Ensilumi

Pennin ja ainakin ymmärtääkseni Varsinais-Suomen. Toinen tuntui olevan hyvinkin innoissaan... Kun ensijärkytykseltään selvisi ;) Olihan se selkeästi outo ja arvelluttava, mutta sitten kun asian jossain määrin hokasi, alkoi riemu revetä. Aurasi kuonolla ja kiukutteli, murisi ja pärisi itsekseen. Juoksi miljoonaa ja leikki Kiran kanssa. Nyt sekin sitten on korkattu, eka talvi alkaneeksi. .. Tai ainkin hetkellisesti. Niin kai tuo taas sulaa pois, lauantaina sataa vettä. Sellaista se elämä on.









Pikkusynttärit

Päivän paras hetki? Aamukahvi aamutallin jälkeen, koirut nukkuu lähellä. Ehdottomasti. Aina ollut ja tulee olemaan ❤

Penni täytti eilen puoli vuotta. Puolet ensimmäisesti vuodesta tuli täyteen. Aika menee hirveän äkkiä, hyvässä ja pahassa. Kesästä syksyyn. Ekat kuralätäköt on rallateltu, lehtien perässä juostu. Sieniä kielletty syömästä, omenoita puun alta varasteltu. Kylmät talvesta kertovat tuulet pörhistäneet harmaata karvaa...

Penni on meidän eka kesäpentu. Tai no ei ihan sittenkään. Nipsu The Mäyris oli, mutta se oli mäyris, eri kastissa. Tara ja Kira syyspentuja, puoli vuotta tuli talvella täyteen. Koitan usein muistella minkälaisia Musta ja Harmaa olivat puoli vuotiaina. Tara opetteli kiroilemaan, Kira rakasti ihan kaikkea ja kaikkia. Penni on taas omanlaisensa. Kaikki ovat olleet, näin jälkeenpäin ajatellen ihan hyvässä mielessä. Kaikkine hyvine ja hankaline juttuineen. Rakkaita. Hirveän rakkaita. Ja sellainen on Penni Pentuinenkin. Penni, joka on jo pian melkein markka. Miniraha, miljoonan alku. Penni Menninkäinen.


Synttäriä vietettiin jälkipellolla. Alkuun taas vähän jänskätti, mutta melko nopsaan tilanne oli selkeästi helpompi kuin viimeksi. Samanmittainen jälki, samalla systeemillä. Hyvin lähti, vähän kiiruulla ja muutaman kerran kääntyi ulos jäljeltä. Saatiin tähän hyvät vinkit koittaa sisäistää asiaa paremmin, nyt kun vielä ehkä jonkinaikaa on sulaa ja nurtsit käytettävissä.

Kaksi Pelto-Petoa puksutteli omat jälkensä hienosti, kokemuksen syvällä nenänuuskaisulla. Mielenkiintoista oli myös nähdä miten voimakkaasti ohjaajan hetkeksi harmistunut tunnetila vaikutti koiraan. Koira oli tekemässä oikein, ohjaajalla pieni epäuskon hetki koiraan... Siitä sitten se itsensä manaaminen joka koirassa sai aikaan selkeä hämilleenmenon. Siinä on kova itsekurin paikka jottei mene manailemaan koiran läsnäollessa omia töppejään, niinhän sitä luonnollisesti tekee, heti kun sen hokaa. Ja koira sitten ottaa siitäkin syyt niskoilleen. Kirakin on niin herkka koirapersoona että menee ihan kipsiin, lähes kenen tahansa manailusta. Oli se sitten poni tai narunjatke itse - naapurin kissa, ihan sama. Jälkeenpäin sitten voikin suomia ja syyllistää itseään, vaikka näin blogissa "MÄÄ OON NIIN HUANO!!!" -masennuksessa kieriskellen... 😩🙈😬

Mutta siihen en Pennin synttäripäivänä suostunut itse lähtemään, koska Penni oli 💓 Olen kieriskellyt syyllisyyden tunnoissa, koska huoli sosiaalistamisesta on vellonut matkapahoinvoinnin tavoin. Pelko siitä, minkälainen metsittynyt hiippailija siitä tulee, koska mukaan ei kaikkeen vaan ole voinut ottaa niin paljon kuin olisin halunnut, niin paljon kuin Kira oli.

Mutta jäljen jälkeen Penniskä huili (ja karjui) autossa hetken, muiden puksuttaessa jälkiään, ja sitten pääsi uudestaan ulos. Tällä kertaa se ei yrittänyt tunkea autoon takaisin vaan jäi leikkimään auton vierestä bongaamallaan eväsrasialla. Vaihdettiin eväsrasia patukkaan ja leikkihän se! Koutsinkin kanssa! Voi että tuli hyvä fiilis! (Vaikka puruote olikin sormille menevä ja sai opastusta parempaan. Ja ihan sivuhuomautuksena sen verran on kyllä pakko kommentoida, että kyllä se allekirjoittaneenkin sormille tulee... 👀)

Sitten siirryttiin kaikessa rauhassa autoon ja ajeltiin kotiin. Hyvä fiilis 👌 Kiitos asianosaiset!




Pennistö jäi kotiin huilaamaan, kun Kira lähti tarkkailemaan poninuorisoa radalle. Ei tarvinnut olla huolissaan, kuin ehkä vähän siitä, että mukana olo olikin paljon rajatumpaa mitä piti koska alueella pyörii mustat aluelylleröt.

😈 😈😈😈😈😈😈😈😈😈😈😈😈😈

Ei vaan mahdu ymmärtämään, miksi tuollaisellakin alueella tietyt koirat saa olla irti. Miten hyvä paikka se olisi ottaa koiruus mukaan hengailemaan, mutta miten tylsää sitten on pitää se koko 3-4h autossa möllöttämässä, koska aluelylleröt... 

Eikä siinä vielä kaikki, nämä lyllikset katsoivat aiheelliseksi vielä nostaa palkkaa touhuistaan ja varastaa ponien porkkanat! Mikä röyhkeys! Olisi vähän napakampi koiruus kuin Kira, olisi voinut tulla pieni keskustelu siitä, keneltä sitä palkkaa tullaan rosvoamaan...  Hittolainen. 

En ole poissa...

Taas yksi niistä päivistä, raskaista ja pelätyistä. Ei onneksi meillä, mutta muualla. Päivistä joiden tietää olevan edessä, mutta joita ei halua ajatella, vaikka ne toisinaan hiipivät raskaina varjoina mieleen muistuttamaan olevansa edessä. Päivistä jotka ovat niitä varjopuolia, peikkoja, pahimpia koko asiassa. Päivistä joihin ei oikein ole sanoja, on vain tunteita jotka tulevat pintaan. Päivistä, jota vastaan saamme sen kaiken hyvän, parhaimman.

Päivistä joita joskus vielä voi muistella hyvillä muistoilla. Tintin kohdalla jo hyvin pystyy - Taran ei. Viime yönä näin unta Mustasta. Ikävä on tällä kertaa poikkeuksellinen, ikävä, jonkalaista en tiennyt olevankaan ja se nousee aina pintaan erikoisvahvana, näinä aikoina.

Jaksamisia The Koutsi ❤

"Se, mitä olimme, olemme nyt. Se, mitä meillä oli, on edelleen.
Yhteinen menneisyys, lähtemättömästi läsnä.
Kun siis kuljet metsässä, jossa kuljimme yhdessä ja etsit aurinkoiselta pientareelta varjoani, kun pysähdyt kukkulalle katselemaan kaukaisuuteen ja kädelläsi etsit tapasi mukaan minua etkä enää löydä ja tunnet surun hiipivän sydämeesi ole hiljaa. Sulje silmät. Hengitä.
Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.
En ole poissa, kuljen mukanasi, aina sinussa."


Tintti - The Koira - Koira jonka silloin tarvitsin.

Vieraalla maaperällä

Penni Menninkäinen pakkasi eskarireppunsa ja lähti kouluun. Jälkikouluun. Vieraalle maaperälle, oikean open oppiin. Pennistä tuli kertaheitolla niin iso, että se myös ensimmäisen kerran hyppäsi kyselemättä ja kertomatta ihan itse autoon. Kamalaa miten ne kasvaa isoiksi nopeaan... 👀

Matka meni hyvin, Postafen auttaa. Lisäksi on hyvä ettei se tunnu aiheuttavan mitään sivuoireita, väsymystä tai sen sellaista. Pikkuneiti suhtautui alkuun rauhallisesti ja jäi autoonkin odottelemaan nätisti jäljentekoa. Sitten kun oma jälki jäi muhimaan ja yksi jälkipuksutin lähti hommiin, repesi sukkahousut. Hirveä meteli...

Hiljeni se jossain vaiheessa ja sitten tulikin oma vuoro. Voihan sentään miten pieni oli Penni ja suuri maailma. Vähän jänskätti, vieras ope ja vieras maaperä. Hiippailtiin kuitenkin jäljelle ja alku imi ihan kohtalaisesti. Sitten jänskätys otti voiton ja häiriöt vei mennessään. Meno oli katkonaista mutta riitti ruokapurkille asti, jonka sisältö sitten hävisikin sekunnissa kitusiin. Tiesin että jännitystä saattaisi olla ilmassa, mutta ylläri oli jotta noin paljon..

Autoon rauhoittumaan (ja reuhoamaan) kun vielä kolmas kokenut konkari veti otsalampun valokeilassa oman jäljen. Tämän jälkeen otin pentusen ulos. Alku oli levotonta mutta vähitellen eskarilainen rauhoittui, meni moikkaamaan kaksijalkaisia ja malttoi jopa keskittyä pieneen tottisteluunkin!

Kävi vielä muovitetut kanttipaalit vieressä pelottelemaan heiluvilla ja rapisevilla muoviluiskillaan, siitäkin piti pörhistellä mutta yllätti rohkeasti vetämällä Narunjatkeensakin perässään mennessään reippaasti paalien kapeaan väliin tarkistamaan tilannetta!

Summasummaarum, vaikka alku oli huono ja vähän mietitytti moinen epävarmuus, loppu oli oikein hyvä, penneli rauhallinen ja reipas ja päällimmäiseksi jäi hyvä fiilis! Apua tullaan tarvitsemaan, se mantra, jota hokee että seuraavan pennun kanssa ei sitten tee niin ja noin, osoittautui taas ihan turhaksi. Tämä Kolikkoinen kun sattuu olemaan aivan erilainen kuin Kira, Tara tai Tiina. Siinä on kihakkuutta enemmän kuin Kirassa tai Tiinassa, se on päättäväisempi kuin Kira, mutta pehmeämpi ja enemmän ihmisen koira kuin Tara. No, haastetta olla pitää ja onneksi meillä on The Koutsi! ❤


Penni vai tuhat.

"Jos kävelet tiellä, ja ohitsesi ajaa polkupyöräilijä, joka heiluttaa tuhannen euron seteliä ja huutaa sinulle että saat setelin jos saat pyörän kiinni, on melko todennäköistä, että yrität juoksuaskelin tavoittaa pyörää. Jos sitten ajatellaan, että vieressäsi kävelee toinen ihminen, joka pyrkii siihen että et kiinnitä huomiota pyöräilijään ja antaa sinulle 5 sentin kolikon jokaisesta kontaktista, jonka tähän taluttajaasi otat – kuinka todennäköistä on että katsot mielummin taluttajaasi kuin yrität jahdata ohi kulkevaa pyörää? Entä auttaako tähän se, että harjoittelet taluttajasi katsomista 10 000 kertaa, ja saat jokaisesta toistosta 5 sentin kolikon? Tai se, että taluttajasi syytää sinulle viisi senttisiä kiihtyvällä tahdilla pyörän ajaessa ohitse. Ei välttämättä.

Entä siis jos tilanne käännettäisiinkin sellaiseksi, että joka kerran kun tuhannen euron seteliä heiluttava pyöräilijä viuhahtaisi ohitsesi, saisitkin taluttajaltasi 1100 euroa kun katsotkin häntä etkä lähde jahtaamaan pyöräilijää? Voisiko olla niin, että houkutus rynnätä setelipyörän perään ei olisikaan niin suuri, jos saat taluttajasi katsomisesta parempaa tai vähintään samanarvoista palkkaa kuin pyörän jahtaamisesta? Ehkäpä pyöräilijän ohiviuhahtelu olisikin kohta sinulle merkki siitä, että taluttajan kanssa on jälleen alkamassa melkoiset rahakekkerit, etkä kokisi enää lainkaan tarvetta poistua hänen läheltään."

Lähde: Koirakouluverkossa

Niin. Meillä on Pennin kanssa tämä vaihe menossa. Ymmärsin pointin. En vain vielä tiedä paljon se 1100e. on.




Ikävä on musta

Facebook-muistot on koukuttavia, katsoa mitä vuosia sitten juuri tänään tapahtui. Vaan kun ne alkaa muistuttaa poismenneistä karvakorvista, ...