RIP - Bacteroides Bona

"Jokainen hoitakoon oman tonttinsa."

Nyt, kolmen kuukauden jälkeen, tekee edelleen niin kipeää siirtää Taran sivu muistoihin. Tämä luopuminen ei kai ikinä tule valmiiksi.

Tara. Testini ja uskoni. ( = Narunjatkeen uskonlujuuden testi.)

Tiinalle piti saada seuraaja ja syksyllä 2009 pitkän matkan jälkeen myöhään illalla tultiin kotiin pienen ja kasvattajaemosta sekä sisaruksestaan erojärkyttyneen  tumman korvaeläimen kanssa. Sille oli eteiseen tehty oma tila, jossa koiraportti erotti kotona odottavat ja ihmettelevät Tiinan ja Nipsu-mäyriksen. Pieni mustahko kolmiokorva kurkki seläntakaa kahta uteliasta mustaa nenää jotka portin raosta näkyivät.

Tuosta tulee vielä pelkopurija, ongelmakoira -Sanoi muutama vihkiytynyt (?) koiraihminen nähdessään kolmiokorvan. Kieltämättä joo, pienoisia ongelmia huomattiin olevan, kun tämä pennelipä ei oikein touhunut niille tyypillisin tavoin. Se ei ollut kovinkaan kiinnostunut leikkimisestä, yhtään makupaloista eikä juuri ihmisistäkään. Se epäili ja pelkäsi, enemmän tai vähemmän, kaikkea muuta paitsi omaa kotiväkeään. Sensijaan muut ihmiset olivat hyvinkin epäilyttäviä ja ihan pienestä pentuiästä kasvaessaan vähän isommaksi, höystettiin epävarmuus vielä ripauksella agressiivisuutta.

Narunjatkeella meni sormi suuhun, miten päästä asiassa eteenpäin? Apuyrityshaut olivat melkolailla turhia, käskivät mm. eräästä Turun koirakerhosta, koiraa näkemättä, kääntymään ongelmakoirakouluttajien puoleen. Toivottivat sentään onnea, koita pärjätä, ymmärräthän että sulla kun on nyt kuitenkin jo ongelmakoira ja sen kanssa pitää olla tarkkana. Tulee melko varmasti vielä isoja ongelmia kuule.

Jaahas. Joo, oli ongelmia mutta että nyt oikeen ISO ongelmakoira? Ja että oikein ongelmakoirakouluttaja? Leijonankesyttäjä? Eikö nyt vaan joku kokenut koirakonkari, jolla olisi aikaa, jossain kokeneen konkarikoiransa kanssa sentään riittäisi? Tämä nyt sentään on kuitenkin pentu eikä ketään, vielä ainakaan, syö?

Toinen Turun koirakerho yritti auttaa, ojensi auttavan käden, narunjatkeelle ja häirikkökoiralleni. Homma vaan ei toiminut, päinvastoin, vei takapakkia. Tara tuli entistä hermostuneemmaksi käyntikerroista ja stressasi. Mikään normijuttu ei vaan tämän kanssa oikein toiminut.

Tara oli sellainen villisielu. Tiina oli sen paras ystävä, tuki ja turva, mekin vähän. Silti dilemman tullessa se ei luottanut alkujaan kehenkään, ei edes Tiinaan, vaan otti mielummin hatkat jos olisi itse saanut päättää. Se ei apinoinut Tiinaa, kuten toivoin. Sillä oli omat jutut ja ajatukset.

No, laitettiinpa jäitä hattuun ja jatkettiin omalla tavalla, mitäs muutakaan. Ja kun tuttu vielä rohkaisi että jos kotona on kaikki hyvin, tiedät miten tilanteessa toimit ja pärjäätte itse, ei kannata tehdä asiasta liian suurta peikkoa, kyllä se siitä. Se oli hyvä, paras ohje, kiitos Tuttu. Aikaa, aikaa ja paljon aikaa. Kuuma-Kaisa kuitenkin vielä vähän kiristi uskoa ja heitti löylyä kiukaalle; Vaikka miten tarjosimme aktiviteetteja sekä liikuntaa, alkoi tämä adhd tuhota urakalla paikkoja lyhyen työpäivän aikana, vaikkei edes joutunut olemaan ihan yksin, Nipsun ja Tiinan ollessa lastenvahteja. Mm. eteinen laitettiin kokonaan täysremppaan lattioita, jalkalistoja ja seiniä myöden. Silloin pienenpieni epätoivon kipinä meinasi saada tilaa hengittää...


Pikkuinen, lähes musta kolmiojättikorva oli kuitenkin tietysti kovin rakas, kaikesta huolimatta, enkä missään vaiheessa, ikinä ajatellut luovuttaa. Koskaan se ei kyseenalaistanut tai uhmannut mitään meidän asioita ja on aina yltiöystävällinen omilleen. Sillä oli ja on edelleen iso painoarvo narunjatkeelle. Me luotamme toisiimme, vaikka maailma meitä joskus epäilyttääkin.

Ja kun vihdoin sitten pienin mutta varmoin edistysaskelin lähdettiin kohti normaalia arkea, tuntui ne juhlavan suurilta voitoilta. Vähitellen Tara hyväksyi meidän omaa perhepiiriä ja pikkuhiljaa muitakin ihmisiä. Se alkoi keskittymään tehtäviin ja oppia asioita. Vähän eritavoin kuin muut, mutta kuitenkin. Useammat asiat se hiffaa kuin veitsellä leikaten ja oikeassa mielentilassa tekee kaiken täysillä, nollasta sataan. Usein tosin moottori alkaa hakkaamaan ylikierroksia ja siitä rauhoittuminen meinaa olla välillä tuskaa. Ja jos se mielentila karkaa, on aika turha yrittää jatkaa. Paineella ei passaa myöskään Neiti Tiukkista koetella, se vie koko koiran täysin lukkoon, sulkee omaan pieneen mustaan maailmaansa. Namit ei koskaan ole kiinnostaneet, lelut on mania joka vie tallan pohjaan ja kierrokset punaiselle, välittömästi. Tiukkaaminen lukitsee. Ei ihan helppoa.

Hommat toimii kunhan tietyistä asioista pidetään kiinni ja ne pidetään mielessä. Muitakin saa jo tulla ja mennä kunhan ovat tervetulleita eivätkä heittäydy liian tuttavalliseksi. Kotiaidan takana vahtivietti on hyvin voimakas mutta asiasta päästään jo yli. Asioista ilmoitetaan ja niitä jäädään tarkkailemaan mutta reuhoaminen sylki lentäen - vaihe on jo jäänyt taa.

Kokeneiden koiraihmisten ja rauhallisten maalaisjärkeä omaavien kanssa on helpompaa, epävarmat tai egoilevat kaksijalkaiset saavat edelleen vastaepäilyn ja pörinän päälle sekä keesin pystyyn. Se ei halua ottaa kontaktia kaikkiin vaan eipä sen tarvitsekaan. Jossainmäärin toisaalta ihan jees-ominaisuus, ei tarvitse sukeltaa kaikkien syliin ja aina rakastaa koko maailmaa. Emmehän me ihmisetkään, kuin sen verran mitä joskus vaan on pakko. Silloinkin väkinäisesti hymyillen, koira on rehdimpi, se ei teeskentele vaan kertoo suoraan.

Vaikka Taran pentu- ja junnuikänä mietin monet illat pääni puhki, mitä ollaan tehty, mitä olisi pitänyt tehdä ja mitä nyt pitäisi tehdä, että mitähän tästäkin tulee ja moni varmasti osoitti narunjatketta, tiedän nyt, että Tara vaan oli oikeasti vähän erillainen nuori. Ehkä joku kokeneempi koiraguru olisi saanut siitä paremman koiran, ehkä ei.

Jokatapauksessa ISO askel on otettu ja PITKÄ polku kuljettu, parasta ehkä on, kun Taraa jo pienestä kyräilevästä, ärisevästä pennusta asti nähneet sanovat nyt, ettei sitä uskoisi samaksi koiraksi.
Se on edelleen hyvin omanlaisensa, erillainen, kipakka ja tulisieluinen, mutta yllättää edelleen positiivisesti monissa hetkissä. Se on äärettömän terävä, fiksu, hieno koira joka on opettanut valtavan paljon ja oppii sekä opettaa narunjatkettakin kokoajan lisää. Siinä yhdistyy niin erityyppisiä ominaisuuksia ja se on aivan ääripäästä toiseen koira. Päivääkään en vaihtaisi pois enkä mitään muuta koiraa Taran tilalle osaisi tai edes haluaisi kuvitella.




Taran sukupuu ja lisää kuvia
Isä B.Manu
Sisko ja emo, "Pommi ja Ruuti"
Sisko B.Bommi
Emo Noma vom Leipheimer Moor
Kiitokset Ruutin ja Pommin kuvien käyttöluvasta kopyraikhtit omaavalle, koirien omalle ihmiselle P.Hassiselle. Näissä Ruutin ilmeissä on samaa. Olisi hurjanhauskaa kuulla / nähdä kuvaa muistakin sukulaissieluista, postia odotellessa, hepsisteam(at)gmail.com... :)

2 kommenttia:

  1. Tutulta kuullostaa, valitettavasti! Itsellä kohta 3-vuotias spk narttu hyvin samoilla ongelmilla varustettuna. Kolmas koirani ja toinen sakemanni, mutta siltikin välillä olen tuntenut itseni kädettömäksi, kun kukaan ei osannut neuvoa. Nykyään jo kiva kotikoira, mutta töitä on saatu sen eteen tehtyä enemmän kuin edellisten koirien kanssa yhteensä.

    Pärjää näissä meidän kotiympyröissä hyvin. Enempää ei tälläisilla ominaisuuksilla varustetulta koiralta voi odottaakaan.
    Uskollisempaa ystävää saa hakea - Mamman varvaskoira!

    VastaaPoista
  2. Ei oikein voi kai sanoa että kiva kuulla? ;) Muotoillaan niin että kiva kuulla kohtalotovereista, joilla on ollut vaikeaa mutta edistystä on tapahtunut ja aikaansaatu.

    Kyllä tosiaan tuli sellainen olo että mitä tässä oikein pitäisi tehdä. Suurin osa piti selkeästi ongelmaa hihnan kädellisessä päässä ja ajatteli varmasti että liioittelen. Ne jotka koiran näki, tiesivät että ongelma on mutta ei oikein osannut neuvoa. Osa tuumasi että olisivat luopuneet leikistä.

    Mahtavaa on näissä kuitenkin itse nähdä miten kehitystä tapahtuu ja vielä hienompaa on kuulla se muiden suusta, että muutosta on tapahtunut. Vaan silti Tarakin on vähän erillainen nuori. :) Olen ikionnellinen tähän tilanteeseen ja niin totta on, että mittaamattomalla uskollisuudella ja märällä isolla nuolaisulla naamaan kaikki menneet vaikeudet unohtuu ♡ Rapsutuksia sinne teidän "erillaiselle nuorelle", jaksaminen palkitaan!

    VastaaPoista

Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!

En ole poissa...

Taas yksi niistä päivistä, raskaista ja pelätyistä. Ei onneksi meillä, mutta muualla. Päivistä joiden tietää olevan edessä, mutta joita ei h...