En ole poissa...

Taas yksi niistä päivistä, raskaista ja pelätyistä. Ei onneksi meillä, mutta muualla. Päivistä joiden tietää olevan edessä, mutta joita ei halua ajatella, vaikka ne toisinaan hiipivät raskaina varjoina mieleen muistuttamaan olevansa edessä. Päivistä jotka ovat niitä varjopuolia, peikkoja, pahimpia koko asiassa. Päivistä joihin ei oikein ole sanoja, on vain tunteita jotka tulevat pintaan. Päivistä, jota vastaan saamme sen kaiken hyvän, parhaimman.

Päivistä joita joskus vielä voi muistella hyvillä muistoilla. Tintin kohdalla jo hyvin pystyy - Taran ei. Viime yönä näin unta Mustasta. Ikävä on tällä kertaa poikkeuksellinen, ikävä, jonkalaista en tiennyt olevankaan ja se nousee aina pintaan erikoisvahvana, näinä aikoina.

Jaksamisia The Koutsi ❤

"Se, mitä olimme, olemme nyt. Se, mitä meillä oli, on edelleen.
Yhteinen menneisyys, lähtemättömästi läsnä.
Kun siis kuljet metsässä, jossa kuljimme yhdessä ja etsit aurinkoiselta pientareelta varjoani, kun pysähdyt kukkulalle katselemaan kaukaisuuteen ja kädelläsi etsit tapasi mukaan minua etkä enää löydä ja tunnet surun hiipivän sydämeesi ole hiljaa. Sulje silmät. Hengitä.
Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.
En ole poissa, kuljen mukanasi, aina sinussa."


Tintti - The Koira - Koira jonka silloin tarvitsin.

Vieraalla maaperällä

Penni Menninkäinen pakkasi eskarireppunsa ja lähti kouluun. Jälkikouluun. Vieraalle maaperälle, oikean open oppiin. Pennistä tuli kertaheitolla niin iso, että se myös ensimmäisen kerran hyppäsi kyselemättä ja kertomatta ihan itse autoon. Kamalaa miten ne kasvaa isoiksi nopeaan... 👀

Matka meni hyvin, Postafen auttaa. Lisäksi on hyvä ettei se tunnu aiheuttavan mitään sivuoireita, väsymystä tai sen sellaista. Pikkuneiti suhtautui alkuun rauhallisesti ja jäi autoonkin odottelemaan nätisti jäljentekoa. Sitten kun oma jälki jäi muhimaan ja yksi jälkipuksutin lähti hommiin, repesi sukkahousut. Hirveä meteli...

Hiljeni se jossain vaiheessa ja sitten tulikin oma vuoro. Voihan sentään miten pieni oli Penni ja suuri maailma. Vähän jänskätti, vieras ope ja vieras maaperä. Hiippailtiin kuitenkin jäljelle ja alku imi ihan kohtalaisesti. Sitten jänskätys otti voiton ja häiriöt vei mennessään. Meno oli katkonaista mutta riitti ruokapurkille asti, jonka sisältö sitten hävisikin sekunnissa kitusiin. Tiesin että jännitystä saattaisi olla ilmassa, mutta ylläri oli jotta noin paljon..

Autoon rauhoittumaan (ja reuhoamaan) kun vielä kolmas kokenut konkari veti otsalampun valokeilassa oman jäljen. Tämän jälkeen otin pentusen ulos. Alku oli levotonta mutta vähitellen eskarilainen rauhoittui, meni moikkaamaan kaksijalkaisia ja malttoi jopa keskittyä pieneen tottisteluunkin!

Kävi vielä muovitetut kanttipaalit vieressä pelottelemaan heiluvilla ja rapisevilla muoviluiskillaan, siitäkin piti pörhistellä mutta yllätti rohkeasti vetämällä Narunjatkeensakin perässään mennessään reippaasti paalien kapeaan väliin tarkistamaan tilannetta!

Summasummaarum, vaikka alku oli huono ja vähän mietitytti moinen epävarmuus, loppu oli oikein hyvä, penneli rauhallinen ja reipas ja päällimmäiseksi jäi hyvä fiilis! Apua tullaan tarvitsemaan, se mantra, jota hokee että seuraavan pennun kanssa ei sitten tee niin ja noin, osoittautui taas ihan turhaksi. Tämä Kolikkoinen kun sattuu olemaan aivan erilainen kuin Kira, Tara tai Tiina. Siinä on kihakkuutta enemmän kuin Kirassa tai Tiinassa, se on päättäväisempi kuin Kira, mutta pehmeämpi ja enemmän ihmisen koira kuin Tara. No, haastetta olla pitää ja onneksi meillä on The Koutsi! ❤


Penni vai tuhat.

"Jos kävelet tiellä, ja ohitsesi ajaa polkupyöräilijä, joka heiluttaa tuhannen euron seteliä ja huutaa sinulle että saat setelin jos saat pyörän kiinni, on melko todennäköistä, että yrität juoksuaskelin tavoittaa pyörää. Jos sitten ajatellaan, että vieressäsi kävelee toinen ihminen, joka pyrkii siihen että et kiinnitä huomiota pyöräilijään ja antaa sinulle 5 sentin kolikon jokaisesta kontaktista, jonka tähän taluttajaasi otat – kuinka todennäköistä on että katsot mielummin taluttajaasi kuin yrität jahdata ohi kulkevaa pyörää? Entä auttaako tähän se, että harjoittelet taluttajasi katsomista 10 000 kertaa, ja saat jokaisesta toistosta 5 sentin kolikon? Tai se, että taluttajasi syytää sinulle viisi senttisiä kiihtyvällä tahdilla pyörän ajaessa ohitse. Ei välttämättä.

Entä siis jos tilanne käännettäisiinkin sellaiseksi, että joka kerran kun tuhannen euron seteliä heiluttava pyöräilijä viuhahtaisi ohitsesi, saisitkin taluttajaltasi 1100 euroa kun katsotkin häntä etkä lähde jahtaamaan pyöräilijää? Voisiko olla niin, että houkutus rynnätä setelipyörän perään ei olisikaan niin suuri, jos saat taluttajasi katsomisesta parempaa tai vähintään samanarvoista palkkaa kuin pyörän jahtaamisesta? Ehkäpä pyöräilijän ohiviuhahtelu olisikin kohta sinulle merkki siitä, että taluttajan kanssa on jälleen alkamassa melkoiset rahakekkerit, etkä kokisi enää lainkaan tarvetta poistua hänen läheltään."

Lähde: Koirakouluverkossa

Niin. Meillä on Pennin kanssa tämä vaihe menossa. Ymmärsin pointin. En vain vielä tiedä paljon se 1100e. on.




Jälkiä pimeässä...

Kiitos kuvasta Koutsi, ihan itse pöllin ;)
... pimeät jäljestäjät.

Alkaa ilta olemaan armoton, valo käy vähiin, tunnit vuorokaudessa vähenee. Eipä sitä niin aatellut kun kaaraan hyppäsi innosta tirisevä Kira Narunjatkeensa kanssa.

Penni ei päässyt mukaan ei. Ei vieläkään. Penni oli juuri suorittanut hurjanhyvin kaupunkiturneensa ja sai nyt metsittyä vielä hetken. Ehkäpä sitten ensikerralla... On jo pakko... ;)

(Tähän väliin on muuten sen verran noista Pennin autoiluista ja lääkityksistä sanottava, että yksi eläinlääkäri meinasi max. 1-2 x vkossa lääkettä, ehkä pidemmille matkoille. Noh, meiltä on pitkä joka paikkaan, sanoo Pennikin.

Toinen eläinlääkäri taasen sanoi että max. 1 x pv. Siis päivä. Aika hurja ero? Itse ajattelin että 1 x vko, max 2. Ei sitä halua penneliä kovasti huumailla, mutta toisaalta metsän ulkopuolellakin olisi pakko käydä. Mielenkiintoista oli se, että kun viimeksi annoin lääkkeen vähän liian myöhään, eli penneli-parka kuolasi kuin Niagaran putous jo ennen kuin ehdittiin liikkeelle, ei se enää tällä kertaa olisi halunnut koko auton kyytiin. Yksi huono kerta väliin riitti siihen että autosta tuli hyvin epämielyttävä paikka. Tästä lääkäri taas jo varoittikin, matkapahoinvointi on helposti oravanpyörä. Kyllähän tekin sen "Oksettaa jo pelkkä ajatus" -fiiliksen tiedätte. Oksettaa koska oksettaa. Nojoo, jottei nyt menisi ihan Pennin puklausten päivittelyksi - jatketaan siitä mihin jäätiin, eli pimeisiin jäljestäjiin.)

Kiralle jälki mallia aina kahdelle ekalle herkku ja sitten vaihdellen 4 - 8 tyhjää. Elviksenä otin myös tunnistepalikat mukaan, olihan niitä kotona treenattu loistavalla menestyksellä! Pitkä - lyhyt - pitkä, kaksi kulmaa. Viimeisellä ne palikat.

Into oli piukassa kuten aina, hirveä kiiru jäljelle, ruohotupsut vaan ruopien matkaan. Meni ihmeen hyvin! Pitkä väli eikä edeltävät olleet olleet niin mahtavia. Nyt poimi aika hyvin eikä jäänyt pyörimään juurikaan. Kulmat löytyi haun kautta, mikä oli hyvä, koska tunnistepuu hävisi kummasti sinne pimeyteen... Jossain vaiheessa kääntyi katsomaan ja kysymään että tässäkö se vois mennä? Sitten taas hyörähti ja jatkoi. Palikat... No niitä ei ollut, ei ainakaan Kiran mielestä, paitsi se perässä kulkeva. Vein herkut liian liki ja pitää harjoitella vielä kotona lisää. Enskerralla sit! Elvistelen miten hienosti Kira ilmaisee! ;)

Hienosti meni, tyytyväinen sai olla. Vähän vauhtia on liikaa, meno ei ole niin tarkkaa kuin kahdella muulla, mutta ne harjoitteleekin paljon enemmän! ;) Toinen puksutteli hienosti ristiin rastiin tienkin yli tosta vaan jo!

Sitten pimeyden laskettua lopullisesti tarjoiltiin vielä kakkukahvit, että joo, ihan vallan mukava reeni-ilta, kiitos taas Team Pimeät 💖


Menneen lopun alku

Ikävä iski taas. Ei se kai koskaan lopu, mutta nyt sen kanssa on jo muutaman kuukauden elellyt niin, että se vaan on. Vaan tässä se parina päivänä on hiipinyt tiiviimpänä vieressä ja tänään ollut edessä muistuttamassa siitä mustasta tyhjyydestä. Ikävästä jonkalaista ei tiennyt olevankaan.

Ehkä se johtuu siitä, että tasan vuosi sitten vuorokausi vaihtui Turun Eläinsairaalassa, kiroilevan Mustan kanssa. Muistan sen vieläkin. Oltiin ponien ja junnujen kanssa radalla, tultiin pimeällä kotiin ja ilta vaihtui yön pikkutunneille kun vihdoin pääsin sisälle. Vastassa oli Tara, levottomana, vesikuppi tyhjillään ja kuolaa joka paikassa. Toinen puoli vatsan aluetta oli ihan märkä ja sitä Tara nuoli. Kohtutulehdus?! Kiiruusti koira autoon ja kohti klinikkaa.



Siellä sitten istuttiin, kiroiltiin (Tara jupisi, narunjatke osasi hillitä itsensä) tunti jos toinenkin. Tulokset eivät viitanneet kohtutulehdukseen vaan virtsatietulehdukseen. Antsat ja kipulääkkeet. Auttoi, osittain. Jokin teki kuitenkin viirupäästä vielä viirupäisemmän. Levotonta kohkailua, kierroksilla käymistä. Kuitenkaan kipuja ei tuntunut olevan, joten käytettiin kuuri loppuun.

Päiviä kului, tulehdus parani, mutta eipä osattu arvata miten tuttu, sydäntä särkevä ja lopullinen paikka Turun Eläinsairaalasta vielä tulikaan. Tästä alkoi puolen vuoden menetyksen pelko ja piina. Reilut kaksi viikkoa meni ja epi tuli. Taran ensimmäinen ja armoton epilepsiakohtaus, painajaismaisin aamuherätys siihen asti ikinä. Tätä ennen Kira alkoi haistella useasti samaa Taran vatsanaluetta, jota se itsekin silloin ennen ekaa Eläinsairaala keikkaa kovasti nuoli. Kiran haistelu ja alueen tutkiskelu jatkui aina Taran viime päiviin asti. Eläinlääkärit eivät asiaa noteeraneet. Jälkeenpäin suurin osa oli varmoja että Kira haistoi syövän.

Puhkaisiko antibiootit epilepsian, samaa antibioottia syönyt toinenkin koira oli saanut parin viikon kuluessa kuurista ekan epikohtauksensa? Sattumaa ehkä. Oliko virtsatietulehdus oikeasti juuri se, tai jokin liittyen syöpään? Oliko epi syövän oireita? Mikä johtui mistä. Olisiko millekään tai jollekulle voinut tehdä jotain, jos ei tarvisi arvuutella. Jos olisi varmasti tiedetty silloin heti ja nytkin. Tiesikö Kira jotain paljon ennen meitä. Olisiko lopputulos ollut silti sama, tyly ja tyhjä. Olisiko ikävä kuitenkin tullut tänäänkin olkapäälle, raskaana ja tympeänä.

Luulen että Kirallakin on ikävä. Kiralta puuttuu "isosisko", turva ja leikkikaveri, musta johon nojata, jonka vieressä nukkua. Toisinaan se tuntuu vähän stressaantuneelta "pikkusiskonsa" kanssa. Se on niin kovin kiltti sille, ehdottaa samoja palloleikkejä mitä Taran kanssa pelasivat, mutta saakin vastineeksi terävää  hammasta ja riidanhakua.

Tintti ei koskaan joutunut pyöräyttämään Taraa, Tara ei koskaan joutunut pyöräyttämään Kiraa. Nyt Kiran, joka on porukan pehmein, pitäisi vähän muistuttaa "pikkusiskolleen" ettei nenille hypitä, mutta Kira on niin kiltti. Ja se on vähän huolissaan. Me olemme vähän huolissaan molemmat ja meillä on yhteinen ikävä, sekä pikku demoni kasvatettavana. Eiköhän me tästä, yhdessä vielä selvitä.

Kyy vs. Koira

Monien, ehkä jopa kaikkien koirastaan välittävien pieni tai suurikin painajainen; Kyy vs. Koira - tilanne. Tunnustan pelkääväni ja asian olevani yksi isoista inhokkiasioista ja kesän miinuslistoille kuuluvista osista. Muutamia kohtaamisia on tapahtunut joista on selvitty pelkillä sydämentykytyksillä ja kylmillä hikipisaroilla. Onneksi.

Löysin kuitenkin FB:n syövereistä tällaisen, jossa oli lupa jakoon. Kopsasin tekstin siltä varalta että se jossain vaiheessa, jostain syystä FB:sta poistuu. Tekstin on kirjoittanut Silja Vuohensilta ja se on kopsattu täältä. Aukesi monta uutta asiaa itsellekin. En tiennyt että kyyn poikasten myrkyllisyydempi on myytti. Enkä varsinkaan myrkyttömistä puremista! Enkä sitä että kyyn purema alkaa vaikuttaa vasta tunnin päästä. Eipä tunnu kaikki eläinlääkäritkään tätä tietävän, noissa paremmissa klinikoissakaan...

Kerran (täällä plokissakin on siitä varmasti teksti, mutta yllättäen (suprise-suprise!) haku ei jälleen löydä sitä) kaksikko, Harmaa ja Musta, kiisivät pitkin peltolenkkiä ja jäivät etsimään palloa paikalleen tampaten. Kun pääsin paikalle, huomasin että niiden jaloissa - JOS käärmeillä olisi kädet, olisi ollut päätään käsillään suojaava kyy. Paniikissa hätistin koirat etäälle ja juoksin itse perässä. Soitto kiireesti eläinlääkäriin, mitä nyt?! Mistä tiedän puriko se!? Tuumasivat että näkyy kyllä vartissa jos puri, odota siis vielä hetki. Odotin onneksi varmasti sen tunnin, myöhästyen töistä. Ei mitään. Vaan mitä olisi tapahtunut jos olisin odottanut vartin, lähtenyt ja tullut tuntien päästä kotiin JOS se olisi purrut ja vetänyt täysin panoksin. Olisi varmasti tapahtunut haaste eräälle lääkäriasemalle... ;) Nojoo, sitten itse asiaan.

Kävin viikonloppuna kuuntelemassa Billnässissä TrainingMillillä käärmeasiantunija Toni Beckmanin sekä Fiskarssin eläinlääkärin Annukka Söderblomin luentoa aiheesta kyy vastaan koira. Saimme kuulla erittäin mielenkiintoista tietoa kyiden elintavoista ja käyttäytymisestä sekä kyyn pureman aiheuttamista oireista koiraan.

Sain luvan jakaa muistiinpanoja luennolta, koska nämä tiedot ovat kaikille tärkeitä. Kun saimme itsekin käsitellä kyitä ja harjoitella niiden turvallista siirtämistä, itselläni ainakin kyykammo hieman helpotti, ne olivat loppujen lopuksi aika leppoisia otuksia! Minusta on paljon fiksumpaa oppia tuntemaan kyy kuin pelkäämään sitä. Siispä seuraavan kerran kun näet kyyn, mitäpä jos jäisit tarkkailemaan sitä sen sijaan, että juokset karkuun?

Kyyn elintavat ja käyttäytyminen

  • Suomessa on kolme käärmelajia: kyy, rantakäärme ja kangaskäärme (Ahvenanmaalla). Pääsääntöisesti rantakäärmeen erottaa kyystä keltaisistä laikuista poskissa. Kyy voi olla monen värinen: täysin musta, täysin harmaa tai sahalaitainen. Kyyllä on monia värivariaatioita. Kyy on ainoa myrkyllinen käärme Suomessa.
  • Kyy syö mm. pienjyrsijöitä, linnunpoikasia ja linnunmunia. Se saalistaa hajuaistillaan, puree saalistaan ja ottaa sen joko suoraan kiinni tai seuraa kuolevaa eläintä. 
  • Kyy voi purra myös puolustukseksi, eikä välttämättä käytä aina silloin myrkkyä! Kyyn purema voi siis olla myös myrkytön ja Toni kertoikin, että on itse saanut monta myrkytöntä kyynpuremaa.
  • Kyy säännöstelee itse myrkkyään purressa, se siis itse päättää, paljonko päästää myrkkyä. Puremat voivat siis olla hyvin erilaisia riippuen paljonko myrkkyä on tullut ja kuinka hyvin purema on osunut esim. koiran turkin läpi
  • Aikuisen kyyn reviiri on melko pieni, 1-2km kanttiinsa. Vastasyntyneen kyynpoikasen elinpiiri voi olla 50mx50m, eli todella pieni! Hyvältä elinpiiriltä kyy vaatii vettä, syötävää ja lämpöä. Täysin kuivassa maastossa kyy ei pärjää!
  • Kyylle otollinen elinpiiri on kahden biotoopin välissä, esim. pellon ja metsän reunassa, metsän ja suon reunassa jne.
  • Kyy synnyttää poikaset kesästä riippuen heinä-elo-syyskuussa ja menevät yleensä emon kanssa samaan talvipesään talvehtimaan. Poikaset pysyttelevät hyvin pienellä alueella: jos näet kyynpoikasen, niitä on luultavasti lähistöllä lisää.
  • Koiras voi lähteä kasvaessaan etsimään uutta asuinpaikkaa, joten kyyhyn voi törmätä myös sen ohikulkumatkalla uudelle asuinpaikalle
  • Kyyn vihollisia ovat mm. rastaat, närhet, kottaraiset ja muut linnut. Kissat tappavat kyyn myös helposti saamatta puremaa. Nopeille ja ketterille linnuille ja kissoille kyy on melko puolustuskyvytön.
  • Kyy jähmettyy kylmällä säällä ja liikkuu huonosti. Se voi kuitenkin löytää lämpimiä tilkkuja maastosta, vaikka ilma olisi kylmä, joten kyy voi päästä puremaan myös kylmällä säällä.

Kyyn purema

  • Kyyn purema ihmiseen tai koiraan voi vaikuttaa vasta noin tunnin päästä puremasta
  • Koira ei välttämättä älähdä puremaa, eli se jää helposti omistajalta huomaamatta. 
  • Kyynpureman oireet koiralla ovat yleensä totaalinen nuukahtaminen, silmät lurppaa, koira on apaattinen, voimat on poissa, läähättää. Kipu on yleensä selkein oire, pelkkä hipaisu puremakohtaan tekee kipeää.
  • Kyyn myrkky tuhoaa verisoluja, verisuonia ja soluseiniä aiheuttaen turvotusta ja sisäistä verenvuoroa. Myrkyssä on myös verenhyytymisen estävää ainetta. Myrkyssä on useita vaikuttaja-aineita, joten se vaikuttaa monin eri tavoin. Myrkky rasittaa munuaisia, joten niiden suojaaminen on tärkeää: ei munuaisia rasittavia lääkkeitä (mm. kortison rasittaa munuaisia, jota on kyytabletissa! Sitä ei saa antaa!)
  • Hengitystiet eivät yleensä mene tukkoon, vaikka osuma tulisikin kuonoon tai kaulaan. Annukan kokemusten mukaan hengitysteiden turpoaminen harvinaista.
  • Liikkuminen pahentaa kipua ja turvotusta puremakohdassa, mitä rennompana ja paremmin paikallaan saa pysyttyä, sen parempi
  • Toni kuvaili kyyn pureman aiheuttamaa kipua sellaiseksi, että jos vähänkin liikkuu tai koskee, tuntuu kuin kudokset repeäisi, ja niinhän siinä käytännössä ilmeisesti käykin: sen vuoksi paikallaan pysyminen erittäin tärkeää!
  • Pureman hoitoon käytetään nesteytystä, kivunlievitystä ja mahdollisesti vastamyrkkyä, joka saa myrkyn vaikutuksen lakkaamaan nopeammin
  • Kivunlievitykseen käytetään AINOASTAAN kipulääkettä, joka ei kuluta munuaisia (Tramal) Eli EI missään nimessä rimadyliä, joka rasittaa munuaisia
  • Jos kyy pääsee puremaan koiraa, on ensiarvoisen tärkeää RAUHOITTAA TILANNE JA PITÄÄ KOIRA PAIKALLAAN JA RAUHASSA. Hoitoon ei ole tarve kiirehtiä, jos se aiheuttaa ylimääräistä stressiä ja liikkumista! Voi aivan hyvin soittaa ensin eläinlääkärille ja miettiä sitten rauhassa, miten lähdetään hoitoon.
  • NESTEYTYSTÄ voi antaa myös itse, lääkeruiskulla suoraan suuhun. On tärkeää seurata, imeytyykö neste, eli pissaako koira normaalisti
  • Kyytabletti sisältää hydrakortisonia, joka voi laskea turvotusta. Kortison rasittaa kuitenkin munuaisia, jonka vuoksi KYYTABLETTIA EI SAA ANTAA KOIRALLE KYYN PURRESSA. Siitä ei ole Annukan mukaan mitään hyötyä, päinvastoin se voi lievittää turvotusta ja peittää oireita, jolloin hoito on vain entistä vaikeampaa. Kortison ei millään tavalla auta koiraa selviämään kyyn puremasta, joten se on täysin turha lääke.
  • Annukka suosittelee aina käytettävän vastamyrkkyä, jolloin paraneminen on tehokasta ja nopeaa
  • HOITO TIIVISTETYSTI: rauhoita koira, pidä paikkallaan, nesteytä, soita eläinlääkärille ja hakeudu hoitoon.

Kyyn kohtaaminen, käsittely ja siirtäminen

  • Kyy pelkää tavattomasti isoja, nopeasti liikkuvia ihmisiä. Tömistely pelottaa myös, mutta ei välttämättä maastosta riippuen oikein toimi
  • Kyy näkee todella huonosti, noin 6-7m, eikä hahmota hyvin etäisyyksiä. Jos kyytä haluaa lähestyä ajaakseen sen pois, kannattaa liikutella käsi sivuilla jotta kyy näkisi paremmin
  • Kyy pystyy iskemään eli puremaan vain eteenpäin maksimissaan oman pituutensa verran. Se vetää itsensä ”ässälle” tai ”tuplaässälle” ja pystyy iskemään noin 45 asettta sivuilleen tai hieman ylös
  • Jos kyytä lähtee ottamaan kiinni sen siirtoa varten, on tärkeää toimia rauhallisesti ja ylimääräistä stressiä kyylle välttäen. Näin kyytä on helpompi käsitellä.
  • Kyy ei pysty iskemään taaksepäin tai suoraan ylös! Siksi sitä kannattaa lähestyä rauhallisesti takaapäin, jos se tarvitsee ottaa kiinni. Pääsääntöisesti sen liikkuminen on ennakoitavaa.
  • Kyyn voi ottaa kiinni haravalla ja harhalla, erityisellä käärmesauvalla tai sauvalla/kepillä
  • Kyyn voi ajaa harjan avulla haravaan ja tipauttaa sen siitä ämpäriin. Ämpärin olisi hyvä olla tavallista 10l ämpäriä korkeampi ja siihen kannattaa siltikin laittaa kansi! Kyyn oloa helpottaakseen kannattaa ämpärin pohjalle laittaa esim. sammalta, jäkälää, tms. jonka suojaan kyy pääsee
  • Jos kyytä lähtee siirtämään, täytyisi selvittää sille sopiva vapautuspaikka huolellisesti. Kyy kuolee helposti, jos se siirretään sille soveltumattomaan elinympäristöön.

Koiratarhan suojaaminen / kyyn karkoittaminen

  • Ainoa toimiva suoja on rakentaa noin 40cm korkea kiinteä suoja tarhan ympärille
  • Kyykarkoittimet sun muut eivät toimi, kyy tottuu niihin nopeasti 
  • Jos ei halua kyytä omalle pihalleen, kannattaa pitää piha siistinä ja puhtaana: kyy tarvitsee suojapaikkoja eikä viihdy lyhyellä nurmikolla

TOTTA VAI TARUA?

  • Kyy ei viihdy alueella, jossa on paljon muurahaisia --> tarua, muurahaiset eivät ole kyylle millään lailla uhka
  • Tuhka karkoittaa kyitä --> tarua
  • Nurmikon pitäminen lyhyenä auttaa --> totta, kyy kaipaa suojaa, eikä tule avoimeen maastoon. Pihasta saattaa kuitenkin löytyä suojaisia paikkoja, kuten lautakasoja, pensaita tms. minkä alla kyy voi olla
  • Kyynpoikaset eivät osaa säännöstellä myrkkyä --> tarua, myrkky on käärmeelle todella arvokasta, eikä se tuhlaa sitä turhaan. Poikanen hallitsee jo täysin myrkyn säännöstelyn, eikä sen purema eroa aikuisen kyyn puremasta
  • Pienellä koiralla huonommat mahdollisuudet selvitä --> osittain totta, osittain tarua. Tutkimusten mukaan selviämisen todennököisyys hieman laskee alle 10kg koirilla, mutta Annukan kokemusten mukaan koirat ovat melko saman arvoisessa asemassa kyyn pureman kohdatessa, ja että iso koira on yhtälaisessa vaarassa kuin pienikin.

Suku on pahin...

... sanoi Penni ja Vilma-sisko toisistaan 😁

Pennin siskohan tuli tänne lähelle ja sovittiin sitten tietysti treffit. Vähän jo emmin, koska edeltävänä päivänä oltiin käyty pidemmällä ajelulla ja Pennilla purskahtelee suunpielistä aika voimakkaasti vielä. Että oliko se hyvä laittaa heti seuraavana päivänä saman eteen. 

No, mentiin sitten kuitenkin koska olihan se nyt kiva systeriä nähdä ja saada samanikäistä leikkiseuraa! Vaan mitäs, epäileviä ihmettelyitä, pullistelua, pörhistelyä ja rähinääkin! Vilma oli Penniä isompi ja tomerampi, Penni tuntui niin pikkuiselta. Vaan ketäpä ei vähän veteläksi ja lyttyyn menisi jos aamupala oli nautittu jo aikatunteja sitten ja tyhjäänkin riitti tavaraa suunkautta ulostuloon... =/

Minä taasen hysteerisenä olin kiitollinen kokeneesta lastentarhatädistä joka tiesi ettei kaksikko minnekään karkaa. Ajatukset "Mitäs jos, jos se kuitenkin pelästyy jotain ja ottaa hatkat?" No oishan se ihan loputtoman kamalaa ja toisaalta miksei niin voisi tapahtua. Vaan ei onneksi tapahtunut ja vanhemmat on viisaampia, tietävät elämän totuuksia.

Mutta leikkimisestä ei oikein voi puhua, ei ollut idyllistä, kivaa pentuleikkiä, mutta tulipahan otettua tuntumaa THE kenttään, siihen jossa Kiran kanssa aikanaan alkoi koko THE touhu. ( 4vuotta! Tuntuu että siitä olisi ikuisuus!) Nyt uuden, pienen harmaan kanssa, mutta tällä kertaa aikaisemmin kuin ison tutun Harmaan kanssa.

Oli kiva tavata siskonplikka omine ihmisineen, vaikka tunnelmat eivät yhtä iloiset siskosten välillä oikein olletkaan. Joko ne olivat olleet riitapukarit jo kasvattikodistaan lähtiessä tai sitten eivät enää muistaneet toisiaan. Siskonplikan omistajalla oli lisää kokemuksen tuomia viisauksia. "Vaikka miten hoet, että seuraavan kanssa en tee samoja virheitä - teet kuitenkin, jotain ainakin ja aina. Koska ne on niin erilaisia". Jotenkin oli helpottavaa kuulla. Sitten pohdittiin miksi Penni oli Yrjö-Pirkko ja mitä sille voisi tehdä. Sain vinkkejä pitää penneliä vaan enemmän ja enemmän autossa, syömässä, nukkumassa ja olemassa. Tätä on tehtykin, tai no ei syöty, mutta muutoin. Penni menee autoon aina mielellään ja on siellä iloisena. Ehdotettiin myös Kiran poisjättöä, jos se kuitenkin stressaa, Penni Kiraa siis. Voihan sitä kokeilla - tosin en siihen usko. En usko että kukaan muukaan uskoisi jos nämä kaksi yhdessä näkisi ^_^ Sitäpaitsi Penni oli vallan levoton edessä, apukuskin osastolla. Kiran vieressä se on rauhallinen. Veikkaisin ettei se jännää, stressaa tai pelkää autossa oloa - mutta se liikkuminen, se on se yökätys. Onhan ihmisilläkin matkapahoinvointia, miksei koirallakin voisi olla. Kyllä se ajankanssa helpottaa, mutta säälittää se silti, pieni surkean näköinen nukkavieru, yäkkää kaikki alusta täynnä.

Nukkavieru, vähän joo. Siskonplikka oli isompi kilon verran, vanttera ja tomera. Korvat tosin ei ihan olleet niin tomerat kuin Pennillä. Vaan oli Pennikin kun pinna alkoi kiristyä. Sitten löytyi rähinä-Raisa. Mutta vähän hoikka se on. Ruokaa pitää lisätä vaikkei määrissä isot erot ollutkaan Vilmaan verrattuna. Tuli silti vähän vino fiilis, olenko liian pienellä ruualla mennyt pitämään. Penni Nukkavieru. Onneksi kehuttiin kuitenkin että kompakti ja hienot, suorat jalat, kaikki oikeinpäin, vähän vaan hoikka. 

Kyllä se siitä. Ruokaa lisää. Hieno siitä vielä tulee!

Muutos

... on yleensä hyväksi, mutta ei aina, kuten esimerkiksi nyt.

Ulkoasun muutos.
Koska vanha ei oikein pelittänyt kännyissä sun muissa nykyhärpäkkeissä. Tämä ehkä toimii paremmin mutta on melko persoonaton ja tönkkö. Hajuton ja mauton.

Lisäksi kuvien siirtäminen on työtä ja tuskaa. Puhelimelta pilveen, pilvestä koneelle, koneelta bloggeriin? 2000-luvulla? Oikeesti? Eipä? Miten te sen teette, paljastakaa salaisuutenne?

Pentuaikahan on täynnä kaikkea ihanuutta ja kamaluutta, lisäksi NIIN nopeasti ohi, siitä olisi kiva kirjoittaa ja kuvittaa juttuja minkä ehtii - huolimatta siitä, kiinnostaako ketään muuta, mutta bloggerin kanssa menee hermo, em. syistä.

Onneksi jotakuta hymyilyttää ja lelpaahan se noilla hampailla hymyillä. 😁

Jos...

Jos Tara olisi ollut ihminen, se olisi ollut Matrixin Trinity. Vieraille ilmeetön, viileä, vähän pinkeään mustaan pukeutunut sporttinen toimintasankari, joka pinnan kiristyessä laittoi tapahtumaan.

Jos Tara olisi kuunnellut musiikkia, sen lempibiisi olisi ollut AC/DC:n Thunderstruck.

Jos Tara olisi ollut piirroshahmo, olisi se ollut lätsäpäinen pakoautonkuljettaja-näätä. Tai lumikko. Roger Rabbitin Toon Patrolin Smarty.

Jos se olisi ollut toinen eläin, se olisi ollut savannien nopein ja äänettömimmin hiipivä musta leopardi.

Jos Tara vielä olisi enemmän läsnä kuin vahvana ikävänä, polttavana kyyneleenä silmäkulmassa, se olisi tänään täyttänyt 8vuotta.

Onnea pilvien päälle, kiroileva, paras musta ystäväni. Ehkä se vain oli niin, ettei kaltaisesi energiaa, temperamenttia ja vauhtia täynnä olevan erikoisen yksilön kuulunut kulkea kiusankappale-epilepsian kanssa.


Penni

... on miljoonan alku. Tai sen voi antaa toisen ajatuksista. Väärä penni viep suorankii pennin. Toivottavasti on siis oikea Penni, ainakin ihan rehdisti hankittu.

Sellainen siitä tuli, hulmutukka-Pullan lapsesta. Koska kätevä isäntä uhkasi jäädä tilaan "Ei penninhyrrää" -koska pentu, tuli siitä virallisestikin hänen koiransa ja sen myötä ristimänsä. Pinni olisi ollut parempi. Tai Nasta. Tai Kerttu. Paljon enemmän potkua kuin Pennissä. Sitä nimittäin pienessä riiviössä on hyvässä ja ehkä vähän, no ei pahassa - vaan huokaisussakin. Sellaisia kai ne kaikki pienet on. Riiviöitä pehmopuvussa, nuppineulat suussa hampaiden tilalla, pieniä piruja tanssimassa päälaella. Mutta nimen keksiminen ei ole ihan helppo juttu ei.

Kira on ollut esimerkillinen sijais-isosisko. Se jaksaa leikkiä ja leikittää, ottaa piipittäen nuppineulat vastaan ja hellästi tönätä vintiötä maahan. Esitellä ison lajitoverin suuta ja tulla huolestuneena kertomaan miten sanomalehtiä on lasten huoneessa alettu lukemaan liian kovatassuisesti. Ihan kuin sitä ei kuulisi.

Mutta ei niin auvoistakaan ollut. Stressiä pukkasi Kiralle(kin). Ensin se oli kauhuissaan, ei kai tuo rääpälä jää tänne?! Sitten se alkoi huomata että senhän kanssa voisi leikkiä. Ehkä. Oli jännää ja tunteitakin nostattavaa huomata, miten se kaikki jotka Taran lähdön jälkeen oli jäänyt pois, alkoi tulla takaisin. Mutta se myös stressasi. Ehkä huomion, sen kaiken josta se oli jo hetken saanut yksin nauttia, jakaantuminen. Ylipäätään vain uusi tulokas. Kira oli levoton, naamanilme toisinaan kireä. Mielikin ylivirittynyt. Se alkoi tungeta paikkoihin joihin Tarakin, viimeisenä päivänään. Alkoi narunjatkeenkin stressitaso ja tunteet nousta pintaan.

Onko se kipeä, onko sillä joku hätä? Ei se vaikuta kipeältä, tosin ei juuri Tarakaan, ennen viimeistä päiväänsä. Miksei ne voi vaan sanoa, helpottaisi kaikkien elämää. Kaikki oli kuitenkin muutoin hyvin, yöt meni rauhassa nukkuessa (Kiran osilta ainakin), ruoka maistui (ahneus alkoi palaamaan vähitellen - Kirahan on ollut aina ahne, mutta Taran lähdettyä ruoka on mennyt närppimällä) ja pentua haastettiin leikkiin pallo suussa örisemällä ja tönimällä. Ulos lähteissä alkoi sama hundkarusellen kuin joskus aikaa ennen varjon häviämistä.

Aikaa. Kyllä se tästä.

Huomenna alkaa arki ja se ahdistaa, juuri nyt ja viime yönä ihan tolkuttomasti. Kun on aina tottunut olemaan ulkona ja liikkumaan - 10 vuotta toimistotöitä voi olla... Ahdistavaa. Talviloma on nyt lusittu, tässä vaiheessa kesää. Kertonee sekin jotain. Toisaalta nyt näitä töitä on niin vähän että aikaa muille töille on enemmän, mutta ehkä se vähäkin alkaa sitten jo kallistua mielummin sinne olemattomiin.

Mielummin sitä olisi omissa töissä ja koirien parissa. No, toivotaan että Pennissä on miljoonan alku ja voisi pian tehdä sitä omaa unelmaduunia, johon ikäänkuin se koulutuskin on opiskeltu, yli 20vuoden takaa.

Ahdistaa muuten pienesti myös tämä blogialusta, tänne on niin vaikea lisätä kuvia ja käyttää kännykällä. Ehkä Pennin myötä voisi etsiä uusia tuulia senkin tiimoilta. Kuvia olisi iso kasa nyt kännykkäkameroiden ihmeaikana.

Kauralastu

50g margariinia
2dl kaurahiutaleita
1tl leivinjauhetta
1rkl vehnäjauhoja
1dl sokeria
1 muna

Ainekset maailman parhaaseen kauralastuun, sanoo Kotikokki.net.

Tai sitten vaan yhdistetään yksi komea uros "Veeti" ja kaunis hulmutukkanarttu "Pulla" ja saadaan jälleen maailman paras Kauralastu, sekä muutama muukin herkkuleivonnainen ;)


Tervetuloa perheeseen Pullan ja Veetin Kauralapsi. Rohkea, tomera, mukautuvainen ja jumalattoman ahne.

Pitkään ajatuksissa kohoteltu, lopulta nopeasti valmiiksi paistunut ajatus, joka toistaiseksi maistuu maailman parhaalta kauralastulta ;)


Kun ajatus ikävöi, mieli kapinoi

Kun todellisuus lakkaa olemasta sellaisena kuin se on ollut, mutta mieli ei suostu. Ajatus ikävöi, pitää olleesta sinnikkäästi kiinni. Silloin voi piipahtaa vierailulla siellä, jossa kaikki joskus vielä kohdataan. Jossa ollaan yhdessä taas, vailla murheita ja painavia mietteitä.

Kuvitelmaa, mielikuvia mutta jotain niin todellistakin. 

Vielä kuitenkin toinen katsoo tulosuuntaan ja hoputtaa palaamaan. Yksi jää, muiden jo edeltä menneiden kanssa. Metsien musta susi, villisielu, varjelusenkelini. 

4.3. olin sopinut treffit koiravalokuvaajan kanssa, halusin Kirasta ja Tarasta hienot, laadukkaat kuvat sekä kuvan, jossa olisin niiden kanssa yhdessä, muistoksi. Sellaista ei vielä ollut. Siirsin kuvausta kuitenkin eteenpäin. Viikko alunperin sovitusta päivästä oli meidän viimeinen yhteinen, lähes vielä normaali päivä. Seuraavana päivänä Tara oli jo siirtynyt metsiin, jossa nyt piipahdamme, kun ikävä oikein yltyy kovaksi.


Dorota Kudyba

Narunjatke BH:sta läpi

Epätodellista! Beehoo tehty! Ei oo todellista!!!

Läpihuutojuttu - no ei kyllä todellakaan ollut! Ihan hirveetä oli! Ja jännää kertoimella miljoona! Jesta. Mutta se oli mukavaa etten ollut ollenkaan ainoa joka hermoromahduksen partaalla pyöri. Jotenkin lohdutti ja rohkaisi.

Mehän tai siis minähän en ole ennen kisoissa koiran kanssa käynyt, eikä kai tuo Kirakaan yksinään. Mätsäreitä ei nyt tässä kohden lasketa. Eipä ollut hajuakaan todellisuudesta, mitä tapahtuu kun parkkikselle kulkupelin kaarsin. Suunnitelma oli kyllä ja niitähän voi olla. Eri asia sitten onko niillä todellisuuden kanssa mitään tekoa.

Autoja oli rivissä paljon mikä ei yhtään rauhoittanut mieltä. Kipitin kohti määränpäätä ilmoittautumaan ja kyselemään lisätietoja. Ilmo vastaanotettu, muistin jopa kirjan ja rokotuskortin, tulostin vielä kuitinkin varmuudeksi maksusta. Sain kilpakirjan (oooooh.... Siinä se nyt oli, vaikka sitten hylsylläkin!) harakanvarpailla hermostuksissani täytettäväksi. Seuraava suunnitelma oli lähteä käymään kävelyllä ja vaikka vähän palloilla ja nostattaa fiilistä kylmästä hiestä hilpeään tunnelmaan. Oli. Todellisuus oli kuitenkin se, että puoli tuntia paikalle ennen H-hetkeä ei tähän riittänyt.

Vieressä seisova henkilö tuumasi yhtäkkiä ettei ollut tuntea ja mielessäni ajattelin että noniin, tiukasti salassa pitämäni koeyritys oli vuotanut jostain ja paikalle oli kerääntynyt  kansanhuveja katsomaan tullut tuttu joukkue. Onneksi ei. Vieressä oleva oli tuttu yötreeneistä ja samalla ajatuskannalla liikkeellä. Huh.

Kello oli jo sen verran että väki kutsuttiin koolle kuulemaan miten homma etenee. Se oli hyvä, tuomarista tuli hyvä fiilis, jämpti mutta asiallinen. Sitten arvottiin numerot. Olin varma että ykkönen tai kakkonen pätkähtäisi, vaan kerrankin Onnetar tuli puolelleni Akuankan sijaan, huomasi kai että pyörtyy vielä tuo raukka jos ei nyt vähän puututa paremmalla peliin. Numero viisi oli ja on onnennumeroni tästä lähin. Kutosen sai yötreenikaveri rotutoverin kera, sekin rauhoitti nanosekunnin verran mieltä.

Seuraavaksi koirien tarkastus sirun luvun muodossa. Kiraa hippasen ahdisti kun vieras tuli kumarassa kummallisella jättisuurennuslasin näköisellä härvelillä skannaamaan, eikä sirua meinannut ensin edes löytyä, mutta lopulta piippasi kuitenkin jostain pannan alta.

Koira autoon ja katsomaan ekan parin piinaa. Sitten oli seuraavien vuoro, tässä kohden käytin Kiraa pienellä kävelyllä, sain sen autoon ja parkkikselta tähyillessäni kuului kentältä kovempiäänistä käskyttämistä. Toinen koira oli lähtenyt paikkamakuulta odotusvuorosta toisen luo, eikä niin ystävällisin aikein. Homma kuitenkin saatiin hallintaan mutta koirakot keskeyttivät. Tämä taasen aiheutti sen että meidän vuoro tuli lennosta. Ei tunnelman nostatusta eikä viime hetken virittelyä. Sinne vaan kylmiltään tuomarin luokse parina istumaan ja esittäytymään. Kiraa kiinnosti aikalailla moni muukin asia siinä hetkessä kuin vaikkapa vetää pikku paritanssit BH:n muodossa...

Me on niin hävitty tää peli - pyöri mielessä. Pari lähti paikkamakuuseen (Ohjaaja oli jo etukäteen fiksusti edellisen koirakon episodin tiimoilta ilmoittanut että JOS näin käy, hänen koira EI ole yhtään vihamielinen vaan leikkiseuraa kyselemässä.)

Aloitukseen siis ja eikun surmansuuhun. Olin varma että jännityksessä unohtaisin vielä koko kaavion, mutta ei. Ainoastaan lähtörasti meinasi kokoajan hukkua ja jonninverran alavireessä homma mentiin läpi, mutta kaikki toimi! Seuruut, pysähdykset, täyskäännökset, istumiset ja maahanmenot. Kaikki meni kertalaakista! Jopa luoksetulo toimi niin hyvin kuin se meillä vain voi toimia - tuli, suoraan eteen istumaan ja siitä käskystä sivulle!!! Aivan huisia! Harjoituksissahan näin ei ollut tapahtunut vaan pientä omaa ehdotusta, kuten vaikka suoraan sivulle kiertoa tms. Oli puitu jonkinkin verran kotosalla kenraaleissa. Lisäksi vielä nuori ja innokas parimme lähti tänne käskystäni tulemaan sekin, mutten hetkeäkään oikeastaan ehtinyt huolestua, olin varma että koira oli silti täysin hänen käskynsä alla, ja niinhän se heti vetikin iikkarit kuullessaan oman ihmisensä käskyn heti perään. Ei aiheuttanut meille mitään.

Sitten vielä se ehkä eka- tai tokapahin, paikkamakuu toisen suorituksen ajaksi. Häiriöllähän ei oltu tätä päästy ties koska harjoittelemaan eikä koskaan muutamaa minuuttia kauemmin. Tässä kohden itse sitten kaavion tuntuessa hyvältä innostuksissani kämmäsin ja käskin koiran maahan ennen tuomarin lupaa. Eikun ylös ja luvalla uudelleen maahan sekä eteenpäin huolestunein mielin.

Pari lähti suorittamaan ja ilman apparia jouduin hiukan kurkkimaan olkani yli. Siellä se makasi. Ja makasi. Ihan loppuun asti! Ei ole sanoja kuvaamaan sitä helpotuksen tunnetta joka tuli, kun sain luvan siirtyä takaisin Kiran luo.

Sitten arvostelut. En ollut edelleenkään varma, mietin kokoajan että varmasti tein itse jotain virheitä joista rokotetaan vielä. Erinomainen, erinomainen, erinomainen. Ainoa huomautus tuli hieman matalasta vietistä, tuomari toivoi enemmän potkua suoritukseen mutta muutoin oli ilmeisestikin tyytyväinen. En oikein meinannut sisäistää kuulemaani, aploodien ihmetyttäessä Kiraakin tuomion "Hyväksytty" - kuuluessa. Hirveä jännä ja nyt se oli tehty. Vuosien välttely oli kohdattu ja selätetty. Toki vielä kaupunkiosuus voisi saada aikaan jotain erikoista hylsyyn asti, mutten silti osannut sitä enää jännätä siinä määrin ollenkaan kuin tottiskaaviota. HUH. HUHHUHUHUH!

Myös pikkumusta parimme pääsi läpi ja oikeinkin niin, hänhän oli vasta vajaa kaksi vanha ja teki erinomaisen mallikelpoisen suorituksen ihan vielä junioriksi.

Yllätyshyökkäyksen kohteeksi joutunut koira sai parikseen kokeneen toisen ulkopuolisen koiran ohjaajineen ja uuden mahdollisuuden tehdä kokeensa rauhassa. Vaatii kyllä sekin jotain että koira tuollaisesta noin nopeasti pystyy toipumaan ja tekemään hyväksytyn suorituksen, ja näinhän tämä kaksikko teki!

Kaupunkiosuudelle lähti siis neljä kuudesta. Letkalla mentiin kaupan parkkiselle jossa kaupunkiosuus tehtiin yksitellen. Ihmisryhmän läpi, pysähtyen niitä näitä diipaillen. Kiralla oli kiiru, maalainen kaupungissa. Hölkkääjät ja pyöräilijä kellonsa kanssa, auton startti ja ovien pauke ei aiheuttanut kiirelle poikkeusta. Ohi menevä koira nostatti tukan pystyyn muttei muuta. Tolpannokkaan jäi kun oli kerran pakko, istumaan ja odottamaan. Ohi kulkeva koirakko ei aiheuttanut odotuksessa muutoksia.

Kiireestä sai huomautuksen ja pystytukasta myös, ei muuta, toinenkin osio hyväksytty. Aivan mahtia. Eipä sitä oikein tiennyt miten olisi ollut. Niin kauan suunniteltu, jännätty ja ihmetelty, oli ohi. Tehty ja vielä niin onnistuneesti. On se huippukoira. Tosta vaan vihellellen luotsasi epäilevän eerikansa läpi kokeesta. Mun ikioma Harmaa ❤

Kuva: Ona (Kiits! Ees yksi todistusaineisto! ;) 



Vie terveisiä

Niitä hetkiä, kun suru ja ikävä vyöryy, nielee armotta alleen, niitä riittää. On surua ja ikävää joita voi käsitellä - sitten on toisenlaisia. Tämä on niitä toisenlaisia. Järki ei tahdo vieläkään hyväksyä, edelleen on meidän koirat. Sitten on hirveä ikävä. Harmaa ilman Mustaa.

Taran emo Ruuti on tänään lähtenyt tyttärensä luokse. Kuulemma saappaat jalassa, kuten tyttärensäkin. Niissä oli jotain samaa, vaikken tuntenutkaan. Tervehdimme kyllä ohimennen Taraa toukkana katsomaan mennessäni. Vahva, hieno, touhukas Ruuti.

Hyvää matkaa Ruuti, vie elämäni Mustalle paljon terveisiä. Pyydä katsomaan peräämme, kiroilemaan kuulumattomat pois poluiltamme. Siellä se varmasti hyppii tapansa mukaan perhosten perässä, korkealle ilmaan ja lelun kanssa touchdownit perhosen tappioksi. Makoilee ja tähyää aluettaan. Koittaa metsästää ohilentäviä amppareita. Illalla käpertyy korvapuustiksi omaan pehmeään petiinsä.

Kiitos Ruuti elämäni Mustasta ❤


Patikkatreenit

Ote FB:sta 26.5. klo. n. 17.30. 
Edit - Matkaa kertyi 10km!

                Kopio FB:sta, noin klo. 21.00. 
En tarkalleen ottaen tiedä miten tässä näin kävi, mutta me ollaan jo kotona!

Uskon että oltiin kaikki omalla tavalla vähän huolissaan, että miten me ensikertalaiset selviämme.

Harhailimme synkeistä synkimmissä peikkometsissä, ylitimme hurjia suo-alueita, olimme kertakaikkiaan niin keskellä ei mitään (eli melkein meidän takapihalla 😂). Nähtiin nähtävyyskin, paikallinen kärmeslampi tai joku sellainen. Mahtavaa!

Loppumatkasta hyvin pidättyväinen Kirakin alkoi jo lämmetä urhoollisille ja raavaille herraseuralaisille jotka ohjasivat meidät takaisin lähes sivistyksen ilmoille, eli kotiin.
Juhlistan pienesti uutta erämaanvaeltaja-harrastajan uraani sihijuomalla, kiitos patikkajohtaja-Marille! Ensiviikolla lähdemme ehkä jo Lappiin!



Naskalireissu

Kun on oikein pieni, ei pääse vielä pentuaitauksen korkeasta kynnyksestä yli.
Kun on oikein pieni, ei pysy emon perässä kun se lähtee omiin juttuihinsa.
Kun on oikein pieni, voi pinoutua sisarläjään nukkumaan ilman että kukaan hermostuu.
Kun on oikein pieni, on myös oikein pienet terävät hampaat,
ja tuoksu jolla huumaa kaikki kaksjalkaiset.

Kun on oikein pieni, on koko elämä vielä edessä.
Elämä josta kukaan ei vielä tiedä mitään.
Silloin ei juuri huolet paina eikä liikoja mietitä.

Yön yksinäiset

Onko kaikki koiraihmiset normityössä? Kasista neljään ja sillälailla? Kauheen vaikeeta kun oma treeniaika sopisi parhaiten siihen ysistä yhteentoista - joka on meille ilta, muille ilmeisesti yö. Hevosporukoissa oli paljon enemmän yötreenareita, ihmeellistä kylläkin.

Tulis jo talvi ja yövuoro. Sitä ennen pitäis kyllä tehdä vaikka mitä. Kovasti ois kivaa lähteä vaikka tekemään joku pieni koiravaellus nyt kun on vaan yksi koira. Se ois niin helppoakin. Ja kerrankin oikeesti mahdollistakin koska kaviolauma on maltillinen ja helppo. Ja koska vielä ainoa asia joka kaikessa ehkä vähän kaduttaa on se, ettei ole ehtinyt tai vaan tehnyt ja mennyt enempi karvakorvaystisten kanssa. Jos kaviokkaita ei olisi, olisin jo aikanaan pakannut kolmiokorvat autoon ja huristellut jonnekin karuun erämökkiin kauas sivistyksestä, vielä siis kauemmas kuin tämä vallitseva kotialue.

T. Yöreenien yksinäiset harrastajat


Karvalapsi

Äideille. En kuulu siihen porukkaan joka eläimistään lapsinaan puhuu, koska ei ne vaan ole 😁
mutta olettaisin että samoja tuntemuksia ne saattaa tuoda.
Huolta vatsahaavaksi asti, pohjatonta ikävää, murhetta, pakahduttavaa iloa, salaista ylpeyttä.
Loputtomasta huolehtimisesta syntyvää uupumusta, väsyä, kiukkuakin.
Perkuleen rakkaat karvakorvat.
Eiköhän nämä samat ajatukset sovi siihen kaksijalkaiseenkin.

Parasta Äitienpäivää, ennenkaikkea omalle, maailman parhaimmalle Äidille 💖


Lumijälkeä

Jeee, tiistaina oli ulkoiltavuoro! Vähän aikainen kylläkin, yövuoroa ei voita mikään. Mutta heti sen jälkeen mikä onkaan hienompaa kuin kevyt lumipeite, kipakka sää sekä jälki- ja treenipeltoa silmän kantamattomiin! Ei itikoita, ei liian kylmä, ei hapetonta. Jälkikin näkyi siinä kevyessä lumipeitteessä.

Kira oli samaa mieltä, ainakin tottiksessa. Vähän kenottaa eessä ja narunjatke vastaan, kompastuu ehkä omiin jalkoihinsa vaikka syyttääkin siitä koiraa ja koiran jalkoja, mutta muuten 👌

Palkasta pitää päästä nyt etäämmälle ja molempien kenotusta suoristettua. Siinä kotiläksyt.

Jälki ei mennyt ihan yhtä hyvin, Koiruus on siinä kuitenkin hyvä. Siinäkin tuli muikkari ettei Harmaa ole enää pentu, jälki voi olla jo pidempi 😁 Liinan paikasta se on tarkka, väistää sitä ja kampeaa vasemmalle. Muistin myös myöhemmin että se ei tykkää siitäkään jos se kulkee jalkojen välistä ylipäätään.

Mutta kaikenkaikkiaan hyvä fiilis. Kiva poppoo, kiva paikka, kiva sää, ennenkaikkea kiva koira ♡


Sporttirakki

Avattu. Nopeesti tsiikattuna paljon sisältöä. Sporttirakin eka lukemani juttu oli Toko-kokeeseen menossaKiran sisko Hukka suoritti ALOn, vieläpä vallan huisilla pisteillä! Onnea Hukkis ja Hanna, teidän HH-tiimi on erinomainen! ♥

Meidän treenit ei mennyt tänään niin hyvin. Eikä eilenkään. Tuntuu että alkaa tulla patoumia, mitä enempi treenataan. Ehkä me palataan siihen mettittyneiden ei tartte reenata - moodiin... 😏

::Edit::

Jäin koukkuun, heti. Tätä aamulla tuskailin! Me ollaan geelaririippuvaisia. Ihan tuskaa.
Pakko palkata, vai onko?

Isommat saappaat

Kun Musta lähti ja Harmaan kanssa jäätiin, mietin miten sitten. Kun ei enää ollut selustan henkistä turvaajaa. Sitä joka ei epäröinyt, ei pelännyt vaan oli ehkä vähän turhankin itsevarma. Toisinaan totuuden nimissä taasen vähän epävarmakin, mutta sitä ei kenellekään paljastettu - vaan pidettiin itsetietoisen varmaa kirometeliä ja omien huudien puolustusta yllä, ilmekään värähtämättä, kielimättä pikkuruisesta epävarmuuden hippusesta, joka vuosi vuodelta muuttui pienemmäksi.

Sitä jonka kanssa ei ollut huolta jättää Kiraa iltatoimilleen, sitä jonka kanssa ei ollut huolta hakea pimeääkin pimeämmästä syksystä kaviokaslaumaa talliin. Sitä, jonkalaista vierellä ei ollut koskaan ollut. Joka loi turvallisuuden tunteen, joka hetkeen kotona.

Kun Tara piti itsevarmasti vahtivuoroa, Kira tuli rappusille odottamaan että joku tuli ulos tarkistamaan tilanteen. Oliko vahtivuorolaisen ilmoittama tunkeilija oikeasti luvallinen vai luvaton. Tara kertoi hälytysjärjestelmäkauppureillekin suorilla sanoilla että täällä oli järjestelmät jo aktivoitu eikä kulkulupaa heille myönnetty. Kätevää. Jostain syystä meillä ei ole kauppureita vuosiin näkynyt.
Älä luota kehenkään - no paitsi kotiväkeen, mutta niitä ei lasketa, sanoi Tara.
Sitten jäätiinkin vaan me. Harmaa hiippailija ja pimeänpälyilijä. Luulisi kai kun täällä korvessa on koko ikänsä asunut, ei enää pienistä hetkahtaisi, mutta niin sitä vaan pimeässä varastojen ovia lukitessa ja sieltä painostavan pimeyden selän takana hiipiessä alkoi vilkuilla olan yli ja askeleet pidentyä, sellaisella nopeudella jotta olisi Koutsikin ihmeissään! Ja mitä teki Harmaa? No se oli tallissa, kissaa viihdyttämässä.

Metsässä lenkillä se otti peikkojen hajuja, vähän hermostuneesti niiden jäljissä risteillen, pörhistellen irokeesi pystyssä. Silloin oli hyvä siirtyä pois metsästä, pelloille. Villisika varmaan, tuumasi tuo kätevämpi osapuoli. Tiedä sitä sitten, oliko se sen parempi vaihtoehto kuin joku muu.

Mutta sitten alkoi asiat muuttua. Harmaasta kasvoi vahvempi. Kipakammat puhuritkaan talon nurkien vahvuutta koetellen eivät saaneet sitä ihan heti hermoilemaan kuten ennen. Se alkoi tulla mukaan hakemaan ponilaumaansa sisälle, sulkemaan varastojen ovia. Se kysyi portilla oliko kulkulupaa. Se alkoi kasvaa isompiin saappaisiin.

Vaihtaisin pikkusaappaat koska tahansa sille ja ottaisin isojen perintösaappaiden toisen, miksei ensimmäisenkin käyttäjän, koska tahansa takaisin, mutta kun en voi. Silloin voin vain todeta että jos jotain positiivista voi tässä asiassa olla, täytyi sen olla tämä juttu. Kira kasvoi aimo harppauksen henkisesti.

MINÄ kysyn kulkuluvat nyt! 
(Se on sitten eri asia, onko sitä vai ei ja mitä sitten tapahtuu.. 😂 )


Kiireen keskellä

Kiralta aikaa vievä ponnistuspinnistys on takana. Koko perheen tapahtuma kilpailijoita myöden. Aivan valtava työ yhden päivän takia, kuten joku sanoi. Niinpä. Pistää miettimään minkä arvoista se sitten on, mutta iloinen nuoriso ja miksei aikuisetkin, saa aina hyvälle mielelle. Te onnettomat, jotka olette luvanneet jotain isoa järjestää, tiedätte.

Tiedätte että vaikka miten ajoissa aloitat, aina myöhästyt. Aina tulee muutoksia, häviämisiä, takapakkeja, muitakin myöhäisiä. Paikkaaminen, korjaaminen ja uudelleen järjestäminen sen kaiken muun työn ja tekemisen ohella vie valtavasti aikaa ja voimavaroja. Monen eri tahon yhteen liittäminen, koska jokaisella tehtävällä on omat osaajansa. Ja silti joku klikkaa ja kuka saa haukut, vaikka miten on yrittänyt, tehnyt lukuisia (tällä hetkellä lukuisa tuntuu todella vähäpätöiseltä sanalta) ilmaisia ja miinusmerkkisiä työtunteja. Mut hei, ne kasvattaa! 😉 Joka tapauksessa, se on nyt ohi (kunnes taas) jälkitöitä lukuunottamatta. Nyt on taas enemmän aikaa sille tärkeimälle.

Harmaa joutui vähän taas paitsioon. Huomasin miten yksinäinen se oli jos ne ainoat kaksijalkaiset kaverit oli kiireisiä. Se ei ehkä sure, mutta se odottaa. Haastaa armotta koko ajan leikkiin, juoksemaan ja on kärsimätön kun hidas, tylsä kaksijalkainen ei juokse täysiä sen kanssa kilpaa. Mutta se treenaa nyt 3 x paremmin! Johtuneeko siitä että kukaan muu ei leiki. Tylsä, hidas ihminen on nyt hyödynnettävä kaikin tavoin. Se on vähän turhankin innokas toisinaan. Poikittaa, nojaa, metelöi ja mutta tekee innoissaan ja tarkkana. On selkeästi terävämpi mitä on ollut. Ehkä se tietää että tekemällä, olemalla kiireinen, voi hukuttaa ikävän hetkeksi. Ehkä se on oikeassa. Tämä hetki pitää käyttää kaikintavoin nyt täysillä hyväksi, molempien kannalta, ennen kuin muutoksia taas tulee. 

Ikävä ei kuitenkaan päästä otteestaan. Se pitää tiukasti kiinni, vetää vastaan harvinaisen varmalla otteella, arjen monissa hetkissä. Meidän yhteinen ikävä. 

"Aina kun jotain häviää, aina jotain jäljelle jää.
Aina kun tuntee ikävää, tietää, että omisti jotain tärkeää.
Ei toista voi koskaan menettää, se mitä oli, se jää."

Miten meni, omasta mielestä

"Nyt en kyllä tiedä yhtään mitä meidän pitäisi treenata."
Ihan kuin ajatuskupla pääni sisältä 😂 Nojoo, hevosihmisenä valmennuksissa tottui siihen että valmentaja antoi tehtävän jotka sitten tunnin jälkeen purettiin ja pohdittiin.

Tämä nykyinen ja edellinen, jossa on saatu olla mukana, puhuu ja pohtii, vääntää vaikka rautalangasta jos ei muuten ;) Mutta sitten oli paljon välissäkin niitä, jotka antoi vain tehtäviä, vähän korjasi ja opastikin toisinaan - mutta ei koskaan käynyt tehtäviä läpi opetuslapsiensa kanssa. Että miltä siitä ohjaajasta itsestään tuntui, jäikö joku mietityttämään. Miksi mitäkin ja niin edelleen. Ei se oikein kehitä kun ei pysty ymmärtämään ja sen kautta oppimaan.

Joo, kyllä se on oppimisen kannalta ihan hyvä puhua => Työkoiria ja koiraurheilua - Puhukaa toisillenne

Fiilistelemässä

Yöreenit pitkästä aikaan ja niin tarpeeseen. Vielä kun se toimi kaikilla tasoilla, tajuaa asian tarpeellisen, nollauttavan merkityksen pään tukkouttaville menneille viikoille.

On tyhjyyttä joka pysyy, mutta sen kanssa oppii elämään. On asioita jotka pysyy vaikka ne olisi välillä poissa. Sitten on fiiliksiä jotka tulee yhtäkkiä, hyvässä ja pahassa. Tänään hyvässä. Miten hyvä fiilis löytyikin. En tiedä mistä se tuli, miten ja miksi - mutta se toimi ja sellaista me tarvittiin, tarvitaan.

Ehkä se oli pipo (en ole pipoihmisiä, kuten tutut tietää, lippis toimii kesät talvet), ehkä se oli oikea tehtävä, ehkä se oli herkut jotka oli tarjolla pallojen ja patukoiden sijaan. Tai sitten se oli vaan tarve, kysynnän ja tarjonnan kohtaaminen. Joskus kai niidenkin on kohdattava.

Mustaa on niin ikävä ja harmaasta niin tykkään, niin paljon että molemmista halkee. Kiitos koutsi, tää tuli tarpeeseen. Toivottavasti saatiin sitä hyvää fiilistä kimpaistua takaisinkin, kantamaan taas vähän aikoihin parempiin. Ei ole helppoa ollut teilläkään, mutta hyvään fiilikseen oli nyt kyllä teilläkin aihetta.



Myötäeloa

Kun Kirasta pienempi harmaa hulmuturkki oman ihmisensä kanssa kohtaa saman tilanteen minkä olet itse elänyt kahdesti pienen isoegoisen mittarimato-mäyriksen ja isomman pinkeäpipoisen mustan kanssa, silloin on helppoa myötäelää samaa huolta ja pelkoa uudelleen. Epilepsia. Miksi se on niin yleinen nykyään. Vai onko aina ollut - tuoko some vain tapaukset lähemmäksi. En tiedä, mutta kun yksi mäyriskoira ja yksi kolmiokorva samalla sairaudella osuu samaan talouteen, antaa se ainakin uskoa enemmän ensimmäiselle vaihtoehdolle.

Samaa tahtia onneksi tieto lisääntyy, vaikkakkaan ei siitä itse asiasta, epistä. Miksi, mistä, minkätakia. Itse halusin aina ripustautua asioihin joilla ei oletettavasti edes ollut merkitystä. Annoin tiettyä öljylisää ja uskoin että se auttaa, kohtausväli on pidempi - tai sitten ei. Annoin ruuan tismalleen samaan aikaan ja uskoin että se auttaa - tai sitten ei. Annoin lääkkeen puoli tuntia ennen ruokaa ja uskoin että se auttaa - tai sitten ei. Lista oli loputon.

Kun Taralle tuli ensimmäinen juoksu epin aikana, nukuin ehkä eniten veitsenterällä ikinä. Olihan kaikki sanoneet että epikoira pitää sterkata, juoksut pahentaa tilannetta. Se oli kuitenkin pisin aika kohtausten väliin. Viimeinen epikohtaus oli tästä huomenna tasan kaksi kuukautta sitten, neljän aikaan yöllä. Se oli melko helppo kohtaus mutta jälkimainingit olivat levottomat ja pisimmät. Silloin yöllä useasti sen herättäessä mietin mikä muu nyt on hätänä.

Lokakuussa kirjoitin tämän joka oli jostain syystä jäänyt julkaisematta. Tuntui oudolta lukea sitä nyt. Kuten myös ensimmäistä epipostausta omalta osaltani, jolloin tuntui että maailma kaatuu. Pelko oli ahdistava. Kuitenkin siitä selvittiin, epistä selvittiin ja sen kanssa totuttiin elämään. Arkea muutettiin taas kiroilevan ystäväni Mustan toimesta, mutta niin se Taran kanssa meni, pienestä asti. Päivääkään yhteisestä, vaikkakin joskus haastavasta ajasta en kadu, en pois vaihtaisi, kaiken ottaisin takaisin.

Tsemppiä pienelle harmaalle ihmisineen, tekin pärjäätte kyllä. Matka Aistiin oli pitkä ja ahdistava, päivä loputon, mutta kotiinpäin tultiin jo paljon kevyemmällä mielellä. Aistissa olette hyvissä käsissä. Vertaistuki on kova sana, silloin huomaa pimeimpänäkin yönä että selkeästi valtaosa selviää epin kanssa. Se helpottaa. Tsemppiä!

Eläinlääkärin tuki

Elämää raskaampia tilanteita voi olla monenlaisia. Siinä missä toisaalla päivystyksessä haluttiin nukutettavaksi tuotu kovia kipuja kärsivä, jo lopulta itse lähtemään ehtinyt sydänvikainen vanha epileptikko (tässä kohtaa en voi olla miettimättä, että onko miten monelle muulle osunut kaksi epileptikkoa ja vielä toisen kohdalla epätavallisessa rodussa, kohdalle?) elvyttää, toisessa ohjaillaan ja tuetaan sitä vaikeinta mutta ainoaa järjellistä päätöstä.

Postilaatikosta nykyään niin harvoin löytyvä aito postikortti koskettaa aina vähän enemmän ja tämä kosketti vielä vähän enemmän pehmeän lohduttavasti, edelleen kipeää rutussa olevaa sydäntä. Kaunis ele, muistaa vielä kun matka on kuljettu loppuun, kaikki on tehty ja laskutkin maksettu. Silti jollekulle on varattu työaikaa muistaa. Se antaa mielikuvan että asiakkaista välitetään.

Onko se sitten pelkkä tunteeton mielikuvan luonti, laskelmoitu ele jolla saataisiin kovan kilpailun aikana asiakas tulemaan toistekin - vai onko se aidosti empaattinen teko, jolla halutaan kertoa että tiedämme miten surullista tämä on, et ole yksin. Ainakin se sai tunteet jälleen pintaan, lohdutti ajatuksella että Tara on se yksi tähti taivaalla joka vilkkuu punaisena ja sinisenä kimpaantuessaan, pienesti kiroillessaan, erilaisella omalla tarinallaan.

Itse uskon että Turun Eläinsairaalan väki kirjoitti ja lähetti kortin ajatuksella. Joku sinä samaisena päivänä Taran runoa kirjoittaessaan saattoi kirjoittaa useammankin runon ja ehkä muistella, ainakin oman vuoronsa kaikkia niitä omanlaisiaan koirapersoonia joista tuli tähtiä taivaalle sekä surevia, yksinäisiä omia ihmisiään, jotka kävelivät pää painuksissa ovesta ulos toisessa kädessään pelkkä panta ja hihna.


"Tähtiin on kirjoitettu niin monta tassunjälkeä, niillä kaikilla on nimensä, elämän pituinen tarinansa". ♥

Uskon tähän, koska siitä hetkestä, jolloin The most unhappy end - stoorin matka aloitettiin, sain palvelua ihmiseltä toiselle. Ystävällistä, kanssani asiaa pohtivaa palvelua, jossa ei ollut ripaustakaan pätemisen tarvetta. Tämä toistui puheluista toiseen, käynnistä toiseen. Joka kerralla koin että juuri minua itsenäni palveltiin, juuri Tara oli tärkeä ja apu siihen tarvittavaan tilanteeseen oli aina saavutettavissa. Edes päivystyksen kiire ei luonut kireää ilmapiiriä - eikä toiveille ja ajatuksille tuhahdettu ylimielisesti - vaan niitä kuuneltiin, kunnioitettiin ja niistä keskusteltiin. Joka kerta toivotettiin tsempit kuljettavana olevalle polulle ja muistutettiin että jos ongelmia tulee, olemme tervetulleita koska tahansa paikanpäälle.

Vaikka kortti oli kaunis ele, isomman kiitoksen haluan antaa siitä tuesta jonka sain liian lyhyeen mutta samalla loputtoman pitkään kolmen päivän viimeiseen matkaan Taran kanssa. Erityisesti haluan kiittää loppumatkamme eläinlääkäriä Tuulia, joka viimeisellä käynnillä kuunteli missä mennään, pui yhdessä vaihtoehtoja, ei väheksynyt yhtäkään asiaa jota pohdin, joista yritin etsiä epätoivoista toivonkipinää kuitenkin tietäen itsekin ettei niitä enää ollut. Haluan kiittää siitä selkeästä tuesta surun sumentamalle mielelle, elämää vaikeammalle päätökselle. Se tuki on uskomattoman arvokas. Se vahvisti pelkoni ja pahimman luopumisen tuskani, mutta myös rohkaisi ja varmisti, että se oli ainoa oikea järjellä tehty päätös.

Taran nukahtaessa ensin syvään rauhallisesti tuhistavaan uneen kipujen saavuttamattomiin, mieli pystyi vihdoin vähän rauhoittumaan kaikesta kerätystä ahdistuksesta. Ensimmäistä kertaa piinaavan kolmen päivän aikana tuli jollainlailla lopulta helpottunut olo. Eläimen kärsimys on sydäntä riipaisevaa katseltavaa. Silloin aina ajattelee että tekisi mitä vain jos kivun saisi pois, oloa helpotettua. Vaikka sitten sen vihonviimeisimmän kaikkein kipeimmän päätöksen. Vihdoin ei sattunut, vihdoin Tara sai levätä rauhassa, nukkua tyytyväisen näköisenä. Sen nenä heilui kuin se olisi haistellut jotain ja tassut liikkuivat kuin unessa normaalistikin juostessaan. Se näytti samalta kuin pentuna käpertyessään varaemo Tintin viereen. Samalta kuin se käpertyi isompana korvapuustille nukkumaan. Levolliselta ja rauhalliselta. Kaikki se ahdistus ja kivun peittämiseksi noussut hirveä adrenaliini oli poissa.

Sellaiselta, jota jaksoi välillä iltaisinkin katsella hetken jos toisenkin ja josta tuli hyvä, hiukan kaihoisan surullinen mieli. Ehkä se mieli tiesi etäisesti että jonain päivänä tämä samainen, sillä hetkellä hellyttävä näky, tulisi olemaan myös suruntäytteinen viimeinen hetki jolloin sileää mustaa turkkia pystyi vielä silittämään. Hetki josta ei olisi ikinä halunut päästää irti.


Yhdessä taas, pilvien päällä korvapuustilla, vierekkäin. 

Uusi ystävä

Uusia ystäviä etsimässä. Harmaa löysi toisen, erilaisen mutta ystäväksi lupautuvan. Ensin molempia vähän mietitytti, sitten 2vuotta nuorempi isompi Harmaa sanoi että leikitään! Aikansa sitä sulateltuaan pienempi, joka kuvissa näyttää aika isolta sekin, tuumasi että no mikä jottei. 

Hauskaa niillä vaikutti lopulta olevan. Teki Kiralle oikein hyvää. Tietää että koirakavereita vielä on ja saada vähän uskoa että uusiakin voi tulla ja olla. Vanha, kesällä saatu mielensolmu aukesi. Kiitos Harmaa-Tikru, joka melkein loikki kuin Tikru






Meidän Tara

Arki alkaa palautua jollainlailla koska pakko. Kira alkaa hyväksymään sen, ettei Tara odota missään. Se otti noin kolme päivää, sitten se vaan yhtäkkiä oli lähes iloinen oma itsensä. Sitä ennen se lähti yhtäkkiä innoissaan juoksemaan jonnekin, ikäänkuin odottaen että Tara olisi vastassa. Ja kun ei ollut hölmönä haisteli ilmaa ja ihmetteli. Sisälle tullessa odotti että Tara olisi oven takana, ulosmennessä juoksi häntä pystyssä kulman taakse katsomaan ja toteamaan "Ei se oo täälläkään?".
Ruoka ei oikein maistunut, nyrppimisen jälkeen piti kuitenkin mennä tarkistamaan toinenkin kuppi, muttei sitä ollutkaan. Niin ne aina tekivät, söivät ensin omat ruokansa ja sen jälkeen vaihtoivat kupeilta toiselle, jospa olisikin jotain unohtunut.

Omaa oloa helpotti vähän kun toisen olo helpottui mutta silti tiedän että sen viereltä puuttuu tärkein. Kaksijalkainen ei taaskaan ole senkäänvertaa fiksu, enemmän kuin kolme päivää on kulunut. Alkuarki oli todella hankalaa. Hevosista luopuminen ei ole näin hankalaa vaikka sekin sitä todella oli. Koira on kuitenkin enemmän läsnä kaikessa ja Tara vielä vähän enemmän. Sen puuttuminen näkyy ja tuntuu kaikessa. Heti aamulla herätessä, illalla nukkumaan mennessä. Uusista rutiineista oli vaikeaa pitää kiinni, koska ne muistutti siitä puuttuvasta osasta ja raastavasta ikävästä, iskivät tikarilla suoraan rutussa olevaan sydämeen. Taran takia arjessa oli vahva rytmi. Ruuat neljä kertaa päivässä, lääkkeet kahdesti, ajallaan.

Arjen iso osa puuttui ja sen myötä hetket tasaantuivat mutta myös ahdistivat. Yksi osa päässä ei pystynyt ymmärtämään, ei uskomaan, luopumaan ajatuksesta. Mielikuvista joita kaikki arjen asiat toivat mieleen. Yksi osa pillahti itkuun, ehkä se oli se, joka keinui rajalla hyväksyä totuus. Ja sitten vielä se kolmas, se heikoin joka ei kapinoinut vastaan, se joka on hyväksynyt elämän kulun, pakollisen pahan.

Tuntui helpottavalta tehdä jotain missä Tara ei muutenkaan ollut mukana, kuten vaikka mennä töihin pitkän sairausloman jälkeen. Oli vaikeaa jättää Kira yksin kotiin mutta helpottavaa avata työpaikan ovi ja istua koneen ääreen. Kun kone aukesi, kurkkua kuristi. Taustakuva piti vaihtaa.

Työstä oli vaikeaa saada kiinni, ajatukset harhailivat, itku ei ollut kaukana. Jossain vaiheessa tuntui että oli pakko päästä kotiin, mutta sinnikäästi ajatukset siirtämällä muuhun selvisi ensimmäisen, erillaisen työpäivän loppuun.

11.3. klo. 10. jälkeen otettu kuva.

Kira pärjäsi hyvin. Rutiinit pitivät sen raiteillaan kuten kasvattajansa uskoi. Se jäi kotiin odottamaan ja ratkesi riemusta palatessa, ihan kuten Tarakin ja Tarankin kanssa.

Sen päivien kohokohta oli Taran kanssa päästä lenkille ennen töihinlähtöä, mutta se ei osannut kelloa kuten Tara. Viimeistään kun kello nakutteli kymppiä, Tara nousi aamupäivänokosilta, venytteli ja istuskeli hetken. Sitten alkoi tuijotus. Se tuli viereen ja tuijotti, joskus työnsi pään läppärille niin että nappulat kirjoittivat mitä sattuivat. Toisinaan se ärsytti jos oli kesken jotain olevinaan tärkeää, yleensä hymyilytti. Varsinkin se tuijotus. Jos joskus venähti ja käsky kävi paikalle takaisin, tyytyi Tara kohtaloon ja meni, mutta vain pompatakseen salamana ylös mikäli pienikin vinkki uloslähdöstä nousi ilmoille. Silloin viimeistään myös Kira heräsi täyteen villitykseen JEEE ME MENNÄÄN NYT ULOS!!! 

Hirveä hundkarusellen, älämölö ja meno. Sekin toisinaan ärsytti. Ja sitten mentiin, hännät suorana ja hirveällä älämölöllä pitkin pihaa. Jos en heti mennyt samaa matkaa pihalle, kävi Tara kiroilemassa lintulaudan linnuille ja Kira odotti oven takana, koska se tiesi että kiroileminen oli rumaa. Myös ponit saivat toisinaan jo silloin omat kirometelinsä, vaikka Tara taasen tiesi, ettei niille oikeastaan saisi kiroilla, ainakaan niin paljon. Mutta se unohti että talossa oli ikkuna josta näki.

Lenkillä kaksikko oli yleensä irti koska kierrettiin omia peltoja. Joskus Tara oli kiinni jos oli jotain miksei voinut juosta kahtasataa kilpaa, vähintään sen 5 kierrosta ohi hitaan narunjatkeen.

Lumipalloaikana kaikki lumentapainen liikkuva oli ihan älyttömän hauskaa, siitä molemmilla meinasi villahousut revetä. Metsässä viipottaminen oli myös kivaa. Siellä käytiin silloin tällöin. Nyt on erityisen hyvä mieli että käytiin perjantaina ja lauantaina. Perjantaina oli hyvä päivä, kunnes tuli ilta ja kaikki alkoi mennä pieleen. Nyt antaisin mitä vain että musta naama tunkisi läppärin näytölle. Mitä vaan hundkarusellenista eteisessä. Mitä vaan kahdesta korvattomasta kahtasataa kiitävästä, elämästä kaiken ilon irti ottavasta onnellisesta sakemannista. Mitä vaan jos Harmaa saisi vierelleen Mustan.


Mutta ei saa enkä saa, vaikka mitä antaisin. Kaikella on aikansa ja jostain syystä meidän aikamme oli lyhyempi mitä piti. Jostain syystä voisin ja haluaisin juuri nyt kirjoittaa Tarasta loputtomiin. Ehkä se on joku ikävää potevan mielen oma oikku tai pelko saada kaikki muistot tarkasti ylös, ettei elämäni Mustasta unohtuisi pieninkään asia. Kuten sen kalkkarokäärmemäisesti väpättävä hännänpää jos sitä meni rapsuttamaan sen ollessa kääriytyneenä korvapuustiksi pedilleen. Tai se, miten se vähän vaivaantui em. hellyydenosoituksesta, ihan kuten varaemonsa Tintti. Ja moni muu asia, yksityiskohta ja luonteenpiirre, persoonallisuus.

Taran kasvattaja kerran sanoi että kivoja koiria on paljon mutta erikoiset, vahvat koirat jäävät erityisinä mieleen. Nyt ymmärrän sen. Kukaan ei koskaan korvaa toista, mutta toiset voivat olla samantyyppisiä kuin toiset, kuten Tintti ja Kira. Niissä on paljon samaa hyvää - joskin Tintti oli varmempi. Samantyyppistä kuin Tara ei ole eikä tule olemaan ja kaiken surun keskellä olen hirveän onnellinen että juuri Tara oli se meidän Bee Bakteeri. Kukaan toinen koira ei olisi opettanut ja antanut niin paljon ❤


En ole poissa...

Taas yksi niistä päivistä, raskaista ja pelätyistä. Ei onneksi meillä, mutta muualla. Päivistä joiden tietää olevan edessä, mutta joita ei h...