän, parhaimman.

Päivistä joita joskus vielä voi muistella hyvillä muistoilla. Tintin kohdalla jo hyvin pystyy - Taran ei. Viime yönä näin unta Mustasta. Ikävä on tällä kertaa poikkeuksellinen, ikävä, jonkalaista en tiennyt olevankaan ja se nousee aina pintaan erikoisvahvana, näinä aikoina.

Jaksamisia The Koutsi ❤

"Se, mitä olimme, olemme nyt. Se, mitä meillä oli, on edelleen.
Yhteinen menneisyys, lähtemättömästi läsnä.
Kun siis kuljet metsässä, jossa kuljimme yhdessä ja etsit aurinkoiselta pientareelta varjoani, kun pysähdyt kukkulalle katselemaan kaukaisuuteen ja kädelläsi etsit tapasi mukaan minua etkä enää löydä ja tunnet surun hiipivän sydämeesi ole hiljaa. Sulje silmät. Hengitä.
Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.
En ole poissa, kuljen mukanasi, aina sinussa."


Tintti - The Koira - Koira jonka silloin tarvitsin.

Vieraalla maaperällä

Penni Menninkäinen pakkasi eskarireppunsa ja lähti kouluun. Jälkikouluun. Vieraalle maaperälle, oikean open oppiin. Pennistä tuli kertaheitolla niin iso, että se myös ensimmäisen kerran hyppäsi kyselemättä ja kertomatta ihan itse autoon. Kamalaa miten ne kasvaa isoiksi nopeaan... 👀

Matka meni hyvin, Postafen auttaa. Lisäksi on hyvä ettei se tunnu aiheuttavan mitään sivuoireita, väsymystä tai sen sellaista. Pikkuneiti suhtautui alkuun rauhallisesti ja jäi autoonkin odottelemaan nätisti jäljentekoa. Sitten kun oma jälki jäi muhimaan ja yksi jälkipuksutin lähti hommiin, repesi sukkahousut. Hirveä meteli...

Hiljeni se jossain vaiheessa ja sitten tulikin oma vuoro. Voihan sentään miten pieni oli Penni ja suuri maailma. Vähän jänskätti, vieras ope ja vieras maaperä. Hiippailtiin kuitenkin jäljelle ja alku imi ihan kohtalaisesti. Sitten jänskätys otti voiton ja häiriöt vei mennessään. Meno oli katkonaista mutta riitti ruokapurkille asti, jonka sisältö sitten hävisikin sekunnissa kitusiin. Tiesin että jännitystä saattaisi olla ilmassa, mutta ylläri oli jotta noin paljon..

Autoon rauhoittumaan (ja reuhoamaan) kun vielä kolmas kokenut konkari veti otsalampun valokeilassa oman jäljen. Tämän jälkeen otin pentusen ulos. Alku oli levotonta mutta vähitellen eskarilainen rauhoittui, meni moikkaamaan kaksijalkaisia ja malttoi jopa keskittyä pieneen tottisteluunkin!

Kävi vielä muovitetut kanttipaalit vieressä pelottelemaan heiluvilla ja rapisevilla muoviluiskillaan, siitäkin piti pörhistellä mutta yllätti rohkeasti vetämällä Narunjatkeensakin perässään mennessään reippaasti paalien kapeaan väliin tarkistamaan tilannetta!

Summasummaarum, vaikka alku oli huono ja vähän mietitytti moinen epävarmuus, loppu oli oikein hyvä, penneli rauhallinen ja reipas ja päällimmäiseksi jäi hyvä fiilis! Apua tullaan tarvitsemaan, se mantra, jota hokee että seuraavan pennun kanssa ei sitten tee niin ja noin, osoittautui taas ihan turhaksi. Tämä Kolikkoinen kun sattuu olemaan aivan erilainen kuin Kira, Tara tai Tiina. Siinä on kihakkuutta enemmän kuin Kirassa tai Tiinassa, se on päättäväisempi kuin Kira, mutta pehmeämpi ja enemmän ihmisen koira kuin Tara. No, haastetta olla pitää ja onneksi meillä on The Koutsi! ❤


Penni vai tuhat.

"Jos kävelet tiellä, ja ohitsesi ajaa polkupyöräilijä, joka heiluttaa tuhannen euron seteliä ja huutaa sinulle että saat setelin jos saat pyörän kiinni, on melko todennäköistä, että yrität juoksuaskelin tavoittaa pyörää. Jos sitten ajatellaan, että vieressäsi kävelee toinen ihminen, joka pyrkii siihen että et kiinnitä huomiota pyöräilijään ja antaa sinulle 5 sentin kolikon jokaisesta kontaktista, jonka tähän taluttajaasi otat – kuinka todennäköistä on että katsot mielummin taluttajaasi kuin yrität jahdata ohi kulkevaa pyörää? Entä auttaako tähän se, että harjoittelet taluttajasi katsomista 10 000 kertaa, ja saat jokaisesta toistosta 5 sentin kolikon? Tai se, että taluttajasi syytää sinulle viisi senttisiä kiihtyvällä tahdilla pyörän ajaessa ohitse. Ei välttämättä.

Entä siis jos tilanne käännettäisiinkin sellaiseksi, että joka kerran kun tuhannen euron seteliä heiluttava pyöräilijä viuhahtaisi ohitsesi, saisitkin taluttajaltasi 1100 euroa kun katsotkin häntä etkä lähde jahtaamaan pyöräilijää? Voisiko olla niin, että houkutus rynnätä setelipyörän perään ei olisikaan niin suuri, jos saat taluttajasi katsomisesta parempaa tai vähintään samanarvoista palkkaa kuin pyörän jahtaamisesta? Ehkäpä pyöräilijän ohiviuhahtelu olisikin kohta sinulle merkki siitä, että taluttajan kanssa on jälleen alkamassa melkoiset rahakekkerit, etkä kokisi enää lainkaan tarvetta poistua hänen läheltään."

Lähde: Koirakouluverkossa

Niin. Meillä on Pennin kanssa tämä vaihe menossa. Ymmärsin pointin. En vain vielä tiedä paljon se 1100e. on.




Jälkiä pimeässä...

Kiitos kuvasta Koutsi, ihan itse pöllin ;)
... pimeät jäljestäjät.

Alkaa ilta olemaan armoton, valo käy vähiin, tunnit vuorokaudessa vähenee. Eipä sitä niin aatellut kun kaaraan hyppäsi innosta tirisevä Kira Narunjatkeensa kanssa.

Penni ei päässyt mukaan ei. Ei vieläkään. Penni oli juuri suorittanut hurjanhyvin kaupunkiturneensa ja sai nyt metsittyä vielä hetken. Ehkäpä sitten ensikerralla... On jo pakko... ;)

(Tähän väliin on muuten sen verran noista Pennin autoiluista ja lääkityksistä sanottava, että yksi eläinlääkäri meinasi max. 1-2 x vkossa lääkettä, ehkä pidemmille matkoille. Noh, meiltä on pitkä joka paikkaan, sanoo Pennikin.

Toinen eläinlääkäri taasen sanoi että max. 1 x pv. Siis päivä. Aika hurja ero? Itse ajattelin että 1 x vko, max 2. Ei sitä halua penneliä kovasti huumailla, mutta toisaalta metsän ulkopuolellakin olisi pakko käydä. Mielenkiintoista oli se, että kun viimeksi annoin lääkkeen vähän liian myöhään, eli penneli-parka kuolasi kuin Niagaran putous jo ennen kuin ehdittiin liikkeelle, ei se enää tällä kertaa olisi halunnut koko auton kyytiin. Yksi huono kerta väliin riitti siihen että autosta tuli hyvin epämielyttävä paikka. Tästä lääkäri taas jo varoittikin, matkapahoinvointi on helposti oravanpyörä. Kyllähän tekin sen "Oksettaa jo pelkkä ajatus" -fiiliksen tiedätte. Oksettaa koska oksettaa. Nojoo, jottei nyt menisi ihan Pennin puklausten päivittelyksi - jatketaan siitä mihin jäätiin, eli pimeisiin jäljestäjiin.)

Kiralle jälki mallia aina kahdelle ekalle herkku ja sitten vaihdellen 4 - 8 tyhjää. Elviksenä otin myös tunnistepalikat mukaan, olihan niitä kotona treenattu loistavalla menestyksellä! Pitkä - lyhyt - pitkä, kaksi kulmaa. Viimeisellä ne palikat.

Into oli piukassa kuten aina, hirveä kiiru jäljelle, ruohotupsut vaan ruopien matkaan. Meni ihmeen hyvin! Pitkä väli eikä edeltävät olleet olleet niin mahtavia. Nyt poimi aika hyvin eikä jäänyt pyörimään juurikaan. Kulmat löytyi haun kautta, mikä oli hyvä, koska tunnistepuu hävisi kummasti sinne pimeyteen... Jossain vaiheessa kääntyi katsomaan ja kysymään että tässäkö se vois mennä? Sitten taas hyörähti ja jatkoi. Palikat... No niitä ei ollut, ei ainakaan Kiran mielestä, paitsi se perässä kulkeva. Vein herkut liian liki ja pitää harjoitella vielä kotona lisää. Enskerralla sit! Elvistelen miten hienosti Kira ilmaisee! ;)

Hienosti meni, tyytyväinen sai olla. Vähän vauhtia on liikaa, meno ei ole niin tarkkaa kuin kahdella muulla, mutta ne harjoitteleekin paljon enemmän! ;) Toinen puksutteli hienosti ristiin rastiin tienkin yli tosta vaan jo!

Sitten pimeyden laskettua lopullisesti tarjoiltiin vielä kakkukahvit, että joo, ihan vallan mukava reeni-ilta, kiitos taas Team Pimeät 💖


Menneen lopun alku

Ikävä iski taas. Ei se kai koskaan lopu, mutta nyt sen kanssa on jo muutaman kuukauden elellyt niin, että se vaan on. Vaan tässä se parina päivänä on hiipinyt tiiviimpänä vieressä ja tänään ollut edessä muistuttamassa siitä mustasta tyhjyydestä. Ikävästä jonkalaista ei tiennyt olevankaan.

Ehkä se johtuu siitä, että tasan vuosi sitten vuorokausi vaihtui Turun Eläinsairaalassa, kiroilevan Mustan kanssa. Muistan sen vieläkin. Oltiin ponien ja junnujen kanssa radalla, tultiin pimeällä kotiin ja ilta vaihtui yön pikkutunneille kun vihdoin pääsin sisälle. Vastassa oli Tara, levottomana, vesikuppi tyhjillään ja kuolaa joka paikassa. Toinen puoli vatsan aluetta oli ihan märkä ja sitä Tara nuoli. Kohtutulehdus?! Kiiruusti koira autoon ja kohti klinikkaa.



Siellä sitten istuttiin, kiroiltiin (Tara jupisi, narunjatke osasi hillitä itsensä) tunti jos toinenkin. Tulokset eivät viitanneet kohtutulehdukseen vaan virtsatietulehdukseen. Antsat ja kipulääkkeet. Auttoi, osittain. Jokin teki kuitenkin viirupäästä vielä viirupäisemmän. Levotonta kohkailua, kierroksilla käymistä. Kuitenkaan kipuja ei tuntunut olevan, joten käytettiin kuuri loppuun.

Päiviä kului, tulehdus parani, mutta eipä osattu arvata miten tuttu, sydäntä särkevä ja lopullinen paikka Turun Eläinsairaalasta vielä tulikaan. Tästä alkoi puolen vuoden menetyksen pelko ja piina. Reilut kaksi viikkoa meni ja epi tuli. Taran ensimmäinen ja armoton epilepsiakohtaus, painajaismaisin aamuherätys siihen asti ikinä. Tätä ennen Kira alkoi haistella useasti samaa Taran vatsanaluetta, jota se itsekin silloin ennen ekaa Eläinsairaala keikkaa kovasti nuoli. Kiran haistelu ja alueen tutkiskelu jatkui aina Taran viime päiviin asti. Eläinlääkärit eivät asiaa noteeraneet. Jälkeenpäin suurin osa oli varmoja että Kira haistoi syövän.

Puhkaisiko antibiootit epilepsian, samaa antibioottia syönyt toinenkin koira oli saanut parin viikon kuluessa kuurista ekan epikohtauksensa? Sattumaa ehkä. Oliko virtsatietulehdus oikeasti juuri se, tai jokin liittyen syöpään? Oliko epi syövän oireita? Mikä johtui mistä. Olisiko millekään tai jollekulle voinut tehdä jotain, jos ei tarvisi arvuutella. Jos olisi varmasti tiedetty silloin heti ja nytkin. Tiesikö Kira jotain paljon ennen meitä. Olisiko lopputulos ollut silti sama, tyly ja tyhjä. Olisiko ikävä kuitenkin tullut tänäänkin olkapäälle, raskaana ja tympeänä.

Luulen että Kirallakin on ikävä. Kiralta puuttuu "isosisko", turva ja leikkikaveri, musta johon nojata, jonka vieressä nukkua. Toisinaan se tuntuu vähän stressaantuneelta "pikkusiskonsa" kanssa. Se on niin kovin kiltti sille, ehdottaa samoja palloleikkejä mitä Taran kanssa pelasivat, mutta saakin vastineeksi terävää  hammasta ja riidanhakua.

Tintti ei koskaan joutunut pyöräyttämään Taraa, Tara ei koskaan joutunut pyöräyttämään Kiraa. Nyt Kiran, joka on porukan pehmein, pitäisi vähän muistuttaa "pikkusiskolleen" ettei nenille hypitä, mutta Kira on niin kiltti. Ja se on vähän huolissaan. Me olemme vähän huolissaan molemmat ja meillä on yhteinen ikävä, sekä pikku demoni kasvatettavana. Eiköhän me tästä, yhdessä vielä selvitä.

Kyy vs. Koira

Monien, ehkä jopa kaikkien koirastaan välittävien pieni tai suurikin painajainen; Kyy vs. Koira - tilanne. Tunnustan pelkääväni ja asian olevani yksi isoista inhokkiasioista ja kesän miinuslistoille kuuluvista osista. Muutamia kohtaamisia on tapahtunut joista on selvitty pelkillä sydämentykytyksillä ja kylmillä hikipisaroilla. Onneksi.

Löysin kuitenkin FB:n syövereistä tällaisen, jossa oli lupa jakoon. Kopsasin tekstin siltä varalta että se jossain vaiheessa, jostain syystä FB:sta poistuu. Tekstin on kirjoittanut Silja Vuohensilta ja se on kopsattu täältä. Aukesi monta uutta asiaa itsellekin. En tiennyt että kyyn poikasten myrkyllisyydempi on myytti. Enkä varsinkaan myrkyttömistä puremista! Enkä sitä että kyyn purema alkaa vaikuttaa vasta tunnin päästä. Eipä tunnu kaikki eläinlääkäritkään tätä tietävän, noissa paremmissa klinikoissakaan...

Kerran (täällä plokissakin on siitä varmasti teksti, mutta yllättäen (suprise-suprise!) haku ei jälleen löydä sitä) kaksikko, Harmaa ja Musta, kiisivät pitkin peltolenkkiä ja jäivät etsimään palloa paikalleen tampaten. Kun pääsin paikalle, huomasin että niiden jaloissa - JOS käärmeillä olisi kädet, olisi ollut päätään käsillään suojaava kyy. Paniikissa hätistin koirat etäälle ja juoksin itse perässä. Soitto kiireesti eläinlääkäriin, mitä nyt?! Mistä tiedän puriko se!? Tuumasivat että näkyy kyllä vartissa jos puri, odota siis vielä hetki. Odotin onneksi varmasti sen tunnin, myöhästyen töistä. Ei mitään. Vaan mitä olisi tapahtunut jos olisin odottanut vartin, lähtenyt ja tullut tuntien päästä kotiin JOS se olisi purrut ja vetänyt täysin panoksin. Olisi varmasti tapahtunut haaste eräälle lääkäriasemalle... ;) Nojoo, sitten itse asiaan.

Kävin viikonloppuna kuuntelemassa Billnässissä TrainingMillillä käärmeasiantunija Toni Beckmanin sekä Fiskarssin eläinlääkärin Annukka Söderblomin luentoa aiheesta kyy vastaan koira. Saimme kuulla erittäin mielenkiintoista tietoa kyiden elintavoista ja käyttäytymisestä sekä kyyn pureman aiheuttamista oireista koiraan.

Sain luvan jakaa muistiinpanoja luennolta, koska nämä tiedot ovat kaikille tärkeitä. Kun saimme itsekin käsitellä kyitä ja harjoitella niiden turvallista siirtämistä, itselläni ainakin kyykammo hieman helpotti, ne olivat loppujen lopuksi aika leppoisia otuksia! Minusta on paljon fiksumpaa oppia tuntemaan kyy kuin pelkäämään sitä. Siispä seuraavan kerran kun näet kyyn, mitäpä jos jäisit tarkkailemaan sitä sen sijaan, että juokset karkuun?

Kyyn elintavat ja käyttäytyminen

  • Suomessa on kolme käärmelajia: kyy, rantakäärme ja kangaskäärme (Ahvenanmaalla). Pääsääntöisesti rantakäärmeen erottaa kyystä keltaisistä laikuista poskissa. Kyy voi olla monen värinen: täysin musta, täysin harmaa tai sahalaitainen. Kyyllä on monia värivariaatioita. Kyy on ainoa myrkyllinen käärme Suomessa.
  • Kyy syö mm. pienjyrsijöitä, linnunpoikasia ja linnunmunia. Se saalistaa hajuaistillaan, puree saalistaan ja ottaa sen joko suoraan kiinni tai seuraa kuolevaa eläintä. 
  • Kyy voi purra myös puolustukseksi, eikä välttämättä käytä aina silloin myrkkyä! Kyyn purema voi siis olla myös myrkytön ja Toni kertoikin, että on itse saanut monta myrkytöntä kyynpuremaa.
  • Kyy säännöstelee itse myrkkyään purressa, se siis itse päättää, paljonko päästää myrkkyä. Puremat voivat siis olla hyvin erilaisia riippuen paljonko myrkkyä on tullut ja kuinka hyvin purema on osunut esim. koiran turkin läpi
  • Aikuisen kyyn reviiri on melko pieni, 1-2km kanttiinsa. Vastasyntyneen kyynpoikasen elinpiiri voi olla 50mx50m, eli todella pieni! Hyvältä elinpiiriltä kyy vaatii vettä, syötävää ja lämpöä. Täysin kuivassa maastossa kyy ei pärjää!
  • Kyylle otollinen elinpiiri on kahden biotoopin välissä, esim. pellon ja metsän reunassa, metsän ja suon reunassa jne.
  • Kyy synnyttää poikaset kesästä riippuen heinä-elo-syyskuussa ja menevät yleensä emon kanssa samaan talvipesään talvehtimaan. Poikaset pysyttelevät hyvin pienellä alueella: jos näet kyynpoikasen, niitä on luultavasti lähistöllä lisää.
  • Koiras voi lähteä kasvaessaan etsimään uutta asuinpaikkaa, joten kyyhyn voi törmätä myös sen ohikulkumatkalla uudelle asuinpaikalle
  • Kyyn vihollisia ovat mm. rastaat, närhet, kottaraiset ja muut linnut. Kissat tappavat kyyn myös helposti saamatta puremaa. Nopeille ja ketterille linnuille ja kissoille kyy on melko puolustuskyvytön.
  • Kyy jähmettyy kylmällä säällä ja liikkuu huonosti. Se voi kuitenkin löytää lämpimiä tilkkuja maastosta, vaikka ilma olisi kylmä, joten kyy voi päästä puremaan myös kylmällä säällä.

Kyyn purema

  • Kyyn purema ihmiseen tai koiraan voi vaikuttaa vasta noin tunnin päästä puremasta
  • Koira ei välttämättä älähdä puremaa, eli se jää helposti omistajalta huomaamatta. 
  • Kyynpureman oireet koiralla ovat yleensä totaalinen nuukahtaminen, silmät lurppaa, koira on apaattinen, voimat on poissa, läähättää. Kipu on yleensä selkein oire, pelkkä hipaisu puremakohtaan tekee kipeää.
  • Kyyn myrkky tuhoaa verisoluja, verisuonia ja soluseiniä aiheuttaen turvotusta ja sisäistä verenvuoroa. Myrkyssä on myös verenhyytymisen estävää ainetta. Myrkyssä on useita vaikuttaja-aineita, joten se vaikuttaa monin eri tavoin. Myrkky rasittaa munuaisia, joten niiden suojaaminen on tärkeää: ei munuaisia rasittavia lääkkeitä (mm. kortison rasittaa munuaisia, jota on kyytabletissa! Sitä ei saa antaa!)
  • Hengitystiet eivät yleensä mene tukkoon, vaikka osuma tulisikin kuonoon tai kaulaan. Annukan kokemusten mukaan hengitysteiden turpoaminen harvinaista.
  • Liikkuminen pahentaa kipua ja turvotusta puremakohdassa, mitä rennompana ja paremmin paikallaan saa pysyttyä, sen parempi
  • Toni kuvaili kyyn pureman aiheuttamaa kipua sellaiseksi, että jos vähänkin liikkuu tai koskee, tuntuu kuin kudokset repeäisi, ja niinhän siinä käytännössä ilmeisesti käykin: sen vuoksi paikallaan pysyminen erittäin tärkeää!
  • Pureman hoitoon käytetään nesteytystä, kivunlievitystä ja mahdollisesti vastamyrkkyä, joka saa myrkyn vaikutuksen lakkaamaan nopeammin
  • Kivunlievitykseen käytetään AINOASTAAN kipulääkettä, joka ei kuluta munuaisia (Tramal) Eli EI missään nimessä rimadyliä, joka rasittaa munuaisia
  • Jos kyy pääsee puremaan koiraa, on ensiarvoisen tärkeää RAUHOITTAA TILANNE JA PITÄÄ KOIRA PAIKALLAAN JA RAUHASSA. Hoitoon ei ole tarve kiirehtiä, jos se aiheuttaa ylimääräistä stressiä ja liikkumista! Voi aivan hyvin soittaa ensin eläinlääkärille ja miettiä sitten rauhassa, miten lähdetään hoitoon.
  • NESTEYTYSTÄ voi antaa myös itse, lääkeruiskulla suoraan suuhun. On tärkeää seurata, imeytyykö neste, eli pissaako koira normaalisti
  • Kyytabletti sisältää hydrakortisonia, joka voi laskea turvotusta. Kortison rasittaa kuitenkin munuaisia, jonka vuoksi KYYTABLETTIA EI SAA ANTAA KOIRALLE KYYN PURRESSA. Siitä ei ole Annukan mukaan mitään hyötyä, päinvastoin se voi lievittää turvotusta ja peittää oireita, jolloin hoito on vain entistä vaikeampaa. Kortison ei millään tavalla auta koiraa selviämään kyyn puremasta, joten se on täysin turha lääke.
  • Annukka suosittelee aina käytettävän vastamyrkkyä, jolloin paraneminen on tehokasta ja nopeaa
  • HOITO TIIVISTETYSTI: rauhoita koira, pidä paikkallaan, nesteytä, soita eläinlääkärille ja hakeudu hoitoon.

Kyyn kohtaaminen, käsittely ja siirtäminen

  • Kyy pelkää tavattomasti isoja, nopeasti liikkuvia ihmisiä. Tömistely pelottaa myös, mutta ei välttämättä maastosta riippuen oikein toimi
  • Kyy näkee todella huonosti, noin 6-7m, eikä hahmota hyvin etäisyyksiä. Jos kyytä haluaa lähestyä ajaakseen sen pois, kannattaa liikutella käsi sivuilla jotta kyy näkisi paremmin
  • Kyy pystyy iskemään eli puremaan vain eteenpäin maksimissaan oman pituutensa verran. Se vetää itsensä ”ässälle” tai ”tuplaässälle” ja pystyy iskemään noin 45 asettta sivuilleen tai hieman ylös
  • Jos kyytä lähtee ottamaan kiinni sen siirtoa varten, on tärkeää toimia rauhallisesti ja ylimääräistä stressiä kyylle välttäen. Näin kyytä on helpompi käsitellä.
  • Kyy ei pysty iskemään taaksepäin tai suoraan ylös! Siksi sitä kannattaa lähestyä rauhallisesti takaapäin, jos se tarvitsee ottaa kiinni. Pääsääntöisesti sen liikkuminen on ennakoitavaa.
  • Kyyn voi ottaa kiinni haravalla ja harhalla, erityisellä käärmesauvalla tai sauvalla/kepillä
  • Kyyn voi ajaa harjan avulla haravaan ja tipauttaa sen siitä ämpäriin. Ämpärin olisi hyvä olla tavallista 10l ämpäriä korkeampi ja siihen kannattaa siltikin laittaa kansi! Kyyn oloa helpottaakseen kannattaa ämpärin pohjalle laittaa esim. sammalta, jäkälää, tms. jonka suojaan kyy pääsee
  • Jos kyytä lähtee siirtämään, täytyisi selvittää sille sopiva vapautuspaikka huolellisesti. Kyy kuolee helposti, jos se siirretään sille soveltumattomaan elinympäristöön.

Koiratarhan suojaaminen / kyyn karkoittaminen

  • Ainoa toimiva suoja on rakentaa noin 40cm korkea kiinteä suoja tarhan ympärille
  • Kyykarkoittimet sun muut eivät toimi, kyy tottuu niihin nopeasti 
  • Jos ei halua kyytä omalle pihalleen, kannattaa pitää piha siistinä ja puhtaana: kyy tarvitsee suojapaikkoja eikä viihdy lyhyellä nurmikolla

TOTTA VAI TARUA?

  • Kyy ei viihdy alueella, jossa on paljon muurahaisia --> tarua, muurahaiset eivät ole kyylle millään lailla uhka
  • Tuhka karkoittaa kyitä --> tarua
  • Nurmikon pitäminen lyhyenä auttaa --> totta, kyy kaipaa suojaa, eikä tule avoimeen maastoon. Pihasta saattaa kuitenkin löytyä suojaisia paikkoja, kuten lautakasoja, pensaita tms. minkä alla kyy voi olla
  • Kyynpoikaset eivät osaa säännöstellä myrkkyä --> tarua, myrkky on käärmeelle todella arvokasta, eikä se tuhlaa sitä turhaan. Poikanen hallitsee jo täysin myrkyn säännöstelyn, eikä sen purema eroa aikuisen kyyn puremasta
  • Pienellä koiralla huonommat mahdollisuudet selvitä --> osittain totta, osittain tarua. Tutkimusten mukaan selviämisen todennököisyys hieman laskee alle 10kg koirilla, mutta Annukan kokemusten mukaan koirat ovat melko saman arvoisessa asemassa kyyn pureman kohdatessa, ja että iso koira on yhtälaisessa vaarassa kuin pienikin.

Suku on pahin...

... sanoi Penni ja Vilma-sisko toisistaan 😁

Pennin siskohan tuli tänne lähelle ja sovittiin sitten tietysti treffit. Vähän jo emmin, koska edeltävänä päivänä oltiin käyty pidemmällä ajelulla ja Pennilla purskahtelee suunpielistä aika voimakkaasti vielä. Että oliko se hyvä laittaa heti seuraavana päivänä saman eteen. 

No, mentiin sitten kuitenkin koska olihan se nyt kiva systeriä nähdä ja saada samanikäistä leikkiseuraa! Vaan mitäs, epäileviä ihmettelyitä, pullistelua, pörhistelyä ja rähinääkin! Vilma oli Penniä isompi ja tomerampi, Penni tuntui niin pikkuiselta. Vaan ketäpä ei vähän veteläksi ja lyttyyn menisi jos aamupala oli nautittu jo aikatunteja sitten ja tyhjäänkin riitti tavaraa suunkautta ulostuloon... =/

Minä taasen hysteerisenä olin kiitollinen kokeneesta lastentarhatädistä joka tiesi ettei kaksikko minnekään karkaa. Ajatukset "Mitäs jos, jos se kuitenkin pelästyy jotain ja ottaa hatkat?" No oishan se ihan loputtoman kamalaa ja toisaalta miksei niin voisi tapahtua. Vaan ei onneksi tapahtunut ja vanhemmat on viisaampia, tietävät elämän totuuksia.

Mutta leikkimisestä ei oikein voi puhua, ei ollut idyllistä, kivaa pentuleikkiä, mutta tulipahan otettua tuntumaa THE kenttään, siihen jossa Kiran kanssa aikanaan alkoi koko THE touhu. ( 4vuotta! Tuntuu että siitä olisi ikuisuus!) Nyt uuden, pienen harmaan kanssa, mutta tällä kertaa aikaisemmin kuin ison tutun Harmaan kanssa.

Oli kiva tavata siskonplikka omine ihmisineen, vaikka tunnelmat eivät yhtä iloiset siskosten välillä oikein olletkaan. Joko ne olivat olleet riitapukarit jo kasvattikodistaan lähtiessä tai sitten eivät enää muistaneet toisiaan. Siskonplikan omistajalla oli lisää kokemuksen tuomia viisauksia. "Vaikka miten hoet, että seuraavan kanssa en tee samoja virheitä - teet kuitenkin, jotain ainakin ja aina. Koska ne on niin erilaisia". Jotenkin oli helpottavaa kuulla. Sitten pohdittiin miksi Penni oli Yrjö-Pirkko ja mitä sille voisi tehdä. Sain vinkkejä pitää penneliä vaan enemmän ja enemmän autossa, syömässä, nukkumassa ja olemassa. Tätä on tehtykin, tai no ei syöty, mutta muutoin. Penni menee autoon aina mielellään ja on siellä iloisena. Ehdotettiin myös Kiran poisjättöä, jos se kuitenkin stressaa, Penni Kiraa siis. Voihan sitä kokeilla - tosin en siihen usko. En usko että kukaan muukaan uskoisi jos nämä kaksi yhdessä näkisi ^_^ Sitäpaitsi Penni oli vallan levoton edessä, apukuskin osastolla. Kiran vieressä se on rauhallinen. Veikkaisin ettei se jännää, stressaa tai pelkää autossa oloa - mutta se liikkuminen, se on se yökätys. Onhan ihmisilläkin matkapahoinvointia, miksei koirallakin voisi olla. Kyllä se ajankanssa helpottaa, mutta säälittää se silti, pieni surkean näköinen nukkavieru, yäkkää kaikki alusta täynnä.

Nukkavieru, vähän joo. Siskonplikka oli isompi kilon verran, vanttera ja tomera. Korvat tosin ei ihan olleet niin tomerat kuin Pennillä. Vaan oli Pennikin kun pinna alkoi kiristyä. Sitten löytyi rähinä-Raisa. Mutta vähän hoikka se on. Ruokaa pitää lisätä vaikkei määrissä isot erot ollutkaan Vilmaan verrattuna. Tuli silti vähän vino fiilis, olenko liian pienellä ruualla mennyt pitämään. Penni Nukkavieru. Onneksi kehuttiin kuitenkin että kompakti ja hienot, suorat jalat, kaikki oikeinpäin, vähän vaan hoikka. 

Kyllä se siitä. Ruokaa lisää. Hieno siitä vielä tulee!

Muutos

... on yleensä hyväksi, mutta ei aina, kuten esimerkiksi nyt.

Ulkoasun muutos.
Koska vanha ei oikein pelittänyt kännyissä sun muissa nykyhärpäkkeissä. Tämä ehkä toimii paremmin mutta on melko persoonaton ja tönkkö. Hajuton ja mauton.

Lisäksi kuvien siirtäminen on työtä ja tuskaa. Puhelimelta pilveen, pilvestä koneelle, koneelta bloggeriin? 2000-luvulla? Oikeesti? Eipä? Miten te sen teette, paljastakaa salaisuutenne?

Pentuaikahan on täynnä kaikkea ihanuutta ja kamaluutta, lisäksi NIIN nopeasti ohi, siitä olisi kiva kirjoittaa ja kuvittaa juttuja minkä ehtii - huolimatta siitä, kiinnostaako ketään muuta, mutta bloggerin kanssa menee hermo, em. syistä.

Onneksi jotakuta hymyilyttää ja lelpaahan se noilla hampailla hymyillä. 😁

Jos...

Jos Tara olisi ollut ihminen, se olisi ollut Matrixin Trinity. Vieraille ilmeetön, viileä, vähän pinkeään mustaan pukeutunut sporttinen toimintasankari, joka pinnan kiristyessä laittoi tapahtumaan.

Jos Tara olisi kuunnellut musiikkia, sen lempibiisi olisi ollut AC/DC:n Thunderstruck.

Jos Tara olisi ollut piirroshahmo, olisi se ollut lätsäpäinen pakoautonkuljettaja-näätä. Tai lumikko. Roger Rabbitin Toon Patrolin Smarty.

Jos se olisi ollut toinen eläin, se olisi ollut savannien nopein ja äänettömimmin hiipivä musta leopardi.

Jos Tara vielä olisi enemmän läsnä kuin vahvana ikävänä, polttavana kyyneleenä silmäkulmassa, se olisi tänään täyttänyt 8vuotta.

Onnea pilvien päälle, kiroileva, paras musta ystäväni. Ehkä se vain oli niin, ettei kaltaisesi energiaa, temperamenttia ja vauhtia täynnä olevan erikoisen yksilön kuulunut kulkea kiusankappale-epilepsian kanssa.


Penni

... on miljoonan alku. Tai sen voi antaa toisen ajatuksista. Väärä penni viep suorankii pennin. Toivottavasti on siis oikea Penni, ainakin ihan rehdisti hankittu.

Sellainen siitä tuli, hulmutukka-Pullan lapsesta. Koska kätevä isäntä uhkasi jäädä tilaan "Ei penninhyrrää" -koska pentu, tuli siitä virallisestikin hänen koiransa ja sen myötä ristimänsä. Pinni olisi ollut parempi. Tai Nasta. Tai Kerttu. Paljon enemmän potkua kuin Pennissä. Sitä nimittäin pienessä riiviössä on hyvässä ja ehkä vähän, no ei pahassa - vaan huokaisussakin. Sellaisia kai ne kaikki pienet on. Riiviöitä pehmopuvussa, nuppineulat suussa hampaiden tilalla, pieniä piruja tanssimassa päälaella. Mutta nimen keksiminen ei ole ihan helppo juttu ei.

Kira on ollut esimerkillinen sijais-isosisko. Se jaksaa leikkiä ja leikittää, ottaa piipittäen nuppineulat vastaan ja hellästi tönätä vintiötä maahan. Esitellä ison lajitoverin suuta ja tulla huolestuneena kertomaan miten sanomalehtiä on lasten huoneessa alettu lukemaan liian kovatassuisesti. Ihan kuin sitä ei kuulisi.

Mutta ei niin auvoistakaan ollut. Stressiä pukkasi Kiralle(kin). Ensin se oli kauhuissaan, ei kai tuo rääpälä jää tänne?! Sitten se alkoi huomata että senhän kanssa voisi leikkiä. Ehkä. Oli jännää ja tunteitakin nostattavaa huomata, miten se kaikki jotka Taran lähdön jälkeen oli jäänyt pois, alkoi tulla takaisin. Mutta se myös stressasi. Ehkä huomion, sen kaiken josta se oli jo hetken saanut yksin nauttia, jakaantuminen. Ylipäätään vain uusi tulokas. Kira oli levoton, naamanilme toisinaan kireä. Mielikin ylivirittynyt. Se alkoi tungeta paikkoihin joihin Tarakin, viimeisenä päivänään. Alkoi narunjatkeenkin stressitaso ja tunteet nousta pintaan.

Onko se kipeä, onko sillä joku hätä? Ei se vaikuta kipeältä, tosin ei juuri Tarakaan, ennen viimeistä päiväänsä. Miksei ne voi vaan sanoa, helpottaisi kaikkien elämää. Kaikki oli kuitenkin muutoin hyvin, yöt meni rauhassa nukkuessa (Kiran osilta ainakin), ruoka maistui (ahneus alkoi palaamaan vähitellen - Kirahan on ollut aina ahne, mutta Taran lähdettyä ruoka on mennyt närppimällä) ja pentua haastettiin leikkiin pallo suussa örisemällä ja tönimällä. Ulos lähteissä alkoi sama hundkarusellen kuin joskus aikaa ennen varjon häviämistä.

Aikaa. Kyllä se tästä.

Huomenna alkaa arki ja se ahdistaa, juuri nyt ja viime yönä ihan tolkuttomasti. Kun on aina tottunut olemaan ulkona ja liikkumaan - 10 vuotta toimistotöitä voi olla... Ahdistavaa. Talviloma on nyt lusittu, tässä vaiheessa kesää. Kertonee sekin jotain. Toisaalta nyt näitä töitä on niin vähän että aikaa muille töille on enemmän, mutta ehkä se vähäkin alkaa sitten jo kallistua mielummin sinne olemattomiin.

Mielummin sitä olisi omissa töissä ja koirien parissa. No, toivotaan että Pennissä on miljoonan alku ja voisi pian tehdä sitä omaa unelmaduunia, johon ikäänkuin se koulutuskin on opiskeltu, yli 20vuoden takaa.

Ahdistaa muuten pienesti myös tämä blogialusta, tänne on niin vaikea lisätä kuvia ja käyttää kännykällä. Ehkä Pennin myötä voisi etsiä uusia tuulia senkin tiimoilta. Kuvia olisi iso kasa nyt kännykkäkameroiden ihmeaikana.

Kauralastu

50g margariinia
2dl kaurahiutaleita
1tl leivinjauhetta
1rkl vehnäjauhoja
1dl sokeria
1 muna

Ainekset maailman parhaaseen kauralastuun, sanoo Kotikokki.net.

Tai sitten vaan yhdistetään yksi komea uros "Veeti" ja kaunis hulmutukkanarttu "Pulla" ja saadaan jälleen maailman paras Kauralastu, sekä muutama muukin herkkuleivonnainen ;)


Tervetuloa perheeseen Pullan ja Veetin Kauralapsi. Rohkea, tomera, mukautuvainen ja jumalattoman ahne.

Pitkään ajatuksissa kohoteltu, lopulta nopeasti valmiiksi paistunut ajatus, joka toistaiseksi maistuu maailman parhaalta kauralastulta ;)


Kun ajatus ikävöi, mieli kapinoi

Kun todellisuus lakkaa olemasta sellaisena kuin se on ollut, mutta mieli ei suostu. Ajatus ikävöi, pitää olleesta sinnikkäästi kiinni. Silloin voi piipahtaa vierailulla siellä, jossa kaikki joskus vielä kohdataan. Jossa ollaan yhdessä taas, vailla murheita ja painavia mietteitä.

Kuvitelmaa, mielikuvia mutta jotain niin todellistakin. 

Vielä kuitenkin toinen katsoo tulosuuntaan ja hoputtaa palaamaan. Yksi jää, muiden jo edeltä menneiden kanssa. Metsien musta susi, villisielu, varjelusenkelini. 

4.3. olin sopinut treffit koiravalokuvaajan kanssa, halusin Kirasta ja Tarasta hienot, laadukkaat kuvat sekä kuvan, jossa olisin niiden kanssa yhdessä, muistoksi. Sellaista ei vielä ollut. Siirsin kuvausta kuitenkin eteenpäin. Viikko alunperin sovitusta päivästä oli meidän viimeinen yhteinen, lähes vielä normaali päivä. Seuraavana päivänä Tara oli jo siirtynyt metsiin, jossa nyt piipahdamme, kun ikävä oikein yltyy kovaksi.


Dorota Kudyba

Narunjatke BH:sta läpi

Epätodellista! Beehoo tehty! Ei oo todellista!!!

Läpihuutojuttu - no ei kyllä todellakaan ollut! Ihan hirveetä oli! Ja jännää kertoimella miljoona! Jesta. Mutta se oli mukavaa etten ollut ollenkaan ainoa joka hermoromahduksen partaalla pyöri. Jotenkin lohdutti ja rohkaisi.

Mehän tai siis minähän en ole ennen kisoissa koiran kanssa käynyt, eikä kai tuo Kirakaan yksinään. Mätsäreitä ei nyt tässä kohden lasketa. Eipä ollut hajuakaan todellisuudesta, mitä tapahtuu kun parkkikselle kulkupelin kaarsin. Suunnitelma oli kyllä ja niitähän voi olla. Eri asia sitten onko niillä todellisuuden kanssa mitään tekoa.

Autoja oli rivissä paljon mikä ei yhtään rauhoittanut mieltä. Kipitin kohti määränpäätä ilmoittautumaan ja kyselemään lisätietoja. Ilmo vastaanotettu, muistin jopa kirjan ja rokotuskortin, tulostin vielä kuitinkin varmuudeksi maksusta. Sain kilpakirjan (oooooh.... Siinä se nyt oli, vaikka sitten hylsylläkin!) harakanvarpailla hermostuksissani täytettäväksi. Seuraava suunnitelma oli lähteä käymään kävelyllä ja vaikka vähän palloilla ja nostattaa fiilistä kylmästä hiestä hilpeään tunnelmaan. Oli. Todellisuus oli kuitenkin se, että puoli tuntia paikalle ennen H-hetkeä ei tähän riittänyt.

Vieressä seisova henkilö tuumasi yhtäkkiä ettei ollut tuntea ja mielessäni ajattelin että noniin, tiukasti salassa pitämäni koeyritys oli vuotanut jostain ja paikalle oli kerääntynyt  kansanhuveja katsomaan tullut tuttu joukkue. Onneksi ei. Vieressä oleva oli tuttu yötreeneistä ja samalla ajatuskannalla liikkeellä. Huh.

Kello oli jo sen verran että väki kutsuttiin koolle kuulemaan miten homma etenee. Se oli hyvä, tuomarista tuli hyvä fiilis, jämpti mutta asiallinen. Sitten arvottiin numerot. Olin varma että ykkönen tai kakkonen pätkähtäisi, vaan kerrankin Onnetar tuli puolelleni Akuankan sijaan, huomasi kai että pyörtyy vielä tuo raukka jos ei nyt vähän puututa paremmalla peliin. Numero viisi oli ja on onnennumeroni tästä lähin. Kutosen sai yötreenikaveri rotutoverin kera, sekin rauhoitti nanosekunnin verran mieltä.

Seuraavaksi koirien tarkastus sirun luvun muodossa. Kiraa hippasen ahdisti kun vieras tuli kumarassa kummallisella jättisuurennuslasin näköisellä härvelillä skannaamaan, eikä sirua meinannut ensin edes löytyä, mutta lopulta piippasi kuitenkin jostain pannan alta.

Koira autoon ja katsomaan ekan parin piinaa. Sitten oli seuraavien vuoro, tässä kohden käytin Kiraa pienellä kävelyllä, sain sen autoon ja parkkikselta tähyillessäni kuului kentältä kovempiäänistä käskyttämistä. Toinen koira oli lähtenyt paikkamakuulta odotusvuorosta toisen luo, eikä niin ystävällisin aikein. Homma kuitenkin saatiin hallintaan mutta koirakot keskeyttivät. Tämä taasen aiheutti sen että meidän vuoro tuli lennosta. Ei tunnelman nostatusta eikä viime hetken virittelyä. Sinne vaan kylmiltään tuomarin luokse parina istumaan ja esittäytymään. Kiraa kiinnosti aikalailla moni muukin asia siinä hetkessä kuin vaikkapa vetää pikku paritanssit BH:n muodossa...

Me on niin hävitty tää peli - pyöri mielessä. Pari lähti paikkamakuuseen (Ohjaaja oli jo etukäteen fiksusti edellisen koirakon episodin tiimoilta ilmoittanut että JOS näin käy, hänen koira EI ole yhtään vihamielinen vaan leikkiseuraa kyselemässä.)

Aloitukseen siis ja eikun surmansuuhun. Olin varma että jännityksessä unohtaisin vielä koko kaavion, mutta ei. Ainoastaan lähtörasti meinasi kokoajan hukkua ja jonninverran alavireessä homma mentiin läpi, mutta kaikki toimi! Seuruut, pysähdykset, täyskäännökset, istumiset ja maahanmenot. Kaikki meni kertalaakista! Jopa luoksetulo toimi niin hyvin kuin se meillä vain voi toimia - tuli, suoraan eteen istumaan ja siitä käskystä sivulle!!! Aivan huisia! Harjoituksissahan näin ei ollut tapahtunut vaan pientä omaa ehdotusta, kuten vaikka suoraan sivulle kiertoa tms. Oli puitu jonkinkin verran kotosalla kenraaleissa. Lisäksi vielä nuori ja innokas parimme lähti tänne käskystäni tulemaan sekin, mutten hetkeäkään oikeastaan ehtinyt huolestua, olin varma että koira oli silti täysin hänen käskynsä alla, ja niinhän se heti vetikin iikkarit kuullessaan oman ihmisensä käskyn heti perään. Ei aiheuttanut meille mitään.

Sitten vielä se ehkä eka- tai tokapahin, paikkamakuu toisen suorituksen ajaksi. Häiriöllähän ei oltu tätä päästy ties koska harjoittelemaan eikä koskaan muutamaa minuuttia kauemmin. Tässä kohden itse sitten kaavion tuntuessa hyvältä innostuksissani kämmäsin ja käskin koiran maahan ennen tuomarin lupaa. Eikun ylös ja luvalla uudelleen maahan sekä eteenpäin huolestunein mielin.

Pari lähti suorittamaan ja ilman apparia jouduin hiukan kurkkimaan olkani yli. Siellä se makasi. Ja makasi. Ihan loppuun asti! Ei ole sanoja kuvaamaan sitä helpotuksen tunnetta joka tuli, kun sain luvan siirtyä takaisin Kiran luo.

Sitten arvostelut. En ollut edelleenkään varma, mietin kokoajan että varmasti tein itse jotain virheitä joista rokotetaan vielä. Erinomainen, erinomainen, erinomainen. Ainoa huomautus tuli hieman matalasta vietistä, tuomari toivoi enemmän potkua suoritukseen mutta muutoin oli ilmeisestikin tyytyväinen. En oikein meinannut sisäistää kuulemaani, aploodien ihmetyttäessä Kiraakin tuomion "Hyväksytty" - kuuluessa. Hirveä jännä ja nyt se oli tehty. Vuosien välttely oli kohdattu ja selätetty. Toki vielä kaupunkiosuus voisi saada aikaan jotain erikoista hylsyyn asti, mutten silti osannut sitä enää jännätä siinä määrin ollenkaan kuin tottiskaaviota. HUH. HUHHUHUHUH!

Myös pikkumusta parimme pääsi läpi ja oikeinkin niin, hänhän oli vasta vajaa kaksi vanha ja teki erinomaisen mallikelpoisen suorituksen ihan vielä junioriksi.

Yllätyshyökkäyksen kohteeksi joutunut koira sai parikseen kokeneen toisen ulkopuolisen koiran ohjaajineen ja uuden mahdollisuuden tehdä kokeensa rauhassa. Vaatii kyllä sekin jotain että koira tuollaisesta noin nopeasti pystyy toipumaan ja tekemään hyväksytyn suorituksen, ja näinhän tämä kaksikko teki!

Kaupunkiosuudelle lähti siis neljä kuudesta. Letkalla mentiin kaupan parkkiselle jossa kaupunkiosuus tehtiin yksitellen. Ihmisryhmän läpi, pysähtyen niitä näitä diipaillen. Kiralla oli kiiru, maalainen kaupungissa. Hölkkääjät ja pyöräilijä kellonsa kanssa, auton startti ja ovien pauke ei aiheuttanut kiirelle poikkeusta. Ohi menevä koira nostatti tukan pystyyn muttei muuta. Tolpannokkaan jäi kun oli kerran pakko, istumaan ja odottamaan. Ohi kulkeva koirakko ei aiheuttanut odotuksessa muutoksia.

Kiireestä sai huomautuksen ja pystytukasta myös, ei muuta, toinenkin osio hyväksytty. Aivan mahtia. Eipä sitä oikein tiennyt miten olisi ollut. Niin kauan suunniteltu, jännätty ja ihmetelty, oli ohi. Tehty ja vielä niin onnistuneesti. On se huippukoira. Tosta vaan vihellellen luotsasi epäilevän eerikansa läpi kokeesta. Mun ikioma Harmaa ❤

Kuva: Ona (Kiits! Ees yksi todistusaineisto! ;) 



Vie terveisiä

Niitä hetkiä, kun suru ja ikävä vyöryy, nielee armotta alleen, niitä riittää. On surua ja ikävää joita voi käsitellä - sitten on toisenlaisia. Tämä on niitä toisenlaisia. Järki ei tahdo vieläkään hyväksyä, edelleen on meidän koirat. Sitten on hirveä ikävä. Harmaa ilman Mustaa.

Taran emo Ruuti on tänään lähtenyt tyttärensä luokse. Kuulemma saappaat jalassa, kuten tyttärensäkin. Niissä oli jotain samaa, vaikken tuntenutkaan. Tervehdimme kyllä ohimennen Taraa toukkana katsomaan mennessäni. Vahva, hieno, touhukas Ruuti.

Hyvää matkaa Ruuti, vie elämäni Mustalle paljon terveisiä. Pyydä katsomaan peräämme, kiroilemaan kuulumattomat pois poluiltamme. Siellä se varmasti hyppii tapansa mukaan perhosten perässä, korkealle ilmaan ja lelun kanssa touchdownit perhosen tappioksi. Makoilee ja tähyää aluettaan. Koittaa metsästää ohilentäviä amppareita. Illalla käpertyy korvapuustiksi omaan pehmeään petiinsä.

Kiitos Ruuti elämäni Mustasta ❤