Muuta kuin koiria

Tää viikko on ollut narunjatkeelle turha ja outo. Tai kai kaikesta voi jotain oppia ettei sinällään turha, mutta outo ja turhauttava, stressaava. Loppuviikkoon mahtui jo vähän hyviäkin juttuja ja ehkä keskellekin jos oikein pinnistää.

Pää kainalossa - ilmaisu kuvaa hyvin vallitsevaa olotilaa. Horisontti keikkuu ja päänsisäinen vatupassi on rikki. Sellaista se voi joskus olla, tuntui tohtori ajattelevan. Vakavammat vatupassirikot karsittiin pois ja sen jälkeen vaan odoteltiin, odotellaan.

En tiedä mikä tilanteiden yhteensattuma tämäkin oli, kätevä isäntä nimittäin oli ensimmäisen vatupassivinksahduksen aikoihin päättänyt aloittaa talviloman seuraavasta päivästä. Käytännönongelmat oli sillä taputeltu, ponit ja koirat arkirytmineen hoidossa. Ihmeellistä, mutta elämä on. Taas opin että turha murehtiminen on melkolailla turhaa. Yllättävätkin asiat voivat näemmä itsellään siirtyä parhaiten sopiviin paikkoihin.

Kun vatupassi alkoi keikkua, pelotti. Se on oikeasti pelottava, ahdistava fiilis kun omaa kroppaa ei hallitse vaan se on holtiton. Kaikki kokeneet tietää. Jokaisella on jotain huimausta joskus mutta ne menee melko nopsasti ohi. Mutta sitten kun ei mene. Jalat kantaa, ajatus toimii mutta kaikki kaatuu koska ympärilläsi oleva maisema veti maton jalkojesi alta. Se on hurjaa.

Ekat päivät meni voimakkaiden pahanolokohtausten ja tasapainottomuuden tilassa. Tekstit hyppi, tzuumi meni edes takaisin pidemmälle katsoessa, toisinaan silmien kiinnikin ollessa. Kolmantena vähän tasottui, pystyi jo olemaan itsessään, olemisen tuska loppui. Sitten tuli turhautuminen. Jottain tars tehdä, edes sängystä pois päästä mutta kun ei päässyt - tai no avun kanssa joo, mutta omatoimisesti ei. Välillä nauratti. Niin oltiin kuin vanhuspari, toisiimme nojaten hiljaa köpöteltiin huoneesta toiseen. Välillä meinasi itkettää, sisälläkin oli tullut oltua jo monta päivää. Viimeksi näin 13vuotta sitten kun polvi sanoi morjens. Sillä välillä oli menty, joka ikinen aamu aamutalliin, joka ikinen päivä koirien kanssa ulos ja kaikkea siltä väliltä ja sen jälkeenkin. Nyt ei menty.

Kunnes hetkittäin pystyikin, ihan itse kävelemään! Pieniä, töpöttäviä, horjuvia askeleita, mutta ihan itse! Voittajafiilis! Pienistä ne ilot muodostuvat toisinaan, sellaisista asioista jotka normipäivänä aiheuttaisi vain kauhistusta, epäuskoa ja hetkellisen ajatuksen sekä sen unohtamisen. Eihän mulle nyt sellaista kohdalle osu eikä omalle kohdalle käy mielessäkään.

Oli mahtavaa päästä itse vessaan, hakemaan juotavaa ja ihan vaan katselemaan ikkunasta ulos, lintuja ja poneja. Antaa koirille ruokaa ja päästää niitä ovesta pihalle. Pystyä katsomaan telkkaria ja kirjoittamaan näppäimet sauhuten. Istumaan keittiössä. Sen vajaan tunnin, sitten tuli taas paha olo ja horisontti alkoi heilua enemmän, väsytti. Nukkuminen auttoi onneksi.

Lääkärissä oli hassu käydä, ihmiset varmaan mietti. Lääkärikin kysyi että onko olo kuin humalaisella. Siltä se varmasti näyttikin, hoipertelu. Sitten viikon kärvistelyn jälkeen pääsi vihdoin ulos! Pieni lenkki köpöteltiin hissunkissun. Suoraan eteen ei kannattanut katsoa, horisontti lähti heti heilumaan. Tiukka tuijotus alaviistoon auttoi. Sivuille ei voinut ajatella edes katsovansa liikkuessa, paikallaankin piti varovasti kääntää, muuten oli taattu kumoontuminen. Mutta pääsi jo ulos!!! Mieleen tuli huonosti liikkuvat vanhukset jotka pääsivät vain tiettyinä aikoina, harvoin ulos. Toivoin mielessäni että pääsisivät aina kun halusivat. Kyllä se piristi mieltä ja päättäväisyyttä. Kiskokoot mattoa alta, menen silti!

Vajaa tunti ulkoilua, paha olo ja hirveä väsy mutta arki alkoi silti olla lähempänä. Kätevä isäntä palasi töihin, teki valtaosan arkea valmiiksi, mutta vähän piti jo itsekin ja se on hyvä niin. Pitää olla jotain mitä oikeasti tavoitella, silloin ne hommat etenee.

Koirat eivät ole turhautuneet, kiitos kätevä isännän. Kira oppi nopeasti ulkoa tullessaan juoksemaan suoraan makkariin iloa täynnä katsomaan olinko edelleen sängynpohjalla. Sekin piristi. Kätevä isäntä totesi viikon verran aamutallia ekaa kertaa elämässään tehdessään, miten mukavaa sinne oli toisaalta mennä. Vastassa oli odottavat hyväntuuliset ponit, ei kärttyisiä asiakkaita omalla työpaikaltaan. Ponit jotka tyytyväisenä söivät sitä samaa ruokaa, jota niille joka aamu, päivä ja ilta tarjoillaan, päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Näin sitä arkea vähän ravisteltiin. Muistutettiin taas ettei mikään ole itsestäänselvyys. Arki voi muuttua varoittamatta ja ilman suurempaa draamaakin ja onneksi kuitenkin niin. Se voi näyttää että näin voi käydä eikä tämä edes ollut vielä pahimpia vaihtoehtoja, läheskään. Näyttää kätevä isännälle että joskus voi senkin arki muuttua niin että karvakorvalauma odottaa sen toimia.

Ja muistutettiin siitäkin, mitä se on kun toinen on pitkälti menossa. Joka aamu hyppää ylös ja lähtee vierestä. Joka aamupäivä ja päivä on poissa, ulkona, käyden vaan sanoja vaihtamassa. Joka iltamyöhä lähtee vielä ulos eikä jää katsomaan vaikka sitä telkkaria siihen viereen. En ole "nyhjäävää" tyyppiä itsekään, mutta silloin kun on muutoin yksin, huomasi vallan hyvin että miten paljon sitä onkaan sitten yksin.

Vaan oppiikohan näistä sitten kuitenkaan. Kaksijalkainen taitaa olla vähän hankalampi kuin tassullinen ystävänsä, joka oppii parin kerran toistosta, vaikkapa sen miten kätevä isännän kanssa voi sirkusta pitää yllä... Onneks posti toi kasan kirjoja joista voin opiskella miten taas opettaa sirkukset omaan arkeen tasoittuvaksi 😉

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!

Jälkiä pimeässä...

Kiitos kuvasta Koutsi, ihan itse pöllin ;) ... pimeät jäljestäjät. Alkaa ilta olemaan armoton, valo käy vähiin, tunnit vuorokaudessa v...