Meidän Tara

Arki alkaa palautua jollainlailla koska pakko. Kira alkaa hyväksymään sen, ettei Tara odota missään. Se otti noin kolme päivää, sitten se vaan yhtäkkiä oli lähes iloinen oma itsensä. Sitä ennen se lähti yhtäkkiä innoissaan juoksemaan jonnekin, ikäänkuin odottaen että Tara olisi vastassa. Ja kun ei ollut hölmönä haisteli ilmaa ja ihmetteli. Sisälle tullessa odotti että Tara olisi oven takana, ulosmennessä juoksi häntä pystyssä kulman taakse katsomaan ja toteamaan "Ei se oo täälläkään?".
Ruoka ei oikein maistunut, nyrppimisen jälkeen piti kuitenkin mennä tarkistamaan toinenkin kuppi, muttei sitä ollutkaan. Niin ne aina tekivät, söivät ensin omat ruokansa ja sen jälkeen vaihtoivat kupeilta toiselle, jospa olisikin jotain unohtunut.

Omaa oloa helpotti vähän kun toisen olo helpottui mutta silti tiedän että sen viereltä puuttuu tärkein. Kaksijalkainen ei taaskaan ole senkäänvertaa fiksu, enemmän kuin kolme päivää on kulunut. Alkuarki oli todella hankalaa. Hevosista luopuminen ei ole näin hankalaa vaikka sekin sitä todella oli. Koira on kuitenkin enemmän läsnä kaikessa ja Tara vielä vähän enemmän. Sen puuttuminen näkyy ja tuntuu kaikessa. Heti aamulla herätessä, illalla nukkumaan mennessä. Uusista rutiineista oli vaikeaa pitää kiinni, koska ne muistutti siitä puuttuvasta osasta ja raastavasta ikävästä, iskivät tikarilla suoraan rutussa olevaan sydämeen. Taran takia arjessa oli vahva rytmi. Ruuat neljä kertaa päivässä, lääkkeet kahdesti, ajallaan.

Arjen iso osa puuttui ja sen myötä hetket tasaantuivat mutta myös ahdistivat. Yksi osa päässä ei pystynyt ymmärtämään, ei uskomaan, luopumaan ajatuksesta. Mielikuvista joita kaikki arjen asiat toivat mieleen. Yksi osa pillahti itkuun, ehkä se oli se, joka keinui rajalla hyväksyä totuus. Ja sitten vielä se kolmas, se heikoin joka ei kapinoinut vastaan, se joka on hyväksynyt elämän kulun, pakollisen pahan.

Tuntui helpottavalta tehdä jotain missä Tara ei muutenkaan ollut mukana, kuten vaikka mennä töihin pitkän sairausloman jälkeen. Oli vaikeaa jättää Kira yksin kotiin mutta helpottavaa avata työpaikan ovi ja istua koneen ääreen. Kun kone aukesi, kurkkua kuristi. Taustakuva piti vaihtaa.

Työstä oli vaikeaa saada kiinni, ajatukset harhailivat, itku ei ollut kaukana. Jossain vaiheessa tuntui että oli pakko päästä kotiin, mutta sinnikäästi ajatukset siirtämällä muuhun selvisi ensimmäisen, erillaisen työpäivän loppuun.

11.3. klo. 10. jälkeen otettu kuva.

Kira pärjäsi hyvin. Rutiinit pitivät sen raiteillaan kuten kasvattajansa uskoi. Se jäi kotiin odottamaan ja ratkesi riemusta palatessa, ihan kuten Tarakin ja Tarankin kanssa.

Sen päivien kohokohta oli Taran kanssa päästä lenkille ennen töihinlähtöä, mutta se ei osannut kelloa kuten Tara. Viimeistään kun kello nakutteli kymppiä, Tara nousi aamupäivänokosilta, venytteli ja istuskeli hetken. Sitten alkoi tuijotus. Se tuli viereen ja tuijotti, joskus työnsi pään läppärille niin että nappulat kirjoittivat mitä sattuivat. Toisinaan se ärsytti jos oli kesken jotain olevinaan tärkeää, yleensä hymyilytti. Varsinkin se tuijotus. Jos joskus venähti ja käsky kävi paikalle takaisin, tyytyi Tara kohtaloon ja meni, mutta vain pompatakseen salamana ylös mikäli pienikin vinkki uloslähdöstä nousi ilmoille. Silloin viimeistään myös Kira heräsi täyteen villitykseen JEEE ME MENNÄÄN NYT ULOS!!! 

Hirveä hundkarusellen, älämölö ja meno. Sekin toisinaan ärsytti. Ja sitten mentiin, hännät suorana ja hirveällä älämölöllä pitkin pihaa. Jos en heti mennyt samaa matkaa pihalle, kävi Tara kiroilemassa lintulaudan linnuille ja Kira odotti oven takana, koska se tiesi että kiroileminen oli rumaa. Myös ponit saivat toisinaan jo silloin omat kirometelinsä, vaikka Tara taasen tiesi, ettei niille oikeastaan saisi kiroilla, ainakaan niin paljon. Mutta se unohti että talossa oli ikkuna josta näki.

Lenkillä kaksikko oli yleensä irti koska kierrettiin omia peltoja. Joskus Tara oli kiinni jos oli jotain miksei voinut juosta kahtasataa kilpaa, vähintään sen 5 kierrosta ohi hitaan narunjatkeen.

Lumipalloaikana kaikki lumentapainen liikkuva oli ihan älyttömän hauskaa, siitä molemmilla meinasi villahousut revetä. Metsässä viipottaminen oli myös kivaa. Siellä käytiin silloin tällöin. Nyt on erityisen hyvä mieli että käytiin perjantaina ja lauantaina. Perjantaina oli hyvä päivä, kunnes tuli ilta ja kaikki alkoi mennä pieleen. Nyt antaisin mitä vain että musta naama tunkisi läppärin näytölle. Mitä vaan hundkarusellenista eteisessä. Mitä vaan kahdesta korvattomasta kahtasataa kiitävästä, elämästä kaiken ilon irti ottavasta onnellisesta sakemannista. Mitä vaan jos Harmaa saisi vierelleen Mustan.

Mutta ei saa enkä saa, vaikka mitä antaisin. Kaikella on aikansa ja jostain syystä meidän aikamme oli lyhyempi mitä piti. Jostain syystä voisin ja haluaisin juuri nyt kirjoittaa Tarasta loputtomiin. Ehkä se on joku ikävää potevan mielen oma oikku tai pelko saada kaikki muistot tarkasti ylös, ettei elämäni Mustasta unohtuisi pieninkään asia. Kuten sen kalkkarokäärmemäisesti väpättävä hännänpää jos sitä meni rapsuttamaan sen ollessa kääriytyneenä korvapuustiksi pedilleen. Tai se, miten se vähän vaivaantui em. hellyydenosoituksesta, ihan kuten varaemonsa Tintti. Ja moni muu asia, yksityiskohta ja luonteenpiirre, persoonallisuus.

Taran kasvattaja kerran sanoi että kivoja koiria on paljon mutta erikoiset, vahvat koirat jäävät erityisinä mieleen. Nyt ymmärrän sen. Kukaan ei koskaan korvaa toista, mutta toiset voivat olla samantyyppisiä kuin toiset, kuten Tintti ja Kira. Niissä on paljon samaa hyvää - joskin Tintti oli varmempi. Samantyyppistä kuin Tara ei ole eikä tule olemaan ja kaiken surun keskellä olen hirveän onnellinen että juuri Tara oli se meidän Bee Bakteeri. Kukaan toinen koira ei olisi opettanut ja antanut niin paljon ❤