Elämän pilkka toivolle

Miksi ei mikään koirien kanssa mene nyt niinkuin pitäisi. Miksi se koettelemuksen määrä on aina vakio. 

Kira kävi fyssarilla pitkän kuntoutusjakson jälkeen. Joulukuun lopusta aloitettiin, käytiin kolmesti fyssarilla ja neljästi vesiterapiassa. Eilen oli kontrolli. Toisinaan takapää on ollut vähän omissa maailmoissan jos menoon on osunut tiukempi käännös tai vauhdin hiljentäminen, mutta koira itse on ollut ihan hirveän iloinen ja puuhakas. En ollut huolissani, yhtään. Vaan kuinka kävi, olisi pitänyt vaan  olla. Kira on oikeassa, AINA on hyvä olla vähän huolissaan.

Pari kuukautta kevyttä, edelleen. Ei pelitä ihan vieläkään vaikka onkin parempi. Vaste oli niin iso heti ekalla kerralla että kai sitä odotti tämän jälkeen kaiken olevan jo kunnossa. Ei ollut ei. Jumpat siis jatkukoon ja katsotaan mitä tuleva tuo tulleessaan. Kiva. Miten nyt tuntuukin että se on tätä koirarintamalla ollut jo hyvän aikaa. Katsellaan mitä tulee, tuleeko mitään.

Penni Pentunen, pieni riepunen. Sitä vasta koetellaan. En ole siitä jaksanut oikein kirjoittaakaan kun en tiedä mitä kirjoittaisi. Paitsi että aivan epäoikeudenmukainen on elämä sitä kohtaan. Kuvista paljastui muuten terveen luuston lisäksi se mutta. Aina se mutta, joka oli tällä kertaa toisen takapolven ongelma, vahva epäily osteokondroosista. Lääkäri oli tyly eikä kertonut siitä mitään kivaa. Sitten löytyi Copla, josta tuli ajatustasolla Pennin paranemismahdollisuus ja seuraava matkan suunta. Mutta sitten kovanonnen pyörä senkun lisäsi vauhtiaan, ihan kuin nauraen toivonkipinälle. Nyt parannellaan mahaa. Tai yritetään, luullaan parantavamme. Mitään ei tapahdu, mikään ei auta eikä syytä löydy. Muutama oljenkorsi vielä on, sen jälkeen ei ole.

Miten epätoivoiselta tuntuukaan kun reilusti jo laihtuneen otuksen ruuat tulee pihalle väärällä tavalla. Suusta tai hännän alta. Oikeasta päästä tulleessaan väärässä muodossa. Joka päivä odotat toiveikkaasti käännöstä parempaan. Mitä pidempään nämä päivät etenevät, sitä enemmän uskoa koetellaan. Tuleeko tästä koiraa ollenkaan. Katsot sisarusten ja muiden pian vuotiaiden kuvia, jotka on jo melkein isoja ja aikuisia. Komeita ja kauniita. Sitten on Penni Riepunen. Laiha ja pieni. Vaan onneksi se on aika sisukas. Mieli on reipas, vaikka sitä välillä selkeästi jo koetellaan. Kaikki kiva, jotka kuuluu pennun elämään, kielletään. Ei saa juosta ja loikkia, hyppiä lumessa ja juosta täysiä korvat takana ja häntä suorassa niin lujaa kun pienistä, hintelistä jaloista pääsee. Korvat menee lyttyyn, ei vauhdinhurmasta vaan matalasta mielestä.

Eilen tyhjäsin puhelinta kun muisti on täynnä. Siellä oli paljon videoita ja kuvia, jotka muistuttivat kipeästi vuosi sitten vähiin käyvästä ajasta. Vaikka vuoden jokaisena päivänä tämäkin on ollut mielessä, tuntuu se nyt päivien kuluessa palaavan vahvempana uudelleen. Kaksi viikkoa vuosi takaperin oli vielä aikaa, mutta vain kaksi viikkoa. Ehkä Pennin tilanne teroittaa tätä muistoa entisestään, eikä Kirankaan uutiset helpota.

Siellä oli myös paljon videoita ja kuvia pennelistä joka juoksi pitkin pihaa perhosten perässä. Kiusasi Kiraa ja painoi häntä suorana pitkin peltolenkkiä. Koiranpennusta joka eli koiranpennun elämää. Nyt en edes muista koska se penturukka on saanut viimeksi olla irti. Miten vääränlaista pennunelämää se joutuukaan elämään. Laiha pieni riepuressu. 

💖

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!