Isoja, isoja muutoksia jotka toisinaan itkettää, masentaa ja ahdistaa. Kukaan muu ei niitä puolesta tee eikä mikään muutu miksikään. Ahdistus jatkuu, syö ja nakertaa, repii selkänahasta. Kun hyppää vaikka miten pelottaa ja ahdistaa, lopulta helpottaa, on helpompi hengittää. Jotenkin nyt tuntuu, kaiken sen surun ja luovuttamisen fiiliksen perään että tää voi sittenkin toimia? Suunta, löytyikö se vihdoin? Vastasyntynyt vuosi näyttää.
Ja tiettekste mitä! Huomasin kalenterista että meidän reenit alkaa ihan just kohta pian!!! Meinattiin jo Kiran kanssa lähteä odottamaan! Voi hitsi, superkivaa! Varsinkin kaiken surun ja huolen jälkeen. Ne on niitä hetkiä kun ne hetkeksi siirtyy taakse.
Hyvää 2017 vuotta kaikille. Saa taas opetella kirjoittamaan kutosen tilalle seiskan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!