Superlaji

Lahjattomat treenaa! -Sanos Kira ja ilmaisi 1-hajut neljässä piilossa vimpalla NW-kurssilla!

Töpselikärsä nappasi heti ekan hajupiilon pikkiriikkisestä mustasta tarrasta, mustasta tuolista. Itse ohjaaja kun olisi kiikarit melkein tarvinnut että olisi tarran edes nähnyt.

Toinen piilo oli "tiiliseinä" ja pienen kovaäänisen tuhinan jälkeen haju paikallistui. Ihan huisia, sanoi  myös Kira ja oli ihan liekeissä! Kolmas oli pikkiriikkinen vanutuppo matossa, löytyi. Neljäs olikin jo vaikea. Piilossa oli enemmän kaikkea, tuolia, roskiksia ja muita esteitä. Pari roskista oli käännetty ympäri ja niissä oli puolessa välin reikiä. Kira lähti tehokkaasti ja tarkkaan etsimään, jumittui vähän roskikseen muttei jäänyt koska ei merkattu. Etsi ja ilmaisi jo turhaantumista pienesti, pyysin jatkamaan. Siinä kohden hajukoutsi sanoi että kyllä se tietää missä haju on. Sitten tiesin minäkin; Siinä roskiksessa...

Hitsiläinen. Olisi pitänyt merkata ja palkata vaikkakin ilmaisukohta ollutkaan ihan 100%. Meni Kira vielä kerran uusiksi mutta paljon innottomammin. Pääsin kuitenkin palkkaamaan hajulla ja toivon ettei ekan kerran ohjaajien hudeilla olisi kovin isoa osaa motivaation suhteen joka taasen oli lähtenyt jo laskuvireeseen. Ilmeisesti haju tuli roskiksen alareunasta, viileän lattian tasolta. Näin sen ilmaisi myös kokeneempi nenäkoira. Vähän harmitti, niin hyvää työtä ja vimpan palkkaus meni mönkään. Toivon että Kiran hippusen laskenut vire kieli vain jo pientä väsymystä eikä tympeää mieltä löydön oikea-aikaisesta palkkaamattomuudesta.

Mut ai että se on taitava! Ja erityisesti siksi, ettei me oltu treenattu kotona yhtään yhdelläkään kerralla! Enkä ole tästä ylpeä vaan hävettää tunnustaa, mutta toisaalta nyt päätin etten kasaa siitä enää syyllisyyttäkään, koska Kira treenaa ihan täysillä harjoituksissa ilman kotitreenejäkin. Treenataan kotona tietysti kun ehditään ja nyt on pakkokin kun ohjatut jäi väliin, mutta treenataan sitten kun ehditään, ilman ressiä.

Hyvä laji on kyllä tämä, ohjaajakin saa vaan olla ja pysyä hiljaa.



 

Voihan nenä

Nouswörk. Pitkään haudottu ja lopulta startattu. Kun on aina töissä ja varsinkin illat, ei paljon mitään jää jäljelle, tai ole tarjolla, mihin mukaan voisi hypätä. Onneksi joku keksii joskus jotain vähän massasta poikkeavaa, kuten vaikkapa aamukurssit.

Vähän irvistellen ilmoittauduttiin mukaan (hinta - vaikka yksityisyrittäjän paineissa heruu sitä ymmärrystä hintoihin nykyään selkeästi vähän eri tavoin kuin ennen. Hinta koska kulut. Tietysti joku raja silti pitää olla.) Nyt on 3/5 käyty, yksi jouduttiin jättämään väliin ja Kira oli silti yllärihyvä! Me ei (tätäkään) kovasti ehditä kotona treenata ja mm. hajun ylöspäin nosto on.. No, jäänyt.

Tällä kertaa metallimagneettipurkki paukautettiin kuitenkin jo pöydän jalkaan vähän ylemmäs ja se meinasi olla liian kova juttu. Kira kyllä haki ja etsi nenä tuhisten mutta meni sitten vaan topakasti maahan ja lievän kysymysmerkin leijaillessa päänsä yläpuolella kyseli että mitäs, tehtäiskö jotain.

Vaan kyllä se sen sitten löysi parin tauon jälkeen. Sitten laitettiinkin jo pieni haju-tarralappu tuolin istuimen reunaan kiinni. Ajattelin että ei sentään, tätä se ei osaa kyllä vielä millään. Arvatkaa miten kävi.

Hetken aikaa haki, hetken oli ihan lähellä ja sitten näytti että tossa haisee! Ihan huisia, oikeasti olin ihan tosi yllättynyt ja pilvissä! Lisäksi kerrankin sain kehut koska PASSIIVINEN ohjaaja! Hahaa! Siitäkin voi kulkaa joskus olla hyötyä että vaan kerrot koiralle duunin ja sitten vaan seisot ja olet, ihan hiljaa ja paikallasi! Ehkä tää on niin meidän laji! ;)

Joo. Sellainen. Ryhmässä on myös kaksi nuorta uroskoiraa sekä yksi, pieni (ehkä uros?) ja pitää kyllä sanoa että taas sain vahvistusta sille, miksi vain ja aina narttuja. Oikein vähän säälitti näiden nuorien urosten ohjaajat kun pojilla ei ollut mielessä kuin koiramaailman hajujen haku. Ei niitä välillä olisi voinut vähempää kiinnostaa nouswörkkailu. Toisaalta myös kovin nuoria. Itse ehkä vähän laiskana ohjaajana en kantaisi murhetta jos ei kiirettä johonkin. Nää oppii itsellään kun ne vaan saa vähän ikää ;)

Tämä pienin koira ohjaajinen on taas ihan proo. Koira tekee ihan kuin olisi aina tehnyt. Lisäksi on ihailtavaa miten pienistä merkeistä tekee ja miten hiljaa ohjaaja käskyt antaa ja muutenkin puhuu. Kaipa ne pääsääntöisesti joo kuulee, juttujen mukaankin.

Parasta antia on ollut saada tietysti ne alkuopit, mutta myös seurata eri koiria. Kyllä, mä luulen että me Kiran kanssa tykätään.

Ootan yövuoroja niin paljon. Tottista, nouswörkkiä, rallytokoa... Lisäksi haaveilen pikku-Harmaan opinahjon jatkosta. Se on niin hitsin pätevä. Ja kihakka. Se tekee niin satasella, hetken. Ihan kuten Tara. Kirassa ei ollenkaan ole sitä samaa... Säpinää. Kirakin innoissaan tekee, tarjoaa itse jne. (Kätevä isäntä kerran sanoi että se on yks torvisoittokunta joka pelmahtaa sekunnissa paikalle pilleineen ja jänisräikkineen... 😂) Penni on niin toisenlainen. Mutta sitten se on myös pieni ja sellainen kristallilasinen. Sellainen joka voi hajota säpäleiksi milloin tahansa. Se on äärettömän ahdistavaa. Se on taas ontunut takapolveaan ja etujalkaansa. Operoinut lääkäri lohdutti että tokkopa se säpäleinä on, polvi voi kuulemma aaltoilla kivulla noin. Silti taas Previcoxit. Se masentaa ja huolestuttaa koska Penni on niin 👌

Mutta jos yövuoroihin niin Pennikin sitten. Aloitetaan melkein niinkuin alusta. Meillä ei ole kiire minnekään. Erityisesti ei Pennin kanssa. Meille jokainen viikko, kuukausi ja erityisesti vuosi on ihan super iso juttu.




Pieniä, hyviä hetkiä

”Etkö sä vieläkään ymmärrä? Ei kyse ole päivien määrästä, tai siitä kuinka hienoja ne on. Kyse on hetkistä! Elämä on hetkistä tehty. Niitä hetkiä ei oo loputtomiin… siksi.. niihin kantsii pysähtyä.

Mä oon koko ikäni koittanut saada sut downshiftaamaan. Töniny sun puhelinta, tunkenu kuonoo sun ja tietokoneen väliin, tuonu sulle leluja ja tehny aivan kaiken mitä koira vaan voi. Että sä pysähtyisit hetkeksi kaiken kiireen keskellä. Mihin teillä ihmisillä on kiire? Jos aina on kiire jostakin jonnekin, niin ei milloinkaan ole perillä. Perillä, se on tässä ja nyt.
"Ei elämä oo isoja, hienoja päiviä, se on pieniä hyviä hetkiä."
Mikään ei oo niin tärkeää kuin pienet hetket. Niissä on elämän onni. Pitää pysähtyä nuuskimaan tuulta, haistella tuoksuja, kulkea sinne tänne eikä jostakin johonkin. Pitää poiketa polulta, etsiä etsimien ilosta, saada hepulit lumesta ja iloita pienistä jutuista. Hetkistä, on onnellisuus tehty."

- Triplan Frick, pilvipäivitys

Näin se on. Siinä se oli, ihan kaikki elämänviisaus. Vanha koirat tietävät.

Vanhoilla koirilla on hallussaan salaisia asiakirjoja.

Vanhat koirat tietävät tarkoin milloin puut kuolevat, milloin hullu peukalo painaa nappia.
Vanhat koirat tietävät grammalleen miten paljon ikävää yhteen iltaan mahtuu, ja miksi.

Vanhat koirat osaavat ennustaa jokaisen kyyneleen ja suurinta salaisuuttaan ne varjelevat tarkoin alakuloisessa hännässään, ne tietävät tarkoin milloin on taas vedenpaisumuksen aika.

Vanhat koirat ovat raivostuttavia.
"Vanhat koirat tietävät ihmisten asioista enemmän kuin ihmiset itse. Eivätkä suostu puhumaan. Katsovat vain säälivästi."

- Tommy Tabermann

Elä hetkessä
Tintti, 10.4.1999 - 03.10.2012

Ajattele enemmän...

... tee vähemmän. Kuulostaa hyvältä, mutta...

Voi myös syödä motivaation. Se hetki kun kaikki alkaa tuntua liian vaikealta. Liekö ne pari hernettä alkaneet taas ylikuormittua siellä pään sisällä eivätkä enää vaan sisäistä kaikkea tietotulvaa. Se on vähän harmittavaista ja saa aikaan ärsyyntymisen ja tympääntymisen. Ilo ja hauskuus lähtee lätkimään. Ei hyvä.

Tämä ajatus ahdistus, jonka olen tavannut viimeksi kun vielä joitakin vuosia sitten hevoseni selässä kouluvalmennuksissa keikuin. "Tee näin, älä tee noin, vahdi sitä, tue täältä, nosta tuolta, aseta tuonne..." - johti tilanteeseen "Teenkö nyt oikein, meneeköhän tämä nyt niin kuin piti, mitä se nyt tekee, mitä minä teen, miksi se tekee noin, onkohan se kipeä jostain, vaadinko liikaa, pyydänkö liian vähän, miten se menikään, mitä piti tehdä..." Se hauskuus mitä ennen oli, oli häviämässä liian ajattelun alle.

Äh. Ei tästä mitään tule, antaa olla höntsäillään vaan sitten pitkin ohjin maastossa. >:(  Ai niin, eihän niitä maastojakaan enää ole. Olkoot sitten koko touhu ja tästä poiki ensimmäiset; Annetaan hyvään, parempaan ylläpitokotiin pieni rautias silmäterä. -ilmot. No, ei sitä kotiakaan löytynyt ja silmäterälle oli isommilla voimilla suurempia suunnitelmia, se otettiin kokonaan pois maallisista murheistani ja siirrettiin kipeäksi sydämeen, silmäterästä tuli pegasos.

Eli varsin kurjasti loppui se "Ajattele enemmän, tee vähemmän" -klisee. Ymmärrän kyllä ajatuksen pointin ja me tehdäänkin jo tosi hyvin vähemmän! ;) mutta kun ajatukset alkaa mennä liian painaviksi...

Tämä painava alkuperäinen synkkä ajatus hiipi jostain takavasemmalta herneiden kimppuun kun oltiin viettämässä Ressulaisten kivaa rallytoko-päivää Toisenlainen -koirakoulussa. Oikeasti odotin tätä, se oli meille sellaista vaihtelua ja vastatukea arkeen, sellaista, jossa saan ajatukset pois omista murheista edes hetkeksi, edes joskus. Hevos- tai ponirintamalla on taas ollut aika raskasta aikaa, sitä ja tätä ongelmaa ja kasa vastoinkäymisiä, painavia ajatuksia. Koirat vie ajatukset niistä pois sen yhden hetken ajan 24h./vrk:sta.

Rallytokon vetäjä Jaana oli mukava, porukka oli mukava ja päivä oli oikeasti pohjimmiltaan tosi kiva. Se ajoi juuri sen asian mitä toivoin, ne arjen ajatukset pois mutta se toi jostain syystä painavia ajatuksia myös tilalle. Niitä jota ei kovasti arjen ulkopuolelle enää kaipaisi.

Kira oli ihan yllärin super, vaikka me metsitytään täällä kauheen hyvin. Vähän ajatukset harhaili, mutta niinhän ne teki mullakin. "Älä vaadi 100% jos et itsekään anna". Se on minusta erinomainen ajatus. Toisten tekemistä oli taas tosi mielenkiintoista seurata, varsinkin meidän Ressulaisten vetäjän ja koiransa yhteistyötä. Sitä olisi voinut seurata vaikka miten kauan. Koirassa oli virtaa ja nopeutta uskomaton määrä (bortsu). Ohjaajansa oli taasen kadehdittavan rauhallinen, tasainen ja korjasi tilanteet niin taitavasti ohimennen ettei kukaan virheisiin edes kiinnittänyt huomiota.

Enkä edes tiedä miten rallytokosta voi saada noinkin painavia ajatuksia itselleen aikaan, ehkä se oikeasti juonsi jostain ihan muusta asianhaarasta. Miten hankalaa se koiran opettaminen voi olla - ja kun ne oikeesti on kuitenkin ihan fiksuja ja me ohjaajat niitä kämmäreitä. Vaan syyllistetäänkö me ehkä itseämme vähän liikaa? Kaatuuko aina koko maailma siitä ohjaajan kämmistä? Joka paikassa joka tapauksessa aina tuodaan esiin sitä, miten ohjaaja on huono ja ohjaaja tekee ne virheet. Varmaan joo, mutta kuuluuko niihin jäädä rypemään? Ne ajatukset kumpuaa meistä ihan itsestään, luulisin. Nytkin vetäjä tuumasi "Hyvin sujui, vaikka ohjaaja olikin vähän huolissaan tehtävistä..." Niin. Sellaiseksi tässä on muodostunut, on kaikesta vähän huolissaan ja miettii enemmän kuin tekee. Onneksi Kira on kuitenkin tehdessään enempi intona kuin huolissaan. Se on sitten kaikesta muusta vähän huolissaan. Tunnetilathan siirtyy koiraan? Jos me ollaan kokoajan huolissaan ja kämmärifiiliksellä, eikö nekin tartu siihen koiraan? Kellä sit enää on kivaa?

Tai ollaan vaan joo kämmäreitä, mutta voisko sitä asiaa ajatella enempi sitten niin, että no nyt tein kämmin mutta kukaan ei vielä kai kuollut eikä kovasti kärsinytkään, jatketaan eteenpäin uudelleen yrittämällä eikä jäädä kepittämään ja syyllistämään itseämme? Eihän se koirakaan sitä tee, ainakaan jos sillä on hauskaa. Voitaisko mekin? Voitaisko mekin taas ottaa oppia ja mallia siitä koirasta? Jättää se analysointi vähän vähemmälle ja ajatella hetki mitä meidän pitäisi tehdä ja jatkaa eteenpäin, eikä jäädä märehtimään tehtyjä? Voisko joku pitää sellaisen kurssin? Positiivisen ohjaajan ohjauskurssin? Heti kun ohjaaja meinaa jäädä miettimään ja märehtimään tekemisiään, voisi sanoa että joojoo, mutta ei nyt jaksa, tehdääs taas jotain kivaa! Eikä siltti tartte häslätä. Ainakaan paljon. Sekään ei ole hyvä, pointti pitää olla.

Sellasta, turhanpäivästä.
Ps. Miks kukaan ei enää kirjoita mitään?



Hyvää matkaa..

... Eppu-Setä. Ei parempaa pentujen oppisetää ole olemassakaan. Koiraväki ymmärtää toisen luopumisen tuskan. Se saa katsomaan omia pelonsekaisin kurkkua kuristavin tuntein, kunpa ne pysyisivät vielä vuosia, kymmeniä, loppuelämän, sen oman verran.

Se saa tuntemaan suurta myötätuntoa, tarvetta yrittää löytää järkeviä, lohduttavia sanoja, joita ei kuitenkaan oikein löydä eikä ole. Se saa muistamaan sen oman kipeän luopumisen tuskan, pienesti repimään sitä haavaa joka vähän jo ehti arpeutua, muttei koskaan parantua. Riipiviä, raskaita muistoja luopumisen tuskasta.

Hyvää matkaa Eppu-Setä, vie Taralle, jota juuri nyt on taas ihan pohjaton ikävä, terveisiä. Penni olisi sinua vielä tarvinnut, koitetaan keksiä nyt muuta. Kirasta opetit neutraalin ja rohkeamman, kulkemaan pienenä rappusia ja kohtaamaan toisia koiria. Pennin kanssa pääsit jo hyvään alkuun, kerroit tyynesti ettei voisi vähempää kiinnostaa nuoren kiihkomielisen pikkuneidin pätemiset ja uhomiset. Toimit tukena ja turvana kohdata koiranpennun maailmaa. Ei sinunkaan aikasi olisi vielä ollut, mutta nyt se vain oli, keneltäkään kyselemättä.

Eikä Eppu Setä ole ainoa matkaan lähtevä, luopumisen tuskaa on enemmän. Taas lohduttavat sanat on hakusessa muttei edelleenkään löydettävissä. Taas sydän on syrjällään omia katsellessa.

Koiraväki ymmärtää ja tietää.

"Those we love, don’t go away.
They walk beside us every day.
Unseen, unheard, but always near.
Still loved, still missed and very dear"

Näin se on.

Jaksamisia ❤

Kel onni on...

... sen kätkekööt. Äläkä siis paukuttele henkseleitäsi miten kaikki on hyvin.

Pitäisihän sen jo hittolainen sentään tietää. Älä ainakaan sano tai kirjoita että kaikki on hyvin.

Penni ontuu. Taaaas jälleen kerran. Ehkä sen sadannen tai tuhannen, tiedä häntä.

Miten kauan voi sanoa "Se on vaan panosteiittia, älä siitä murehdi, se menee kyllä ohi." Niinhän ne kuvatkin kertoi. Sehän kuvattiin kyllä, jopa kahdesti, mutta ei taidettu kuvata kynnenkärjestä lavanpäähän asti. Eikä kyllä olisi kauhean rohkea fiilis niihin lisäkuviin nyt lähteäkään.

Mikä on tämän tarkoitus? Miksi tuo pieni otus ei tervettä elämää meinaa saada.


Harmaata ja tasaista

Silloin elämä on hyvää. Se on harmaata ja tasaista, soljuvaa, mölinää, jupinaa, örinää. Meteliä johon omat ajatukset hukkuu. Leikkimistä, juoksemista, kissan kyöräämistä. Kaikki on hyvin. Miten helpottava, onnellinen hyvä tunne se voi ollakaan. Kiralla oli kaikki niin hyvin kuin olla voi.

Se leikkii ja touhuu taas kuten joskus nuorempana Taran kanssa. Se haastaa Penniä leikkiin, vie sen lelut ja tekee sidostesukkakestää -testejä Pennin kanssa leluilla. Se treenaa pienissä pätkissä ihan huippuhyvin.


Se on iloinen, energinen, hyvävointisen näköinen ja -oloinen, ihan kuin parempi Aistin keikan jälkeen. Joskus mietin että voiko pikku päivähuppeli (eläinlääkärin toimesta siis) rentouttaa niin totaallisesti että mahdollisesti joku pieni kiputila laukeaisi. Tara kuvattiin aikanaan epämääräisen ontuman takia ja löytyihän sieltä luultavasti syytkin, mutta se ontuma loppui siihen päiväkänniin. Sen jälkeen se ei enää ontunut. Kira on jotenkin paljon liikkuvaisempi ja rennompi kuin Aistiin mennessä. Olisiko sillä sittenkin voinut olla joku... Juttu, joka helppasi syvässä unessa, koko koiran rentoutuessa? En tiedä mutta parempi näin.


Penni. Penni on ♡.

Tykkään siitä niin paljon. Se on särmä, siinä on potkua ja rohkeutta, terävyyttä ja tekemisen meininki. Se on sinnikäs ja sisukas.

Se on pieni kainaloon väkisin tunkeva, läheisyyttä hakeva, äärikiltti ja helppo, tottelevainen ilopilleri. Siinä on ääripäät samassa paketissa. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta tykkään siitä, paljon. Niinkuin näistä kaikista, aina. Tietysti.

Ei uskoisi että Penni meinasi kuihtua pois reilu puoli vuotta sitten. Nyt se on topakka pikku Harmaa, kärpästen herratar. Liikkuu toistaiseksi puhtaasti *kopkop* ja voi pahoin edelleen autossa yäkkäillen ilman oksulääkettä...


Tunnetko koirasi

Liioittelenko? Muka? Jos koiraa on hoidettu 7kk ja oireet palaa edelleen, voiko silloin liioitella? Olenko saanut saman vainoharhan koirien kanssa, jota podin varmasti puolet ajasta hevosten kanssa?
"Ontuuko se? Onko se epäpuhdas? Nyt se varmasti ontuu taas sitä vanhaa vammaa. Se ei olekaan parantunut. Onkohan tässä nyt jotain vikaa, ihan kuin vähän tahmea olisi..."
Sellaista se oli hevosten kanssa. Tosin niissä sitten usein olikin jotain. Ainakin jotain mitä ei saatu koskaan selville. Nyt tässä on silmiä räpäyttämättä seurattu Penniä. Onko se eepee? Liikuukohan jotenkin oudosti... Ei, ei kertakaikkiaan mitään huomattavaa kunnes... Kunnes se sitten alkoi ontua jälleen kerran etujalkaa. Mutta nyt on kaikki hyvin. Juuri nyt, tällä hetkellä, maanantai yössä. Tai oikeastaan jo tiistain puolella. Penni nukkuu. Se oli tänään toista kertaa irti pitkän remmikauden jälkeen. Se sai leikkiä pihalla ihan irti ja voi että miten iloinen voi pentu olla. Pentu se on vieläkin jos kysytään. Se on varmaan aina pentu, ainakin niin kauan kun se selkeästi on pentu. Pieni, iloinen Harmaa. Se heitti korvat taakse ja meni kippuraan, juoksi ympäri pihaa virne naamallaan. Niin se teki viimeksi viime talvena, silloin kun oli vielä lunta. Kamalan pitkä aika, kieltää pentua leikkimästä. Julmaa.

Huomenna mennään hierojalle. Penni-raukka, stressin paikka. Se on niin metsittynyt. Sekin harmittaa. Ja polvessakin on pieni patti. Peukalonpään kokoinen. Ei ole aina ollut, on vasta tullut, ennen tätä päivää kylläkin.

Alkuperäiseen aiheeseen takaisin; Kira siis ei ole parantunut häntähalvauksestaan kokonaan. Asia sai kohtuuttoman suuret mittasuhteet, kuten aina kaikki saa FB:ssa, kun ihmettelin voisiko joku muu aiheuttaa häntähalvausta, olisiko joku muu kokenut samaa.

Yksi viilenevä helleilta tein jäljen pitkästä aikaa. Vähän uhkarohkean jäljen tauon päälle, mutta kun makupaloja oli vähän ja jälki houkutteli. Ihan tynkää ei viitsinyt tehdä joten tehtiin jälki hyvin vähillä napuilla. Suoraa ja pari kulmaa, pallo palkaksi. Niinhän se sen ajeli, vaikka nappuja ei montaa ollutkaan. Löysi kyllä pallon vaikka vähän yksi kulma meni pitkäksi. Oli ihan tyyni ilta ja silti niinkuin aina, Kira ajautui vasemmalle. Mikä senkin tekee?

No, päästiin palkalle ja vähän leikittiin. Ihan vähän vaan. Pari niiaavaa vastavetoa Kiralta ja häntä tipahti. Ei nyt sentään irti asti mutta ihan veltoksi. Se vaan roikkuin kuin narulla kiinnitetty. Löysänä ja hervottomana. Ei vaikuttanut kivuliaalta mutta vire laski vähän, kyllä sen huomasi. Itse hännänheiluttajassakin siis. Voi hitto. Juuri jälkeä ennen olin tuumannut ääneen mitä kiva kun tuntui että koira on vihdoin kunnossa. Olihan se ollut kun ei oltu mitään tehty joka aiheuttaisi painetta takaosalle.

Eipä siihen sitten paljoa tarvittu. Tästä sitten kyselin siellä FBssä, josko jollain muulla tällaista häntähalvausta. Väärin muotoilin, olisi pitänyt kertoa kaikki. Takapään tasapainohäiriöt, hyvin lieviä, mutta niitä miksi hierojalle ja fyssarille aikanaan mentiin 7kk sitten. Yritin mutta turhahan se on FB:ssa mitään enää sitten yrittää kun peli on avattu. Kukaan ei näe kuin tietyn asian ja kaikki vastaavat siihen.

Tasapainohorjahtelua toisinaan sivusuunnassa, joskus ja jouluna. Ja joita seuraa sitten viimeistään häntähalvaus, jos jotain tehdään missä takaosa rasittuu. Joskus kuulee varpaiden *raaaaps* äänen. Varpaat osuu maahan eikä jalka nouse ylös liikkeessä. Harvinaista mutta mieleen jäävää.

Olenko hysteerinen kun mennään keskiviikkona taas Aistiin. Voiko se vieläkin olla ohimenevää vaikkei ole 7kk aikana mennyt vaikka on hoidettu ja seurattu. Voiko se olla sivuseikka johon taas liikaa takerrun. Enkö muka tunne koiraani? Onko muka vaistot ja fyssarikin väärässä hoputtaessaan tutkimuksiin?

Voihan se olla. "Äh, katso nyt sitä koiraa, ei se näytä kipuilevalta, se leikkiikin" Niinhän se tekee. Vaan niin teki Tarakin 12h ennen kun siitä tuli suojelusenkeli. Samaan aikaan jolloin sen piti olla jo aivan järkyttävän kipeä. Kira ei ole niin kova luu kuin Tara, mutta Tara opetti kivun piilottamisesta jotain joka meni ihon alle ja pysyy siellä. Sellaista jonka muistaa kipeästi aina kun aihetta on. Sellaista joka pitää varpaillaan ja mietteliäänä, varmasti myös vähän hysteerisenä ja yliampuvanakin. Kunhan ei vaan koskaan enää tarvitsisi sitä tilannetta uudelleen elää, järkyttävää kipua jonka joko adrealiini tai kipushokki sumentaa, kuten pienelle punaiselle hevoselleni kaksi vuotta sitten kävi. Se odotti poissaolevan tyynesti lupaa lähteä kurkien ja etelätuulen matkaan, kivuissa jotka olisivat pian hoitaneet luvan jos ei olisi ehditty vähän ennen. Silti sitä aina jää itseään soimaamaan että liian myöhään. Pitäisi ymmärtää jo aiemmin vaikka eläinlääkärit eivät ymmärtäneet.

Pitkästä aikaa Kira ja Penni leikki tänään keskenään. Hirveä älämölö ja möyhtääminen. Ei kai se hirveän kipeä voi olla, ei niin kipeä ainakaan kuin Tara, mutta sittenpähän tiedän. Tiedän voidaanko treenata edes jotain. Tiedän mitä oikeasti tulee välttää ja mitä tehdä enemmän. Uskallan jumppauttaa ja uittaa. Uskallan taas hengittää ja olla olematta niin huolissaan.

Ajattelin että Penni olisi voinut tulla mukaan, samalla iskulla molemmat kun kerran taas mennään. Jälkikontrolliin joka kuuluu polvioperaation hintaan. Laitoin viestiä joskos Laura ehtisi jossain välissä päivää kurkata, sitä pattia. "Laura ei ole enää täällä töissä" -vastattiin. Niinpä tietysti. Eikä se toinenkaan leikkaava ortopedi, kuin maanantaisin.

Taas joutuu ajamaan jonnekin muualle jos tarve tulee. On se kumma. Enää ei pysyvää eläinlääkärisuhdetta löydä. Se olisi kuitenkin ihan kaiken A ja O toimivalle eläimen hoito- ja kunnossapitoedellytykselle. Eläin pitää oppia tuntemaan edes jossain määrin ja se ei tapahdu edes vuoden potilassuhteella, saatika sitten kahden kerran, jolloin voit saman tohtorin saada kiinni.

Milloin koirienkin terveenä ja hengissä pitämisestä tuli näin hankalaa...

Onnea Taikapennelit!


Kira

Yhteen sanaan kiteytettynä, 
kaikki tärkeimmät adjektiivini.

Tänään kuusi vuotta - vähintään toiset samanmoiset on vielä jäljellä, siitä ei tingitä.
Kiitos kasvattajalle tästä maanpäällisestä parhaasta ystävästä, onnea taikapennelit! 


Kesä 2018

Huh hellettä, miten ootte pärjänneet? Lämpöhalvaukset, sinilevät, käärmeenpuremat... Oisko siinä koirien top 10 kolme ekaa.

Lämpöhalvaukset, koiran ulkoilutukset ja treenit. 
Aamulla ja yöllä. Me on kyllä käyty pikku pisulenkit tekemässä siinä 12 maissakin koska rutiinit. Sitten ne nukkuu taas rauhassa. No, rauhas ja rauhas, mut jotain sinne päin, illan alkuun asti. Pennissä nään potentiaalisen lämpöhalvausuhrin, vähän kuten Tarassakin. Tarahan sellaisen sai ja sen jälkeen kyllä oppi olemaan varovampi, enempi huolissaan.

FB:ssa kiertää pari iät ja ajat koiria pitäneiden videoita, joissa lämpis iskee salakavalasti vaikka ei ole edes kovin kuuma. Oiskohan se kuumien päivien elimistön rasitus joka siellä pohjalla on taakkana tai koiran korvien väli? Voisiko jompi kumpi niistä edesauttaa? Tai sitten vaan tulee kun on tullakseen. Tässä nyt kuitenkin pari hyvää kirjoitusta aiheesta; Kirjoitus nro 1 ja kirjoitus nro 2. Nää on oikeesti hyviä, ei sellaista diipadaapaa, kuten moni, joihin voi olla muutamalla lauseella piilotettuna ihan todellisen asian pointti.

Sinilevä.
Tää on vieraampi kuin lämpis. Ehkä koska en itsekään välitä hakeutua uimarannoille jossa ihmisiä on kuin sillit suolassa. Meren lähellä olisi kesällä ihan parasta olla, vaikka merta vähän pelkäänkin sen kaikessa mahtavuudessaan. Mutta pienet, ahtaat hiekkamontut, kiitos ei. Olisi hirveen kivaa viedä koiruuksia uimaan mutta koska ei tiedä minne saa oikeasti mennä, missä ei ole lasinsirpaleita, käärmeitä, sillit suolassa koiria, sinilevää... Se on jäänyt. Luulen että koirien uimahallit on se, minne suunnataan.

Välillä kyllä pistää pohtimaan onko nää kaikki vaan median ja tiettyjen ketjujen  aiheuttamaa hysteriaa. Toisaalta en pitänyt sitä lämpöhalvaustakaan kovin kohdalle osuvana, kunnes.
Sinilevä (miksi se on sinilevä kun se on ihan vihreää?) testi on helppo tehdä, juomalasiin vaan vettä ja odottelet tunnin paahtavassa helteessä. Tunnin päästä jos pinnassa on vihertävää / kellertävää hiukkasta, on vedessä sinilevää. Ja muutenhan sitten median mukaan se koira kuolee jos siinä sinileväisessä vedessä ui, koska ne ei osaa uida juomatta vettä. Viimeistään sitten turkkiaan nuollessaan saavat levää kitusiinsa ja taas kuolee. Tai sitten ei. Mut pelotteena kyllä toimii aika hyvin, en ainakaan riskiä halua ottaa jos ja kun ei ole pakko.

Kyyt
Täällä on ollut niitä tosi vähän. Kun kaksi samana päivänä osui eteen, ihan koirien eteen molemmat, ajattelin että jätän tämän käärmeenpesän. Ilmeisesti kuivuus ajaa ne enemmän pihoille etsimään vettä.

Niin ja PUNKIT! Ampiaiset ja mitä, kyllähän näitä riittää. Siinä ne perustelut sille, miksi talvi on niin paljon parempi. Penni viihdyttää itseään tylsän elämänsä kanssa kärpäsillä. Välillä ne sitten onkin vähän isompia ja vihaisempia... Nyt se jostain syystä toisinaan pihalla pomppaa metrin ilmaan jos maassa möngertää joku öttiäinen. Samaan aikaan sekunnin jäljessä oma sydän tekee saman liikkeen kurkkuun, koska luulen aina että käärme, pistävä öttiäinen tai muu vastaava koiria syövä otus.

Kyllä vaan tää nyt vois jo loppua. Kuivuus ja kuuma. On ihan kohtuutonta heittää talvi-ihmisen riesaksi nämä kaikki kesän tuomat viholliset yhdellä kertaa. Hermoja se kiristää. Ja kun tähän vielä lisätään Pennin jo valmiiksi pienellä kauhulla ja ilolla odotetun 6vkon sairasloman päättäjäiset, tilassa jossa se ontuu nyt toista etujalkaansa, hermoja todellakin kiristää. Nyt juuri tässä hetkessä kaikki tuntuu taas melko turhalta.

Kiitos kesä 2018, tulet jäämään mieliimme epämiellyttävänä, mutta ehkä sitten taas lopulta pykälän vahvistaneena. 2017 kesä oli parempi. Se oli täynnä uutta ja toivoa.


Haasteet opettaa

Ja kasvattaa. Mikään ei opeta paremmin kuin haasteet. Helpon kanssa on helppoa olla. Se, ottaako haasteen vastaan, on eri asia ja varmasti on myös haasteita joiden kanssa on ymmärrettävä antaa periksi. Se taas ei ole luovuttamista vaan järkeä.

Kun ja jos haasteesta ottaa kiinni, alkaa oppi. Kullanarvoinen oppi ja pitkä tie joka kasvattaa kärsivällisyyttä ja saa voiton tunteen aivan pikkiriikkisestäkin edistymisestä. Sellaisesta joita muut eivät edes huomaa, koska eivät tiedä. Ja ne jotka eivät tiedä, tietävät omasta mielestään kuitenkin aina parhaiten. Eivät ne tiedä, koska eivät näe.

"No eihän tuo nyt paha ole" -sanoi moni, joka Taraa vanhempana näki. Ei ole, ollut. Enää. Ne eivät ymmärtäneet sitä työtä joka taustalla tehtiin. Ne eivät nähneet sitä hidasta edistymistä, eivätkä sitä, miten Tara opetti lukemaan koiraa, jatkuvasti, ennakoivasti. Ne eivät nähneet sitä luottamusta joka syntyi. Ne eivät nähneet sitä luottamusta joka oli - koska se näytti siltä että "Sehän on ihan ookoo."

Ne jotka näki Taran pentuna, toivottivat onnea pelkoagren kanssa. Minä en koskaan nähnyt ongelmakoiraa (no ehkä hetkellisesti mielessäni silloin kun se repi kolmannen kerran eteisen kiinteät lattiamatot irti..) - vaan ehkä vähän suuremman haasteen omiin taitoihin verrattuna, jonka kanssa elettiin yhdessä. Omanlaisensa persoonan, maailman luotettavimman omanlaisensa parhaan, kiroilevan ystävän.

Haasteen joka toisinaan aiheutti syviä huokauksia, epätoivon- ja epäonnistumisen tunteita, haasteen jonka kanssa luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. Pitkiä pohdintoja jotka laittoivat miettimään mitä teki niin pahasti väärin, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Ymmärrystä yhteisestä polusta, joka oli korvaamattoman arvokas, monessa mielessä. Se opetti paljon enemmänkin kuin lukemaan koiraa. Se opetti myös lukemaan ihmisiä, jälleen uudella tavalla.

Salaa ylpeydestä pakahtuvan tunteen kun onnistuttiin tilanteessa, jota etukäteen puntaroit. Maltilliset "Sitten kun sä täytät 10vuotta, me näytetään The Koutsille The kentällä, miten paras koira oot!". Vitsailuja 10vuotis-BH:sta. Se 101% omistautuminen siihen hetkeen, täysillä tekemisen palo oli uskomatonta. Ja se luotettavuus. Siksi me pärjättiin. Jos Tara olisi ollut vähääkään epäluotettava, olisi omat taidot varmasti loppuneet kesken. Mutta se ei ollut. Se luotti omiinsa ja siihen ettei joudu mahdottoman eteen yksin ja me kotiväkenä luotimme siihen. Minä luotin - vaikka usein olin valmiina ja varuillani, jos... Mutta jos, sitä ei ollut eikä tullut. Opin luottamaan ja tietämään.

Mikään ei myös jätä sen suurempaa tyhjyyttä, kuin haaste, joka yhtäkkiä häviää.

Hyvä kirjoitus aiheesta =>  Älä vertaa itseäsi muihin. Itse tiedät. Luota, opi ja ole onnellinen siitä pienestäkin edistymisestä. Se hankalaltakin tuntuva haaste on valtavan arvokas, nyt ja tulevaisuudessa.


Toipilaselämää

Kaks viikkoa sitten torstaina tultiin kotiin varsin kipeän ja surkean Pikku-Harmaan kanssa. Kira oli portin takana ja ei tyypilliseen tapaansa hihhuloinut meidän tullessakaan. Se oli hiljaa ja ihmetteli. Penni oli levoton ja kipeä. Polvi sattui. Lääkäriltä oltiin kuitenkin saatu nippu Tramaleja mukaan ohjeistuksena käyttää kovaan kipuun. Hirvitti koska niin moni oli niistä kertonut vaikka mitä tarinoita. Muutenkaan en tykkää lääkkeitä eläimille enkä itsellenikään tuupata, koska toisinaan niistä tuntuu tulevan vain lisäharmia. Saatika sitten joku omiin maailmoihin vievä opioidi...

Vaan ei auttanut kuin kokeilla ja toivoa parasta. Nappia naamariin eikä se sitten kauaa vienytkään kun levottomasta, surkeasta pikku kanankoivesta tuli tuijotteleva, haahuileva höntti. Kätevä isäntäkin tuumasi että jos ei olisi oma tuttu pikku Penni, olisi saattanut käydä mielessä kaulurin lisäksi kuonokoppaa miettiä...

Yö meni sitten tuijotellessa seiniä, ollen kaulurin kanssa jumissa jossain seinässä ja toisinaan tuijotimme toisiamme nenät vastakkain lampunvarjostimen sisällä toisiamme. Aamuyön tunneilla molemmat sitten vedettiin jo sikeästi hirsiä kun Kätevä isäntä lähti töihin. Kirakin, ihan hiljaa omalla pedillään. Nukuin pari yötä Pennilässä, Kira vartioi jo toista yötä koiraportin takana. Tramalia ei enää tarvittu, Previcox-nappi riitti. Toka päivä leikkauksesta jalka oli jo samoin mukana menossa kuin toinenkin.

Kauluria pidettiin pois aina kun itse oltiin hollilla ja kiltisti Penni antoi polven olla. Sidetaitos haavanpäältä poistettiin parin päivän kuluttua, mutta se olikin isompi juttu. Se oli maailmanloppu! Öljyllä sitten reunat irti niistä kohdin missä oli napakammin irti, ja niinhän se helposti irtosikin itsellään parin tunnin kuluttua. Haava oli siisti ja tällä hetkellä jo parantunut kokonaan. Kipulääkitys loppui pari päivää sitten, (miten paljon pelkäsinkin ettei 3kk suolisto-ongelmien kanssa taistellut koiruus kestä parin vkon kipulääkitystä, mutta kesti, Previcoxin ainakin!) toistaiseksi kaikki ok. Nyt saadaan aloittaa liikkuminen (Penni huom! Nyt..) 5min. / pv, lisäten 5min/pv 4vkon ajan.

Kyllä tää tästä.

*Muoks* Ja näemmä tää oli vähän edellisen toistoa, pitäs varmaan aatella vähän enempi mitä kirjoittaa, sitten kun joskus kirjoittaa.... 😬


Missä mennään

Hävettävän vähän tulee kirjoitettua kyllä tänne enää vaikka kyllä sitä juttua pukkaisi. Elämää OC-koiran kanssa, taas uudenlaista, ennen kokematonta. Tähystyoperaatio Aistissa tehty, pieni rustopala poistettu ja sairaslomaa vietellään. Ei saa liikkua - tai no se on sama asia kuin ei saa hyppiä, juosta, pomppia jne., 2vkoa. Ja sitten vielä sama litania, mutta saa kävellä 5min. päivä lisäten 5min. / pv. 4vko:n ajan.

Onko ohjetta noudatettu, noin Pennin näkökulmasta... Mitäs luulette. Ei mikään nuori, aktiivinen koira noudata ko. neuvoja. Miksi edes tällaisia ohjeita annetaan, miksei voi vaan kirjata että älä päästä irti, pidä remmissä, älä lenkitä ja koita pärjätä, tsemppiä!

Kahden viikon kipulääkekuuri loppui eilen, tänään ei enää illalla oteta nappia. Huomisesta saa kävellä remmissä hillitysti 5min. No mutta hyvinhän meillä on mennyt. Suolisto kesti operaation ja kipulääkkeet (Previcox, jota ei meinaa saada mistään, onneksi oli jemmassa Pennin edelliseltä käynniltä ja jo etukäteen toimivaksi sille todettu) Ei vatsa priima ole, mutta tilanteeseen ja menneisyyteen nähden melkein on.

Penni käyttää jalkaa normaalisti, haavat parani hyvin, polvi ei tunnu vaivaavan. Niin ja hei! Nivelrikkoa ei vielä ole! Toistaiseksi siis hyvin kaikki! Silti on vaikeaa olla miettimättä elämää vaikka puolen vuoden päähän. Mitä siellä odottaa. Ja miten hukkaan aika on mennyt. No, onhan meillä aikaa. Parikin vuotta tehdään vähän enemmän töitä ja Penni on vasta kolme. Pitää vaan mennä sinne ruohonjuuritasolle, teinikoira-ala-asteelle.

Tänään käytiin THE Kentän parkkiksella ihmettelemässä. Päivän tavoite oli saada molemmat olemaan autossa melko hiljaa toisen ollessa ulkopuolella ja ottamaan edes vähän kontaktia siihen autokuskiin. Done. Se onnistui. Vaikka tätä tehtäisiin nyt seuraava puoli vuotta, jotain pientä aina lisäten, olisi sekin jo jotain eikä kuitenkaan olisi jalan päälle. Pieniksi se on pilkottava toisinaan.


Kiran kanssa mennään huomenna fyssarille, se oli juoksujen aikaan taas huono takapään liikkeistään, mutta on nyt parempi. Mennään kuitenkin kun peruutusaika saatiin, tuleepahan tarkistettua mikä siellä SI-nivelen alueella on tilanne.

Eikö maistu?

Tuntuuko ettei nivelvalmiste maistu? Närppiikö koira kun jauheet heittää kuppiin? Ei hätää, apu löytyy! Juuri testattu uusi tuote Flexus 10 - kapselit maistuvat varmasti! Sinne meni niin että heilahti, arviolta noin 280 kapselia, kun päiväannos liikkuu luokassa kolme...

Purkki oli pöydällä, vähän löysällä kannella ja Pennin kanssa mentiin aamutallia tekemään. Kun tultiin takaisin, Kira oli jo vastassa menossa ulos ja purkki lattialla. Kapseleita ei ollut missään. Tuijottelin epäuskoisena purkkia, lattiaa, pöytää ja taas purkkia, mutta niin se oli. Se oli tyhjä. Ei jauheen murenaakaan missään...

P*rk*l*!!

Ja ne oli vielä Pennin! Vähän hätäkin iski, onko tämä nyt miten ookoo että koira vetää noin vajaan 100 päivän annoksen kertaheitolla. Hädissäni otin yhteyttä myyjään ja eläinlääkäriinkin. Molemmat toppuuttelivat, ei tarvii olla huolissaan. Seuraile ja toimi sen mukaan, oletettavasti ainoastaan ulko-ovea saattaa joutua avaamaan tiheämmin kuin normaalisti.

Hmph. No, tulipa maistuvuus ainakin todettua aika varman päälle. Vieressä oli nimittäin purkissa myös lihaa. Ja tässä tätä naputellessa Kira alkoi nuuhkia lattialla olevan lelun takaa jotain, Pennikin meni katsomaan mikä siellä on. Ja siellähän oli vielä yksi kapseli! Kira olisi sen ehdottomasti halunnut vielä syödä, mutta tuumattiin että eiköhän se vajaa 300 riitä tälle päivälle ja Penni sai päivän 3 kapselistaan toisen. Nyt sitten on pikku tauko, tilasin kyllä jo uuden purkin ja laitan siihen sitten munalukon.

Vesi maistuu näemmä myös jostain kumman syystä aika hyvin. Hyvä, tuleepahan ylijäämä jauheet toivottavasti vähitellen uloskin. Loppuraportti voi olla vähän 💩mainen...

Niin lähellä...

... niin kaukana. Enpä olisi koskaan osannut ajatella, miten suuren katkeran tunteen ja itkun voi liiton priimat lausunnot saada aikaan.

Yleensä siinä kohden onnitellaan ja vähän jopa juhlitaan. Nyt se fiilis on kaukana. Tosi kaukana. Jotenkin tuntuu että asia olisi ollut helpompi hyväksyä jos tulos olisi ollut vaikka nollat ja beet. Tiedän että pitäisi olla onnellinen, koirahan on melkein terve!

Mutta koska melkein. Onnittelut vaihtuivat hiljaisuuteen ja pahoillaan olemisiin. Sydämiin ja lohdutteluihin. Melkein täysin ehjä, silti rikki. Miksi. Taas. Jotain. Miksi. Aina. Jotain.

A/A - 0/0 ja selkeä osteokondroosi vtj polvessa. Kiva kotikoira, ehkä.



Snorkkeli päähän

Kauan on suunniteltu, vihdoin aikaiseksi!

Pieni potku oli Turun koirauimahallin synttäritarjous männäviikolla, 17e kirsu + 5e lisäkirsut. Kun helposti yllytyksistä kiinni ottava koiratoveri lupasi lähteä vielä kahden omansa kanssa ekakertalaisena mukaan, oli paikat samantein varattu!

Ei muutakuin perjantaina pyyhe ja kelluva lelu kassiin, koira autoon ja jonkinsortin vaihtovaatteet varuiksi.

Paikanpäällä hiukan jouduttiin palloilemaan, mistä ko. mesta löytyy. Kyltit olivat ehkä vähän minimaaliset julkipuolella, muiden alueen yritysten seassa. Kun löydettiin oikea väylä, löytyi myös jätti-iso kyltti. Suunta oli siis oikea.

Ovesta sisälle ja kyselemään ohjeita miten toimitaan. Opastus oli ystävällistä ja aika nopsaan päästiin juonesta kiinni. Ehkä. Paikalla oli muitakin polskijoita aika paljon ja hulinaa riitti. Kira tuntui olevan innoissaan ja kiinnostunut touhuista.

Koirille oli omat loossit, "pukuhuoneet", joissa koira piti huuhdella ennen altaaseen menoa. Mulla oli noviisina sisätossut, mutten ajatellun ihan niin pitkälle että sellaiset "vaikka altaaseen käveltävät" -olisi tietysti olleet paremmat. Paikan omistaja-opastaja onneksi vihjaisi asiasta ja 50sentin vuokrahintaan vaihdoin tilanteeseen sopivammat crocsit. Kira sai odotella hetken pukuhuoneessaan omaa vuoroaan kun pikku puikkonokat ottivat tuntumaa uimaharrastukseen. Varattiin siis yhteinen aika, kun meinattiin että ekakertaan riittää kyllä puoli tuntia yhteensä.

Toinen puikkiksista oli vähän suopeampi ajatukselle uudesta harrastuksesta, mutta toisen päänpäällä pyöri ajatuskupla "Märkää vettä... Yööök..." 

Sitten oli Kiran vuoro. Pikainen suihkutus, joka ei selkeästi ollut Kiran suosikkijuttu edelleenkään. Pukkarin lattia oli liukas, siellä oli kyllä parit lattiatrallit puusta, mutta ne olivat peräseinällä ja suihku enemmän etuosassa. Olishan niitä voinut siirrellä, ensikerralla sitten. Suihkumatto voisi olla kätevä, mutta toisaalta yrityksen kannalta ehkä epäkätevä. Uskoisin että näitä on ajateltu ja järkeviin ratkaisuihin päädytty.

Suihkun jälkeen häntä pystyyn ja kohti allasta!

Pikku puikkonokka pelastamassa veteen joutuneita leluja, onneksi eivät rantaa kauemmas kelluneet ^_^ 


Nousu altaalle oli melko jyrkkä, koiralle se ei tuottanut ongelmaa, narunjatkeelle kyllä! Onneksi oli kaiteet joihin tarrata :D Sitten pienellä leluhetsillä kohti aaltoja! Tai sitten ei. Touhu selkeästi epäilytti Kiraa, joka oli käskyllä melkein menossa, mutta sitten ei kuitenkaan. "Mitä jos mä en osaakaan uida?! Kauheen syvää tossa?! No jos mä nyt koitan... Ei, en mä pysty! Ääääh!!" 

Kunnes sitten yhden lelun perään into oli tarpeeksi vetävä ja pohja hävisi jalkojen alta. (Kuulostaa kamalalta, ymmärrän hyvin Kiraa...) Kira kroolasi pienen lenkin ja oli selkeästi helpottunut päästessään takaisin lattiaperälle, lelu suussa. Sen jälkeen se ei sitten enää uimaan asti mennytkään vaan istui peffallaan syvän vesirajassa ja mietti, miten saisi kauas ajelehtivat lelut pelastettua.

Altaassa oli melko voimakas virtaus joka otti lelut nopeasti haltuunsa ja vei ne mennessään toiseen päähän. Ensikerralla viritän palloon narun, jolla saan sitä pidettyä vähän lähempänä ja vedettyä vaikka takaisin. Lisäksi oli puhetta että pelastusliivi, uimaliivi, kelluntaliivi, mikä se nyt sitten onkin, voisi olla aluksi kaikesta huolissaan olevalle Kiralle hyvä, jotta se kokisi uimisen turvallisena ja helppona.

Sitten takaisin pukkarille, suihkuun ja vaihtokenkiin (kiitos vaan koirauimalaan vinkistä, ensikerralla olen tässäkin asiassa viksumpi! ;) sekä täyttämään arvontalappu jossa voi voittaa ilmaisen uintikerran. Olisipas se kivaa, luulen että melko varmasti mennään uudelleen. Näkisin että uiminen olisi hyvä lisä liikkumiseen, varsinkin tässä tilanteessa kun mahdollisesti pientä jäykkyyttä ja jumpattavaa ristiselän alueella / takapäässä on.

Kokemus oli kiva, Kiran kanssa. Pennin tai Taran kannalta asiaa pohtien ei ehkä. Paikalla oli yllättävän paljon koiria ja melko lähekkäin oltiin muutamia kertoja. Jos koira stressaa tai ei oikein siedä toisia, pitäisi koittaa saada aika jolloin olisi hiljaista. Ja ihan vaan näin metsittyneen yksilöharrastajan näkökantilta muutenkin ;)

Joka tapauksessa toivottavasti toiminta jatkuu, yritys on myynnissä, mutta omistaja tuumasi että syksyyn ainakin vedet pyörii.


Ja muille uusille vinkiksi, joskus kannattaisi perehtyä asiaan, ns. lukea ne käyttöohjeet. Olisi moni asia ollut selkeämpää jos olisi... ;) Eli jos vaikkapa tältä sivuilta olisi videon viitsinyt katsoa, olisi varmaan vähän vähemmän uutena kävijänä erottunut joukosta 😬

Uimamaisteri kotona kuivattelemassa

Häntäkin voi olla hyvä!

Jaahas, tää on ilmeisesti tyhjää täynnä. Sellaista sattuu, näillä huudeilla toisinaan aika useinkin...
Tässä siis piti olla video. Kiva kun blogger antaa vaihtoehdon sellaisen lisäykseen, lataa puoli tuntia ja sitten julkaisee pelkkää tyhjää... Ihan kuin oma pää.

Mistä näitä riittää..

... vastoinkäymisiä?

Pitkästä aikaa sentään lääkäriltä sellainen sähköposti, jossa ei ollut mustia pilviä. Lyhykäisyydessään mallia "Onnistuu". Näin myös viimeksi kun täällä suunnilla ei onnistunut. Piti lähteä täältä vajaa 200km päähän että onnistuu. Ehkä tällä kertaa otan toisenkin mukaan, kun kerrankin onnistuu ilman ihmeellisiä "se on ollut vähän epäpuhdas nyt viikon - onko hän ontunut nyt miten kauan jalkaansa?" -keskusteluitaTulee toisinaan olo että puhuuko sitä automaattivastaajaan. Sirikin on enemmän jutuissa kartalla. Kyse siis Pennistä, Pennin kasvuhäiriöepäilystä, panosteiitista ja CT-kuvista.

Tässä kohden on annettava Kaarinan eläinlääkäriasemalle kiitos, tulemme varmasti ko. paikkaa vielä käyttämään. Siellä homma hoitui simppelisti, nopsaan ja ajatuksella. Tilat oli hiukan ahtaat koiran kanssa joka ei oikein pysty ajattelemaan että pitää mennä ihan toisen karvalta ohi, mutta en usko että tämäkään tarvittaessa on ongelma.

Lisäksi toki muutamia eläinlääkäreitä, joiden luona olisi kiva käydä, mutta kun sen ympärillä oleva ympäristö... Nojoo, se siitä. Me mennään sitten kauemmas, ajeleehan sitä, muutenkin.

Maanantai oli yövuoro, jossa Kiralla ilmeni taas pientä kenkkua perävaunussa. Onneksi The Koutsilta löytyy aina takataskusta ideoita (ja nakkeja), tehtiin sitten pallonpiilotusta pieneltä piiloradalta. Kira oli siinä aika haka ja selkeästi tykkää siitä. Ja mikä parasta, se ei käy perävaunuosastolle vaan ennemminkin ohjaamoon.

Tiistaina oli uudenlaista reeniä, tokoilua Hedelmälihalla - ja ajatuksia tuli. Kiralta oli aluksi kiinnostuksen kiikarit jääneet treenireppuun, se nakkitasku-Koutsikin siellä reunoilla jonkun kanssa höpötteli ja joku uusi koiratuttavuus kentällä käväisi ja vaikka mitä. Mutta kyllä se siitä, sitten vähän nousi. Selvästi perusasento on ruosteessa joka tapauksessa. Toisaalta olin tyytyväinen pieneen hetkeen kun tehtiin keskenämme, kolmiokorvat oli hyvin kuulolla ja jännite on kyllä The Sana. Tokoilemassa oli kiva olla, tunnelma oli leppoisa ja vetäjä perehtyi ja pohti jokaisen koirakon kohdalla tiiviisti mitä parannettavaa oli ja mitä sen eteen voisi tehdä.
Tykkäsin ja suositellaan! 👍

Mutta kun lähdettiin kentältä pois, takapää ei ollut ihan normi ja häntäkin eli omaa flegmaattista elämäänsä. Se kyllä kieltämättä vähän masensi. Ei tokoa, ei tottista. Ei ainakaan mitään takaosan päälle ottavaa. Pallon etsintää, esineruutua, nenäwörkkikin ois kivaa, pitäis vaan päästä alkuun, mutta ehkä se alkaa olla sellainen juttu että siihen kannattaisi jopa vähän panostaa, että pääsee alkuun. Niin ja jälki, Team Pimeät! Sen aika on ihan pian, josko siellä ei yövuoroja taida olla jaossa, mutta eiköhän me johonkin, joskus, toivottavasti.

Ja yövuoro 2019 on kuulemma varattu!!!! Elämää kesän jälkeenkin on olemassa, ties vaikka ja toivottavasti kaksin harmain! ❤❤

Sitten meillä on Kiran kanssa yksi yhteinen aika jännä projektikin vielä starttaamassa. Ajatus siitä vahvistui kun häntä alkoi taas elää omia matalia kuvioitaan. Tarvitaan jotain, mikä ei rassaa. Hyvän mielen helppoja hengailuja, olemista, tekemistä mutta sellaista kivaa, joka kuitenkin potkii liikkeelle. Tästä lisää sitten jos ja kun eteenpäin päästään.

Jos ei aikaisin, sitten myöhemmin. (Voi miten mä tästäkin Mini-Harmaasta tykkään ❤)

Vuosi elämää

Tänään se tuli täyteen, vuosi Pennin elämää. Se on mennyt ihan hirveän nopeasti, nopeammin kuin muut. Suuria suunnitelmia, jotka ei menneetkään niinkuin piti, mutta vuosi elämisen makuista elämää, sehän on tärkeintä.


Aivan törkeästi tämän kuvan nyt menin ja kopsasin kasvattajan kuva-arkistoista, Pennin kaunis emo ja ehkäpä Penni-toukkanenkin siellä jossain. Pullassa on samaa, katseessa, kuin Pennissä. 


Miten pieni Penni, matkalla kotiin. Kaikkein kamalin matka, oksua, vinkua, pahaa oloa, oksua, kuolaa, ikävä emoa, kuolaa, oksua... Kello oli näemmä noin paljon, kun kotiin suunnattiin. Matka oli sinälläänkin jännä, ajettiin vanhaa pääkaupungin baanaa kotiinpäin onnesta soikeina ja yhtäkkiä edessä oli hirvi. Tiellä 80km/h ja se oli varmaan siinä kohden enemmän kuin paikallaan. Saattaa olla ettei satasen vauhdista olisi tuuri enää niin hyvä ollutkaan. Eikä ollut Pullan lapsi ainoa joka hätäjarraria pelästyi. 




 Tuntuu kuin näistä kuvista olisi iäisyys...



Yhtäkkiä Penni oli pieni-suuri koira. Penni Pentunen. Kai se on jo irroitettava tuosta jatkonimestä, vai miten kauan koira voi olla pentunen. Hevoset on voineet olla vielä 10vuotiainakin varsoja... ;) 

Älä mene... ❤
Virallinen 1vuotisposeeraus

Selfiet synttärikaverin kanssa, joka hetkeä myöhemmin oli jo vähän rankemmin juhlineen näköinen... 
 Vuosi takan, monen monta edessä. Hyvää synttäriä maailman arvokkain Penni! ❤

Korttipeliä

Elämä voisi olla helpompaa jos järki olisi vahvempi kuin sydän. Jos sydän kuuntelisi järkeä eikä aina vänkäisi vastaan. Ne, joilla järjen ääni tyynesti vie ja kuljettaa, kertoo mihin suuntaan kuuluu mennä, on taatusti tasapainoisempi elämä.

Tai sitten se intuitio-juttu. Jos se yrittää jotain sanoa, sitä pitäisi kuunnella. Sen jutuissa voi olla joku perä, ennenkin olen sen todennut. Kun jokin arveluttaa ja mietityttää normaalia enemmän, se ehkä yrittää kertoa jotain. Vaan päivääkään en silti vaihtaisi pois, koska sydän. Ja näillä korteilla pelataan loppuun asti mitä on jaettu, se ei pelaa joka pelkää. Pelottaa ja paljon, mutta koska pelihaasteen on vastaanottanut on kortit pelattava. Kesken pelistä hyppääminen ei ole vaihtoehto, sanoo sydän. Järjen mielestä taas uhkapeli on aina typerää.

Pelureilla on myös iso merkitys. Jos kanssapelurit ovat luotettavia, on peli parempaa. Jos ei, alkaa pää särkeä ja haaste sekä paine kasvaa. Voitto on tietysti tärkeä, mutta myös hyvä hopeasija käy, huono ei.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin tsempparit, jotka toimivat ehkä vähän enemmän järjellä, mutta myös sydämellä. Ohjailee pehmeästi kun sydän ja järki alkaa vetämään korttia eri suuntiin. Kun sydän meinaa tukahduttaa järjen ja melkein itsensäkin. Arvostan, senhän te jo tiesitte. ❤

Kyllä siitä vielä koira tulee, me voitetaan kyllä vielä tää peli! 💪



Doboilua metsässä

PENNI P**K**E!!!!

Ja kissa p**k**e. Onko sen pakko ilmestyä aina silloin kun Penni? Miksei vaan silloin kun Kira?! Koska kissa, siksi. Ne on NIII-IN itsekkäitä otuksia, taas se tuli todistettua. Ja myös se miksi ei flexiä. Kyllähän mä sen tiedän ettei flexiä, mutta kun se on ilta- ja aamupissillä niin kätevä. Koira pääsee vähän kauemmaskin ilman että Narunjatkeen tarvii kauheesti vaivautua veivaamaan. No, se voi veivaa myös sormet, se flexi... Ja Penni. Ja kissa. Onneksi tajusin ottaa sen sekunnilla ulko-oven kahvasta edes kiinni, olisi meinaan veivannut maantasalle mutkin, se flexi, Penni ja kissa.

Sitten kelasin siiman ja päästin ilmoille kovaäänisen manauksen, pahaideaiset demonit pois pienestä viattomasta seehverinkääpiöstä! Pieni tukkapöllö ja sisälle takaisin pohtimaan oliko se hyvä idea, ampua ovesta kahtaasataa koska kissa. Itsekäs kissa. Ja iltatallissa sormiparat ponien kylmään vesiämpäriin jäähylle.

Iltatallin jälkeen ulkoilu meni jo hillitymmin. Arvokkaasti ja hippasen myös loukkaantuneesti. Penni Peijooni oli selkeästi pahoittanut herkän mielensä. Tuli ja meni, hoisi iltapissit ja tepasteli omaan huoneeseensa. Ei paljon taakseen katsellut. Se osaa loukkaantua. Se osaa olla sylikoirien sylikoira ja silti myös tulta ja tappuraa, nollasta sataan. Se on niin ❤ ja sormet ihan siniset.

Kiran kanssa luontodoboiltiin, meillä on ollut laina-tasapainotyyny, jota on käytetty vähän turhan harvoin mutta testasin vähän ekstemporena luonnon tarjoamia "tyynyjä". Etutassut, istu. Etutassut, yli, stop, istu. Toimi! No ei nyt ihan näin simppelisti mutta lopulta kuitenkin! Etutassut ja istu oli vaikein. Kira peruutti aina pois ja istui sitten. Kun tajusin ottaa sen sivulle, homma helpottui selkeästi. Peruuteltiin myös hiukan ylämäkeen, hyvin meni sekin.

Mut tuli taas huomattua mikä meteli siitä tulee kun turhautumista pukkaa, sen jestaksen kappeli... 👀


Eilen lähdettiin ihan ekstemporena hakuilemaan, olihan sekin jo tässä kohden koettava. Kirakin pääsi pienesti kokeilemaan ja menihän se... Jos pallo meni, ihmisistä niin väliä mutta Geelari oli haettava! Ja jos Geelari meni selkeesti eeltä, menkööt, olihan niitä kotona lisää. Maajälki oli voimakkaampi, ehkä peltojen tiimoilta? Mutta ihan kai ookoosti kuitenkin ekaksi kerraksi. Ja mäkin selvisin kun pikku-Tarmo ja muut koirakaverit onneksi löysivät, pois vieraista metsistä. Hauskinta oli ehkä seurata koirien menoa ja pähkimisiä. Kivaa, eiköhän me joskus toistekin, ehkä sitten myöhään alkutalvesta kun kärmekset on painuneet takaisin jäähän... ;) 

Ai niin, ja sitten me reenattiin Kiran kanssa myös tätä. Aika lähelle nyt ensin, mutta muistin viedä palkan jopa perille... ;)


Niin ja se puhelinsoitto Pennisterin leikkauksen tiimoilta tuli, mutta niin myöhään että työt pitivät luurin taskussa. Soitin sitten hädissäni takaisin kun huomasin ja huomenna uusi yritys. Piinaa...

Mielen mölyapina

"Monella meistä majailee pään sisäpuolella mellestävä mölyapina, joka heilautellessaan itseään holtittomasti ajatuksesta toiseen huutelee kovaan ääneen vähän väliä mitä ihmeellisempiä asioita, jotka usein eivät lainkaan liity siihen tilanteeseen, missä juuri olet." -hidastaelamaa.fi 
Tämä. Se on tätä nyt. Holtittomasti ajatuksesta toiseen. Ja varsinkin kun käy jossain luennoilla, se mölyapina senkun villiintyy.

Penni pelaa kätevä Isännän hankkimien Dog Tornadon ja Casinon lisäksi kärpäspajatsoa, kärsä lytyssä lasissa. Se aika kun kärpäsparvet herää talvihorroksestaan, tiedätte kyllä. Laittaisin kuvan mutta ikkunat on täynnä niitä kärsän jälkiä.

Takajalka on ok, se ei tunnu vaivaavan mutta panosteiitti vaivaa. Kipulääkettä on mennyt Previcoxin muodossa joka onneksi tuntuu sille sopivan. Mahaongelmien takia mielummin olisi syöttämättä laisinkaan mutta kun ei voi niin ei voi. Maha on, mitä on. Yhtenä ja kahtena päivänä melko ookoo, sitten taas vähemmän. Painoa on onneksi jo vähän kertynyt kuitenkin. Parin päivän päästä tulee puhelu joka laittaa leikkausajan rattaat pyörimään, toivottavasti ja samalla pelottavasti. Huolestuttaa, lähinnä toipuminen. Jos pakki menee yhtä sekaisin taas, jos jotain muuta löytyy tai otetaan takapakkia muuten vaan urakalla. Jos jos jos. Silti mielessä on iso positiivinen odotus. Välillä se on koetuksella, varsinkin kun kätsäisäntäkin huokailee että mahtaako siitä koiraa tulla. Tai kun pari päivää toiminut suolistolaitos menee epäkuntoon. Tai kun panosteiitti laittaa ontumaan vähän enemmän.

Kira taas keskittyy karvanvaihtoon ja sitähän sitten riittää. Ihan_joka_paikkaan. Kamalaa. Lisäksi se on laihtunut. Jossainmäärin hyvä mutta nyt alkaa olla liikaa. Ruoka menee taas vaihtoon. Menossa on Pure Naturalin lammas, joka tuntuikin alkuun vallan hyvältä, mutta nyt se paino tippuu, (karvat tippuu) ja ulostuleva määrä on melkoinen. Imeytyminen ei siis toimi ihan toivotulla tavalla. Ja silloin tällöin se on vähän jähmeä takaa. On käyty metsässä ja käydään niin kauan kun kärmesvaara on minimissä, sitten ei enää käydä ihan ainakaan niin helposti. Metsässä se saa juosta vapaana, ketterästi pinkaisee kalliotkin ylös ja loikkii matalat kaatuneet puut ja sen sellaista. On hyväntuulinen ja iloinen. Eli isompaa kipua ei ainakaan pitäisi olla. Onhan se tosin pennusta asti ollut jollainlailla aina vähän kömpelö ja hidas. Pitänee kuitenkin varata sille hieronta-aika ja tekis mieli uimaankin viedä. Se tekis varmaan sille ja hyvää.

Sellaista. Tässä viime viikon luento tokosta. Paljon perusasioita jotka jo oli pääsääntöisesti tuttuja mutta paljon tuli ajatuksia, joita on syytä kerratakin koska se mölyapina. Tulisi vähän selkeyttä. Nää oli hyvät ranskalaiset pallot. => Sisältää hedelmälihaa



Kätketty onni

Tiettekö mikä on pebasta. Se kun tuntuu että on jotain kutkuttavan hyvää, olevinaan, eikä voi näyttää  sitä, jakaa sitä fiilistä juuri siinä, kenenkään kanssa. Se kun tuntuu että vaikkei itse oikein mitään osaakaan, toi osais. Ja ihan täysillä sen minkä osaa, jotenkin itseoppineena. Koska ei uskalla tehdä oikein mitään ettei se mene rikki. Vielä enemmän rikki. Kun tuntuu että pitää pitää sitä pullossa ja kuplamuovissa, ettei se vaan menisi rikki ja särje paljon muutakin jos menisi.

Sähäkkä turboviritetty minimoottori, ottaa kierroksia ja vaatii enemmän, paljon enemmän. Manailee pieniä kimeitä kirokimityksiään kun ei saa. Ai että tykkään tosta. Ääripäiden keskiö, sylikoira kainaloinen, kihakka pirulainen ❤ 


Still do

Kirjoitin pitkät pätkät vuoden takaisesta, painajaismaisesta yöstä ja päivästä, jolloin jouduimme luopumaan yhdestä elämän tärkeimmästä. Muistelin sitä epäreilua päivää aamusta aamupäivään. Iltaa en muista, oli varmaan aika hiljainen.

Kirjoitin koiran kivusta, minkälaista se voi myös olla. Sillä kertaa se oli erilaista kuin ennen näkemäni. Viimeiseen asti opin, Tara opetti, niin paljon.

Muutamat viimeiset päivät on ollut näitä paluu menneisyyteen päiviä. Ne päivät tuntuivat tahmeilta ja jumittivat ajatukset menneeseen, mustaan ja pohjattomaan ikävään. Nyt se on kuitenkin kuljettu, vuosi ympäri ilman Taraa. Ahdistavaa, että jo niin kauan mutta toisaalta ehkä nyt on helpompi tehdä uusia muistoja olemassa olevien kanssa. En tiedä miksi Taran kohdalla on ollut niin vaikeaa, ehkä se oli vain niin erikoinen erityinen. Kuten kasvattajansa sanoi; Kivat koirat on kivoja ja niitä on kiva muistella, mutta haastavat, erikoiset omalla tavallaan hyvät jää mieleen isommin.


Vuosipäivän iltana oli kuitenkin yövuoro ja sinnehän oli mentävä. Saisi ajatukset pois, eteenpäin. Ja onneksi mentiin. Meillä oli hauskaa! Niinkuin viimeksi kun päätä piti nollata.

Ralleiltiin ja tasapainoiltiin. Lisäksi sain huomata miten helposti harmaa palvovine katseineen oli ostettavissa, nakeilla. Aina uskollinen - harmaa, jepjep... ;)

Kiitos taas, nyt me reenataan ja mennään eteenpäin! (Ja ehkä näytetään laattoina karvastaan luopuvalle ehkä myös harjaa. Ehkä. ;)

Uusintaa


Vuosi sitten tästä päivästä alkoi ne pisimmät, ahdistavammat hetket ikinä. Sanoista, joita et halua kuulla. Eniten näinä päivinä, viikkoina, on tietysti tullut muisteltua vuoden takaista aikaa. Kuten tätä aamupäivää, jolloin kaikki oli, tai piti olla vielä melko hyvin. Lunta oli vähemmän mutta aurinko paistoi, ihan kuin kevät olisi ollut pidemmällä. Kira ja Tara, harmaa ja musta. Sitä normia älämölöä ja vauhtia, menoa ja elämäniloa, ponien komentelua, kiroilua, kissankiusaamista.

Edellinen päivä oli ollut huonompi, Tara oli jotenkin vähän vaisu. Siksi varasin ajan, ja tietysti koska se patti. Mutta perjantai oli parempi ja mieli huolettomampi. Ei voinut olla mitään isoa koska Tara oli niin oma itsensä. Mieli joka on yleensä niin huolissaan, ei ollut kovastikaan. Olemassa oleva simputtajaseuralainen epilepsia oli kai jo vähän turruttanut mieltä ja vahvistanut ajatusta, kyllä me selvitään.



Kaksi vuorokautta näiden kuvien jälkeen kuva ja sydän meni rikki. Vain kaksi vuorokautta.
Näinä päivinä on myös tullut paljon ajateltua koiran kipua. Eläinten kipua. Miten paljon ne meiltä peittävät. En voi ymmärtää että varmasti jo jonkinaikaa armotonta elämänlankaa syövä kuoleman lähettiläs sai yliotteen vasta viimeisen vuorokauden aikana. Sen täytyy olla niin koska Tara.

Kun tällaisen tilanteen näkee ja seuraa läheltä, tulee sitä taas vähän huolestuneemmaksi. Harmaat ovat jatkuvan skannauksen alla, pienikin erikoinen kivun tuntua ilmentävä merkki meinaa ajatustasolla joskus paisua tosi isoksi peikoksi. Tuntuu tosi pahalta ettei välttämättä oikeasti näitä näe, ennenkuin on tavallaan jo lähes myöhäistä.

Ja sitten tulee Penni, tuo pieni erikoinen harmaa. Kun pentu tulee, ajattelet että sulla on siinä uusi alku jonka kanssa aloitetaan puhtaalta pohjalta, vailla huolia. Kunnes sitten ikää karttuu välikuvien verran, sitten se mielenpiina ja peikko astuu kuvaan. Tai sitten jo paljon aikaisemmin jos aihetta on.

Pennin kanssa on ollut ja paljon. Tuntuu että sen kanssa huoletonta pentuaikaa ei ehkä edes ollut, ainakin jos nyt pitäisi heti vastata. Sen verran oli että se oli poikkeuksellisen kiltti ja helppo pentu. Se oli lähes sisäsiisti jo tullessaan, ei tehnyt pahojaan, nukkui yöt... Jossain vaiheessa kirjoitin jonnekin että jotain vielä tulee, liian helpolla tässä päästään nyt.

Kyllä mielummin se tihutöitä tekevä, pitkään sisäsiistiksi opetettava ja TERVE pentu kuitenkin. Niinkuin Kira. Kirahan oli tosi pitkään ei-sisäsiisti. Meinasi uskokin loppua. Kasvattaja lohdutti että jokainen kunnon pentukoirakansalainen on viimeistään 6kk iässä sisäsiisti. Tiukille meni. Kira pissasi omaan sänkyynsäkin! Mutta se sai terveen pohjan, silmäharmeja lukuunottamatta, mutta niitä ei lasketa koska niiden kanssa on voitu elää normi elämää.

Tara taasen oppi nopeasti, mutta se teki pitkään ja mittavasti pahojaan, kuten repi eteisen lattian ja vähän seinääkin auki, muutamaankin otteeseen.

Mitä tästä opimme, jos kaikki menee putkeen, on se vain hämäystä. Ei kuitenkaan mene. Silti tänävuonna loppuviikolla oli ohuesti aihetta myös iloon. Sain Pennin mieltäpainavan ruokinnan kuntoon, kiitos Katiskan Marikan. Homma toimi ja vielä hienosti. Maalaisjärkistä ajatusta ja perustelua, mii laik. Movet muisti postilla, kaikki negaa! Vaikka tavallaan olisi helpottanut tietää mikä mättää, helpotti silti valtavasti kun kerrottiin että ei mikään. Ja tähän perään vielä Karulinnan mielipide; Kuulostaisi ihan suolistotulehdukselta, kyllähän niitä on, kurjia mutta se siitä tokenee, hiljaa hyvä tulee. Ja niinhän tuli, tänään tuli ties miten pitkään aikaan lähes ehjä Mr. Hankey! (Tietäjät tietää) Melkein teki mieli ottaa kuva ja postata fasepuukkiin, mutta onneksi sain pidäteltyä. Ja vielä kun tiedän että huomenna tulos voi olla ihan toisenlainen, ei uskalla bileitä järjestää. Mutta. Parempaan. Pikkuhiljaa, pennun pikkuaskelin. Henkiset hetken suurbileet! Ja sitten vielä tämä, joka aamulla nauratti ihan hulvattomasti. Näitä niin tarvitaan, kiitos Koutsi 💖

Ja sitten Kira, se on ollut hirveän iloinen, edelleen. Leikkii enemmän kuin "pikkusiskonsa". Örisee ja mölisee niin ettei ajatuksia kuule. Ja tökkii pallolla. Liikkuu melko hyvin, jumpattu ollaan ohjeiden mukaan ja pellolla, pikku lumessa se juoksee oikeinkin hienoa ravia. Tänään käytiin metsälenkillä vähän pidemmän kaavan mukaan. Sen kaavan, jonka viimekin vuonna. Musta seurasi meitä varmasti tänäänkin, varjona, koska se halusi aina metsään. Se rakasti olla metsässä, hyppiä puunrunkojen yli, metsästää maahisten jälkiä ja himoita päästä lintulammelle.






💖