Myötäeloa

Kun Kirasta pienempi harmaa hulmuturkki oman ihmisensä kanssa kohtaa saman tilanteen minkä olet itse elänyt kahdesti pienen isoegoisen mittarimato-mäyriksen ja isomman pinkeäpipoisen mustan kanssa, silloin on helppoa myötäelää samaa huolta ja pelkoa uudelleen. Epilepsia. Miksi se on niin yleinen nykyään. Vai onko aina ollut - tuoko some vain tapaukset lähemmäksi. En tiedä, mutta kun yksi mäyriskoira ja yksi kolmiokorva samalla sairaudella osuu samaan talouteen, antaa se ainakin uskoa enemmän ensimmäiselle vaihtoehdolle.

Samaa tahtia onneksi tieto lisääntyy, vaikkakkaan ei siitä itse asiasta, epistä. Miksi, mistä, minkätakia. Itse halusin aina ripustautua asioihin joilla ei oletettavasti edes ollut merkitystä. Annoin tiettyä öljylisää ja uskoin että se auttaa, kohtausväli on pidempi - tai sitten ei. Annoin ruuan tismalleen samaan aikaan ja uskoin että se auttaa - tai sitten ei. Annoin lääkkeen puoli tuntia ennen ruokaa ja uskoin että se auttaa - tai sitten ei. Lista oli loputon.

Kun Taralle tuli ensimmäinen juoksu epin aikana, nukuin ehkä eniten veitsenterällä ikinä. Olihan kaikki sanoneet että epikoira pitää sterkata, juoksut pahentaa tilannetta. Se oli kuitenkin pisin aika kohtausten väliin. Viimeinen epikohtaus oli tästä huomenna tasan kaksi kuukautta sitten, neljän aikaan yöllä. Se oli melko helppo kohtaus mutta jälkimainingit olivat levottomat ja pisimmät. Silloin yöllä useasti sen herättäessä mietin mikä muu nyt on hätänä.

Lokakuussa kirjoitin tämän joka oli jostain syystä jäänyt julkaisematta. Tuntui oudolta lukea sitä nyt. Kuten myös ensimmäistä epipostausta omalta osaltani, jolloin tuntui että maailma kaatuu. Pelko oli ahdistava. Kuitenkin siitä selvittiin, epistä selvittiin ja sen kanssa totuttiin elämään. Arkea muutettiin taas kiroilevan ystäväni Mustan toimesta, mutta niin se Taran kanssa meni, pienestä asti. Päivääkään yhteisestä, vaikkakin joskus haastavasta ajasta en kadu, en pois vaihtaisi, kaiken ottaisin takaisin.

Tsemppiä pienelle harmaalle ihmisineen, tekin pärjäätte kyllä. Matka Aistiin oli pitkä ja ahdistava, päivä loputon, mutta kotiinpäin tultiin jo paljon kevyemmällä mielellä. Aistissa olette hyvissä käsissä. Vertaistuki on kova sana, silloin huomaa pimeimpänäkin yönä että selkeästi valtaosa selviää epin kanssa. Se helpottaa. Tsemppiä!

1 kommentti:

  1. Kiitämme myötäelämisestä, tuli ihan tippalinssiin :)

    VastaaPoista

Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!

Ikävä on musta

Facebook-muistot on koukuttavia, katsoa mitä vuosia sitten juuri tänään tapahtui. Vaan kun ne alkaa muistuttaa poismenneistä karvakorvista, ...