Penni

... on miljoonan alku. Tai sen voi antaa toisen ajatuksista. Väärä penni viep suorankii pennin. Toivottavasti on siis oikea Penni, ainakin ihan rehdisti hankittu.

Sellainen siitä tuli, hulmutukka-Pullan lapsesta. Koska kätevä isäntä uhkasi jäädä tilaan "Ei penninhyrrää" -koska pentu, tuli siitä virallisestikin hänen koiransa ja sen myötä ristimänsä. Pinni olisi ollut parempi. Tai Nasta. Tai Kerttu. Paljon enemmän potkua kuin Pennissä. Sitä nimittäin pienessä riiviössä on hyvässä ja ehkä vähän, no ei pahassa - vaan huokaisussakin. Sellaisia kai ne kaikki pienet on. Riiviöitä pehmopuvussa, nuppineulat suussa hampaiden tilalla, pieniä piruja tanssimassa päälaella. Mutta nimen keksiminen ei ole ihan helppo juttu ei.

Kira on ollut esimerkillinen sijais-isosisko. Se jaksaa leikkiä ja leikittää, ottaa piipittäen nuppineulat vastaan ja hellästi tönätä vintiötä maahan. Esitellä ison lajitoverin suuta ja tulla huolestuneena kertomaan miten sanomalehtiä on lasten huoneessa alettu lukemaan liian kovatassuisesti. Ihan kuin sitä ei kuulisi.

Mutta ei niin auvoistakaan ollut. Stressiä pukkasi Kiralle(kin). Ensin se oli kauhuissaan, ei kai tuo rääpälä jää tänne?! Sitten se alkoi huomata että senhän kanssa voisi leikkiä. Ehkä. Oli jännää ja tunteitakin nostattavaa huomata, miten se kaikki jotka Taran lähdön jälkeen oli jäänyt pois, alkoi tulla takaisin. Mutta se myös stressasi. Ehkä huomion, sen kaiken josta se oli jo hetken saanut yksin nauttia, jakaantuminen. Ylipäätään vain uusi tulokas. Kira oli levoton, naamanilme toisinaan kireä. Mielikin ylivirittynyt. Se alkoi tungeta paikkoihin joihin Tarakin, viimeisenä päivänään. Alkoi narunjatkeenkin stressitaso ja tunteet nousta pintaan.

Onko se kipeä, onko sillä joku hätä? Ei se vaikuta kipeältä, tosin ei juuri Tarakaan, ennen viimeistä päiväänsä. Miksei ne voi vaan sanoa, helpottaisi kaikkien elämää. Kaikki oli kuitenkin muutoin hyvin, yöt meni rauhassa nukkuessa (Kiran osilta ainakin), ruoka maistui (ahneus alkoi palaamaan vähitellen - Kirahan on ollut aina ahne, mutta Taran lähdettyä ruoka on mennyt närppimällä) ja pentua haastettiin leikkiin pallo suussa örisemällä ja tönimällä. Ulos lähteissä alkoi sama hundkarusellen kuin joskus aikaa ennen varjon häviämistä.

Aikaa. Kyllä se tästä.

Huomenna alkaa arki ja se ahdistaa, juuri nyt ja viime yönä ihan tolkuttomasti. Kun on aina tottunut olemaan ulkona ja liikkumaan - 10 vuotta toimistotöitä voi olla... Ahdistavaa. Talviloma on nyt lusittu, tässä vaiheessa kesää. Kertonee sekin jotain. Toisaalta nyt näitä töitä on niin vähän että aikaa muille töille on enemmän, mutta ehkä se vähäkin alkaa sitten jo kallistua mielummin sinne olemattomiin.

Mielummin sitä olisi omissa töissä ja koirien parissa. No, toivotaan että Pennissä on miljoonan alku ja voisi pian tehdä sitä omaa unelmaduunia, johon ikäänkuin se koulutuskin on opiskeltu, yli 20vuoden takaa.

Ahdistaa muuten pienesti myös tämä blogialusta, tänne on niin vaikea lisätä kuvia ja käyttää kännykällä. Ehkä Pennin myötä voisi etsiä uusia tuulia senkin tiimoilta. Kuvia olisi iso kasa nyt kännykkäkameroiden ihmeaikana.

Kauralastu

50g margariinia
2dl kaurahiutaleita
1tl leivinjauhetta
1rkl vehnäjauhoja
1dl sokeria
1 muna

Ainekset maailman parhaaseen kauralastuun, sanoo Kotikokki.net.

Tai sitten vaan yhdistetään yksi komea uros "Veeti" ja kaunis hulmutukkanarttu "Pulla" ja saadaan jälleen maailman paras Kauralastu, sekä muutama muukin herkkuleivonnainen ;)


Tervetuloa perheeseen Pullan ja Veetin Kauralapsi. Rohkea, tomera, mukautuvainen ja jumalattoman ahne.

Pitkään ajatuksissa kohoteltu, lopulta nopeasti valmiiksi paistunut ajatus, joka toistaiseksi maistuu maailman parhaalta kauralastulta ;)


Kun ajatus ikävöi, mieli kapinoi

Kun todellisuus lakkaa olemasta sellaisena kuin se on ollut, mutta mieli ei suostu. Ajatus ikävöi, pitää olleesta sinnikkäästi kiinni. Silloin voi piipahtaa vierailulla siellä, jossa kaikki joskus vielä kohdataan. Jossa ollaan yhdessä taas, vailla murheita ja painavia mietteitä.

Kuvitelmaa, mielikuvia mutta jotain niin todellistakin. 

Vielä kuitenkin toinen katsoo tulosuuntaan ja hoputtaa palaamaan. Yksi jää, muiden jo edeltä menneiden kanssa. Metsien musta susi, villisielu, varjelusenkelini. 

4.3. olin sopinut treffit koiravalokuvaajan kanssa, halusin Kirasta ja Tarasta hienot, laadukkaat kuvat sekä kuvan, jossa olisin niiden kanssa yhdessä, muistoksi. Sellaista ei vielä ollut. Siirsin kuvausta kuitenkin eteenpäin. Viikko alunperin sovitusta päivästä oli meidän viimeinen yhteinen, lähes vielä normaali päivä. Seuraavana päivänä Tara oli jo siirtynyt metsiin, jossa nyt piipahdamme, kun ikävä oikein yltyy kovaksi.


Dorota Kudyba

Narunjatke BH:sta läpi

Epätodellista! Beehoo tehty! Ei oo todellista!!!

Läpihuutojuttu - no ei kyllä todellakaan ollut! Ihan hirveetä oli! Ja jännää kertoimella miljoona! Jesta. Mutta se oli mukavaa etten ollut ollenkaan ainoa joka hermoromahduksen partaalla pyöri. Jotenkin lohdutti ja rohkaisi.

Mehän tai siis minähän en ole ennen kisoissa koiran kanssa käynyt, eikä kai tuo Kirakaan yksinään. Mätsäreitä ei nyt tässä kohden lasketa. Eipä ollut hajuakaan todellisuudesta, mitä tapahtuu kun parkkikselle kulkupelin kaarsin. Suunnitelma oli kyllä ja niitähän voi olla. Eri asia sitten onko niillä todellisuuden kanssa mitään tekoa.

Autoja oli rivissä paljon mikä ei yhtään rauhoittanut mieltä. Kipitin kohti määränpäätä ilmoittautumaan ja kyselemään lisätietoja. Ilmo vastaanotettu, muistin jopa kirjan ja rokotuskortin, tulostin vielä kuitinkin varmuudeksi maksusta. Sain kilpakirjan (oooooh.... Siinä se nyt oli, vaikka sitten hylsylläkin!) harakanvarpailla hermostuksissani täytettäväksi. Seuraava suunnitelma oli lähteä käymään kävelyllä ja vaikka vähän palloilla ja nostattaa fiilistä kylmästä hiestä hilpeään tunnelmaan. Oli. Todellisuus oli kuitenkin se, että puoli tuntia paikalle ennen H-hetkeä ei tähän riittänyt.

Vieressä seisova henkilö tuumasi yhtäkkiä ettei ollut tuntea ja mielessäni ajattelin että noniin, tiukasti salassa pitämäni koeyritys oli vuotanut jostain ja paikalle oli kerääntynyt  kansanhuveja katsomaan tullut tuttu joukkue. Onneksi ei. Vieressä oleva oli tuttu yötreeneistä ja samalla ajatuskannalla liikkeellä. Huh.

Kello oli jo sen verran että väki kutsuttiin koolle kuulemaan miten homma etenee. Se oli hyvä, tuomarista tuli hyvä fiilis, jämpti mutta asiallinen. Sitten arvottiin numerot. Olin varma että ykkönen tai kakkonen pätkähtäisi, vaan kerrankin Onnetar tuli puolelleni Akuankan sijaan, huomasi kai että pyörtyy vielä tuo raukka jos ei nyt vähän puututa paremmalla peliin. Numero viisi oli ja on onnennumeroni tästä lähin. Kutosen sai yötreenikaveri rotutoverin kera, sekin rauhoitti nanosekunnin verran mieltä.

Seuraavaksi koirien tarkastus sirun luvun muodossa. Kiraa hippasen ahdisti kun vieras tuli kumarassa kummallisella jättisuurennuslasin näköisellä härvelillä skannaamaan, eikä sirua meinannut ensin edes löytyä, mutta lopulta piippasi kuitenkin jostain pannan alta.

Koira autoon ja katsomaan ekan parin piinaa. Sitten oli seuraavien vuoro, tässä kohden käytin Kiraa pienellä kävelyllä, sain sen autoon ja parkkikselta tähyillessäni kuului kentältä kovempiäänistä käskyttämistä. Toinen koira oli lähtenyt paikkamakuulta odotusvuorosta toisen luo, eikä niin ystävällisin aikein. Homma kuitenkin saatiin hallintaan mutta koirakot keskeyttivät. Tämä taasen aiheutti sen että meidän vuoro tuli lennosta. Ei tunnelman nostatusta eikä viime hetken virittelyä. Sinne vaan kylmiltään tuomarin luokse parina istumaan ja esittäytymään. Kiraa kiinnosti aikalailla moni muukin asia siinä hetkessä kuin vaikkapa vetää pikku paritanssit BH:n muodossa...

Me on niin hävitty tää peli - pyöri mielessä. Pari lähti paikkamakuuseen (Ohjaaja oli jo etukäteen fiksusti edellisen koirakon episodin tiimoilta ilmoittanut että JOS näin käy, hänen koira EI ole yhtään vihamielinen vaan leikkiseuraa kyselemässä.)

Aloitukseen siis ja eikun surmansuuhun. Olin varma että jännityksessä unohtaisin vielä koko kaavion, mutta ei. Ainoastaan lähtörasti meinasi kokoajan hukkua ja jonninverran alavireessä homma mentiin läpi, mutta kaikki toimi! Seuruut, pysähdykset, täyskäännökset, istumiset ja maahanmenot. Kaikki meni kertalaakista! Jopa luoksetulo toimi niin hyvin kuin se meillä vain voi toimia - tuli, suoraan eteen istumaan ja siitä käskystä sivulle!!! Aivan huisia! Harjoituksissahan näin ei ollut tapahtunut vaan pientä omaa ehdotusta, kuten vaikka suoraan sivulle kiertoa tms. Oli puitu jonkinkin verran kotosalla kenraaleissa. Lisäksi vielä nuori ja innokas parimme lähti tänne käskystäni tulemaan sekin, mutten hetkeäkään oikeastaan ehtinyt huolestua, olin varma että koira oli silti täysin hänen käskynsä alla, ja niinhän se heti vetikin iikkarit kuullessaan oman ihmisensä käskyn heti perään. Ei aiheuttanut meille mitään.

Sitten vielä se ehkä eka- tai tokapahin, paikkamakuu toisen suorituksen ajaksi. Häiriöllähän ei oltu tätä päästy ties koska harjoittelemaan eikä koskaan muutamaa minuuttia kauemmin. Tässä kohden itse sitten kaavion tuntuessa hyvältä innostuksissani kämmäsin ja käskin koiran maahan ennen tuomarin lupaa. Eikun ylös ja luvalla uudelleen maahan sekä eteenpäin huolestunein mielin.

Pari lähti suorittamaan ja ilman apparia jouduin hiukan kurkkimaan olkani yli. Siellä se makasi. Ja makasi. Ihan loppuun asti! Ei ole sanoja kuvaamaan sitä helpotuksen tunnetta joka tuli, kun sain luvan siirtyä takaisin Kiran luo.

Sitten arvostelut. En ollut edelleenkään varma, mietin kokoajan että varmasti tein itse jotain virheitä joista rokotetaan vielä. Erinomainen, erinomainen, erinomainen. Ainoa huomautus tuli hieman matalasta vietistä, tuomari toivoi enemmän potkua suoritukseen mutta muutoin oli ilmeisestikin tyytyväinen. En oikein meinannut sisäistää kuulemaani, aploodien ihmetyttäessä Kiraakin tuomion "Hyväksytty" - kuuluessa. Hirveä jännä ja nyt se oli tehty. Vuosien välttely oli kohdattu ja selätetty. Toki vielä kaupunkiosuus voisi saada aikaan jotain erikoista hylsyyn asti, mutten silti osannut sitä enää jännätä siinä määrin ollenkaan kuin tottiskaaviota. HUH. HUHHUHUHUH!

Myös pikkumusta parimme pääsi läpi ja oikeinkin niin, hänhän oli vasta vajaa kaksi vanha ja teki erinomaisen mallikelpoisen suorituksen ihan vielä junioriksi.

Yllätyshyökkäyksen kohteeksi joutunut koira sai parikseen kokeneen toisen ulkopuolisen koiran ohjaajineen ja uuden mahdollisuuden tehdä kokeensa rauhassa. Vaatii kyllä sekin jotain että koira tuollaisesta noin nopeasti pystyy toipumaan ja tekemään hyväksytyn suorituksen, ja näinhän tämä kaksikko teki!

Kaupunkiosuudelle lähti siis neljä kuudesta. Letkalla mentiin kaupan parkkiselle jossa kaupunkiosuus tehtiin yksitellen. Ihmisryhmän läpi, pysähtyen niitä näitä diipaillen. Kiralla oli kiiru, maalainen kaupungissa. Hölkkääjät ja pyöräilijä kellonsa kanssa, auton startti ja ovien pauke ei aiheuttanut kiirelle poikkeusta. Ohi menevä koira nostatti tukan pystyyn muttei muuta. Tolpannokkaan jäi kun oli kerran pakko, istumaan ja odottamaan. Ohi kulkeva koirakko ei aiheuttanut odotuksessa muutoksia.

Kiireestä sai huomautuksen ja pystytukasta myös, ei muuta, toinenkin osio hyväksytty. Aivan mahtia. Eipä sitä oikein tiennyt miten olisi ollut. Niin kauan suunniteltu, jännätty ja ihmetelty, oli ohi. Tehty ja vielä niin onnistuneesti. On se huippukoira. Tosta vaan vihellellen luotsasi epäilevän eerikansa läpi kokeesta. Mun ikioma Harmaa ❤

Kuva: Ona (Kiits! Ees yksi todistusaineisto! ;) 



Ikävä on musta

Facebook-muistot on koukuttavia, katsoa mitä vuosia sitten juuri tänään tapahtui. Vaan kun ne alkaa muistuttaa poismenneistä karvakorvista, ...