Korret kekoon

Tai pitäskö sanoa karvat kasaan. Joka tapauksessa Tara ja Kira kantavat oman osansa tutkimuksien puolesta tällä ja ensiviikolla. Tara pääsi mukaan testiryhmään jossa testataan toivottavasti vielä markkinoillekin tulevaa lääkettä, helpottamaan stressaantuneiden ja pelokkaiden koirien, esim. eläinlääkärikäyntiä.

Kira taasen luovutti verinäytteen Hannes Lohen koirageenitutkimusryhmälle, ja se tallennetaan terveystietojen kera DNA-pankkiin, josta sitten tarvittaessa päätyy tutkimuksiin. Tutkimusryhmä pyrkii löytämään koirien perinnöllisten sairauksien ja ominaisuuksien taustalla vaikuttavia uusia geenejä, ja tähän perustutkimukseen tarvitaan verinäytteitä. Luovuttamalla verinäytteen tukee tärkeää perustutkimusta, jonka tarkoituksena on kehittää geenitestejä jalostuksen apuvälineiksi koirille, sekä edistää myös ihmisten perinnöllisten sairauksien tutkimusta, diagnostiikkaa ja hoitomuotojen kehittämistä. Lue lisää koirageenit.fi Sivuilla on myös lisätietoa menossa olevista tutkimuksista, joihin koirat voivat osallistua. Varmasti Tarastakin vielä verinäyte otetaan, sopivan tilaisuuden tullessa.

Kira toimi tilanteessa niin hyvin kuin vain koira voi ja ihastutti näytteenottajan taustoineen täysin. Päivän paras luovuttaja ja muutenkin niin kiva, että olisi saanut kuulemma jäädä heille. Kyselivät kasvattajaa ja tuumasin että valitettavasti vain harva ja tiivis porukka oli onnelliset saadessaan ko. kasvattajan pennut. ;)

Samalla lyötiin toinenkin kärpänen, eli käytiin moikkaamassa pentuajan "arkivihollista", niitä Hilatalon kamalan jyrkkiä rappusia, joista voit lukea lisää tästä. Ko. paikassa oli myös hissi ja liukuovet. Tänään Kira suoriutui kaikista tyynesti, rohkealla ja varmalla asenteella. Niin ne lapset kasvaa, oppii ja aikuistuu ;) On se vaan niin hieno koiruus.

Ja sitten pari päivää pakkia ja Taran osioon. Pienellä koosteella ensin vielä Tarasta, hyppää pari kappaletta yli jos tiedät minkälainen se on.

Onko se aina ollut tällainen, kysyi tohtori. On se. Se oli ihan normipentu kun mentiin hakemaan mutta vilkuttaessa kasvattiemolle ja siskolleen, jotka jäivät taakse auton loittonevasta ikkunasta, tapahtui muutos joka on seurannut pikku pikinaamaa koko sen elämän. Ahdisti ja lujaa. Iso paha maailma ja sisko kasvattiemoineen ei missään.

Tästä alkoi iso työ, se pennun sosialistaminen, josta aina joka paikassa puhutaan. Vaan kun ei auttanut. Ei Tara halunut olla sosiaalinen. Taraa ei kiinnostanut nakkipalat eikä muutkaan herkut. Lelut sensijaan kyllä, vei nollasta sataan ilman välikiihtyvyyttä. Ei toiminut ohjeet eikä kirjojen opit. Taplattiin sitten omalla tavallamme. Aika kului, edistystä tapahtui ja tapahtuu. Näin rauhassa metsien keskellä asuvana en koe asiaa kovin hankalana, Tara toimii kaikessa täällä missä sen pitääkin. Luotan siihen täysin, MUTTA... Sitten kun pitäisi hoitaa, päästää se vieras ihminen iholle, nopeammin kuin viikon hyväksymisellä. Se on niin vaikeaa. Asia on korostunut koska haluaisin viedä fyssarille, hierojalle, vesimatolle... Ja eläinlääkärilläkin pitäisi joskus käydä, olisi kiva käydä ilman kuonokoppaa ja rauhoitusta. Ilman hirmuista ahdistusta. Kun näkee miten koiraa ahdistaa ja stressaa, tulee itsellekin paha mieli. (Henk.kohtaisesti kun koen varmaan samoja fiiliksiä hammaslääkäristä ja toiveikkain mielin odottelen, koska mullekin tulee tällainen lääke...)

Ollaan me menty paaaaljon alkuajoista eteenpäin ja olen ylpeä siitä ja Tarasta. Nyt toivon että tämä lääke tulee olemaan totta ja vie meitä taas eteenpäin. Että sen avulla me joskus vielä hanskataan nääkin asiat niin, ettei ehkä koko lääkettäkään tarvita ja osataan suhtautua vähintään neutraalisti. Aika näyttää.

Noin. Se Tarasta. Sitten itse aiheeseen. Bongasin testiryhmäläisten haun, mistäpäs muualta kuin FB:sta. Siinä tosin luki, ettei yleisagressiivisia koiria. Jäin miettimään sitä sekä mahdollisia riskejä, haittavaikutuksia, sen sellaisia. Taisi mennä viikko kunnes päätin kysyä asiasta, kelpaisiko Tara mukaan. Kelpasi se. Saatiin lomakkeita, joissa kyseltiin ongelmista. Mentiin torstai-iltana klinikalle jossa huolellisesti kerrotiin mitä tuleman pitää.

Ekalla kerralla kartoitettiin ja varmistettiin koiran soveltuvuus testiin. Koko sessio kuvattiin ja kaikki kirjattiin ylös. Tara hermostuneisuudestaan huolimatta tuli reippaasti klinikanovista sisälle ja jatkoi matkaa häntä pystyssä kunnes piti mennä huoneeseen jossa oli kaksi ihan vierasta ihmistä. Hirmuinen uhoaminen. Tohtori tuumasi että laitetaan vaan koppa päähän. Kun suurta ja vahvaa haukkua ei saanut enää ilmoille suun suljettua, alkoi epävarmuus näkyä voimakkaana. Eläinlääkärin tullessa viereen yritti rimpuilla karkuun ja laittoi kaikintavoin vastaan mutta kun se ei auttanut eikä paha lääkäri lähtenyt karkuun, jähmettyi Tara paikoilleen sykkeen hakatessa miljoonaa. Musta tuntui että sen silmät pullistuu päästä ja pohdin voiko koira saada sydäriä tällaisessa tilanteessa...

Kaikki muut meni tässä mielentilassa, mutta hampaita vilkaistessa kopan raosta, kumpusi matala murina, joka varoitteli että joku roti sentään kuitenkin, vaikkei uhoamaan enää pääsekään.

Homma eteni siis loppujen lopuksi kuitenkin hyvin, tai niin hyvin miten se nyt voi, ahdistuksen ollessa huipussaan. Kaikki oli nopeasti tehty ja kuvaajan sekä eläinlääkärin siirtyessä iholta kauemmas, otettiin koppa pois. Meteli ei enää alkanut, Tara katsoi silmiin ja sanoi lähdetään pois. Yritti tunkea liukuoven välistä jo etukäteen. Vaa'alla piti kuitenkin vielä poiketa, 32,5kg. Sitten Tara sai luvan poistua, reippaassa mutta hyvin kiihtyneessä mielentilassa.

Jätin kiihkomielisen testaajataran autolle ja kävin kuuntelemassa ohjeet sekä hakemassa lääkkeet. Mun tuurilla tosin epäilen että meillä on se lumelääke. Joukossa on siis yksi lumeannos jottei tuloksia voida vääristellä.

Tutkimus on käynnissä nyt samaan aikaan Saksassa ja Suomessa. Jos tulokset on toivotunlaisia, lääke pitäisi tulla markkinoille nopeastikin. Vähän toki mieleen jäi pyörimään mahdolliset haittavaikutukset, mutta toisaalta jokainen rauhoituskertakin on aina riski. Tara on terve ja vahva koira, jolla ei ole ongelmia ollut rauhoituksissa tai missään, riski lienee siis yhtä suuri kuin mikä muukin tahansa arkipäivän elämisen riski. Aina voi jotain sattua. Ensi torstaina sitten nähdään, miten homma etenee. Lääke otetaan 45min. ennen klinikka-aikaa ja homma toistetaan, ehkä tehdään samalla joku pieni toimenpide, ajattelin suun ja hampaiden tarkistusta, mikäli päästäisiin niin ihmeelliseen tilaan kuin kuonokopattomuus ilman rauhoitusta. Ellei, niin tutkitaan vaikka vähän niitä ajoittain kutisevia varpaidenvälejä...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!

Jälkiä pimeässä...

Kiitos kuvasta Koutsi, ihan itse pöllin ;) ... pimeät jäljestäjät. Alkaa ilta olemaan armoton, valo käy vähiin, tunnit vuorokaudessa v...